Helppoa

Yle uutisoi tänään meidänkin lähikaupan uutuudesta: muovipussien keräyspisteestä. Pullonpalautuksen yhteyteen perustettuun pisteeseen jätetyistä pusseista tehdään uusiomuovia. Hieno juttu. Uutisesta saa kuitenkin vaikutelman, että tämä kierrätyksen tehostaminen on Suomen vaihtoehto muovikassien käytön rajoittamiselle tai kieltämiselle, jota monissa muissa maissa mietitään tai on jo toteutettu.

Jätteiden lajittelu ja kierrättäminen on tietenkin äärettömän tärkeää. Kaatopaikoille kertyy kaiken aikaa valtava määrä sellaista tavaraa, jota voisi vielä käyttää tai josta voisi tehdä uutta. Vielä tärkeämpää olisi kuitenkin vaikuttaa jätteiden määrään ennalta: vähentää turhien tuotteiden tuottamista. Muovipussi jos mikä on loistava esimerkki turhasta tuotteesta. Niiden menekissä on kysymys siitä, että niitä on tarjolla ja ne koetaan helpoksi vaihtoehdoksi.

Kuinka moni ihminen tosiasiassa pitää liian vaikeana ajatuksena kantaa repussaan tai takkinsa taskussa kankaasta ommeltua kestokassia? Sellainen ei välttämättä vie tilaa enempää kuin pieni rahakukkaro. Jos tällaistakin elämäntapamuutosta pidetään suomalaisille liian hankalana, miten me voimme ikinä selviä suuremmista haasteista? Muovipussittomuus yksin ei tietenkään pelasta maailmaa, mutta on itseään suurempi esimerkki valinnoista, joita voi ja pitää tehdä.

Muovipussien lisäksi toivoisin tänä aamuna nopeasti kiellettävien asioiden listalle myös muun muassa tupakkaa, hehkulamppuja ja palmuöljyllä höystettyjä perunalastuja. Käsi ylös, kenellä pitäisi olla subjektiivinen oikeus näihin?

Rahalla saa

Jätin tänään kaupunginvaltuustossa muutamia talousarvioaloitteita. Tällaisten aloitteiden ideana on vaikuttaa seuraavan vuoden budjetin valmisteluun, joskus hyvinkin yksityiskohtaisella tasolla. Minun aloitteideni aiheet vaihtelivat tänään uusista kaupunkipyöristä leikkipuistotoimintaan ja kaupungin henkilöstön palkkatasoon.

Yhdessä jättämässäni aloitteessani esitin rahaa siihen, että jokainen peruskoululainen voidaan kutsua kerran lukuvuodessa tapaamaan sekä kouluterveydenhoitaja että koulupsykologi. Esitin myös, että näille tapaamisille on varattava riittävästi aikaa.

Jokaisen lapsen ja nuoren lähellä pitäisi ihan oikeasti olla riittävästi aikuisia, jotka näkevät ja kuuntelevat ja pystyvät reagoimaan nopeasti mahdolliseen pahoinvointiin. Monelle koululaiselle terveydenhoitaja on se luottoaikuinen, jolle uskaltaa kertoa sellaisiakin asioita, joita ei kehtaa, voi tai halua puhua omille vanhemmilleen – tai näin olisi, jos terveydenhoitaja olisi paikalla ja tavattavissa.

Ihannetilanteessa jokaisella koululla pitäisi olla oma terveydenhoitaja, joka todella olisi oppilaiden tavattavissa aina silloin kun tarvetta on (eikä vain sinä päivänä viikossa kun on vastaanottoaika). Tästä olisi voinut tehdä oman aloitteensa. Lisäksi pidän todella tärkeänä sitä, että terveydenhoitajan lisäksi jokaisen oppilaan tapaisi myös psykologi, ja säännöllisesti. Tällainen vuosittainen "seulonta" olisi monen lapsen kohdalla ainoa kohta, jossa ammatti-ihminen voisi puuttua esimerkiksi orastaviin mielenterveysongelmiin ajoissa ennen kuin ongelmat kasautuvat valtaviksi.

En tiedä tarkalleen, miten paljon aloitteeni toteuttaminen maksaisi. Sen toteuttamatta jättäminen kuitenkin maksaa koko ajan ja paljon.

P.S. Blogini on jäänyt muutamaksi viikoksi heitteille kun olen viimeistellyt tietokirjaani. Kohta kirja (Trans – Sukupuolen muunnelmia) on onnellisesti painossa ja huhtikuun lopulla myös kaupoissa. Kirjoitan siitä jonain päivänä vähän lisää.