Tietoa ja politiikkaa

Juhlin eilen tietokirjani (Trans – Sukupuolen muunnelmia) julkistamista Kiasmassa. Dj soitti sukupuolen moninaisuuteen liittyvää musiikki, minä esittelin kirjaa ja kirjoittelin nimmareita ja Transtukipisteen yhteisötyöntekijä Malla Suhonen kommentoi puheenvuorossaan kirjan merkitystä sukupuolivähemmistöjen kannalta. Tiesin toki itsekin, että tällaista yleistajuista tietoteosta on odotettu ja sitä tarvitaan: asiallista, sensitiivistä ja monipuolista suomenkielistä tietoa aiheesta on tähän asti saanut hakea kiven alta.

Toivottavasti kirjani avaa jonkun uuden oven ja saamme juhlia tulevina vuosina muidenkin uusien sukupuolivähemmistöjä käsittelevien teosten julkistamista. Tarvetta olisi esimerkiksi sukupuolimoninaisten lasten vanhemmille kirjoitetulle opaskirjallisuudelle. Olisi myös upeaa, jos joku nostaisi esille sukupuolen moninaisuutta suomalaisessa taidehistoriassa. Lisäksi haluaisin lukea esimerkiksi analyyseja eurooppalaisesta tasa-arvopolitiikasta sukupuolivähemmistöjen näkökulmasta.

Kaikkein tärkeintä kuitenkin olisi, että tieto muuttuisi myös teoiksi.

Tänäänkin osallistun yksiin julkkareihin: Korjaamolla esitellään kirja nimeltä Vasemmisto etsii työtä. Olen ehtinyt lukaista siitä vasta johdannon ja yhden luvun, mutta jo sen perusteella voin sanoa, että tätäkin on odotettu. Tärkeää analyysia, hyviä kysymyksiä, tarpeellista teoretisointia. Miten tämäkin ajattelu vietäisiin poliittisten tekojen tasolle?

Ei-kenenkään-demokratia

Kävin eilen illalla Pro kuntapalvelut –verkoston demokratia-aiheisessa keskustelutilaisuudessa. Keskusteluun johdattelivat tietämisen politiikasta viime joulukuussa väitellyt Pia Bäcklund ja Demos-ajattelija Roope Mokka sekä kommentaattorina Pirjo Tulikukka Helka ry:stä. Koska sekä aihe että alustajat olivat näin hyvät, oletin että paikalla olisi kohtuullinen joukko myös poliitikkoja, mutta olin itse asiassa ainoa valtuutettu koko salissa. Kaikki oli kutsuttu.

Demokratia on sellainen meta-aihe, joka jatkuvasti hukkuu päivänpolttavien asioiden alle. Valtuustossa ei ole koko kauden aikana varsinaisesti keskusteltu kuntademokratiasta tai helsinkiläisten osallisuudesta omana aihekokonaisuutenaan, saati siitä, miten nykytilannetta pitäisi korjata ja parantaa.

Kuvaavaa on, että Helsingin hallinnossa asia ei kuulu oikeastaan kenellekään, eikä meillä ole minkäänlaista osallisuuden parantamiseen tähtäävää strategiaa eikä toimenpideohjelmaa. Erilaisia pieniä hankkeita toteutetaan siellä täällä kaiken aikaa ja kaupungin tietokeskuksessa tehdään paljon hyviä tutkimuksia, mutta tutkimustulokset eivät tavoita poliitikkoja, kukaan ei koordinoi kokonaisuutta eikä kenenkään vastuulla tunnu olevan miettiä demokratiaa laajassa mittakaavassa ja pitkällä tähtäimellä.

Tarttis tehrä jotain. Miksi? Siksi, että muuten meistä ja meidän lapsistamme tulee entistä selvemmin vain asiakkaita, kuluttajia ja alamaisia. Siksi, että nykyiset rakenteet eivät tue osallisuutta, ja ilman osallisuutta ei ole todellista demokratiaa. Siksi, että nykytilanne on turhauttava paitsi kuntapolitiikkaan pettyneille helsinkiläisille, myös poliitikoille ja viranhaltijoille. Siksi, että liian monilta on unohtunut, että demokratia tarkoittaa kansanvaltaa.

Paperiset perusoikeudet

Komissio ja Eurooppa-neuvosto ovat kuulemma tänä keväänä päättämässä, ollaanko tekemässä uutta syrjinnän vastaista EU-direktiiviä, joka kattaisi kaikki elämänalueet ja kaikki eri syrjintäperusteet. Nykytilannehan on hyvin erikoinen: etniseen taustaan perustuva syrjintä on selkeästi kielletty kaikilla elämänalueilla, sukupuoleen perustuva sen sijaan käytännössä vain palveluissa ja työelämässä, ja esimerkiksi vammaisuuteen tai seksuaaliseen suuntautumiseen perustuva syrjintä ainoastaan työelämässä. Kaikki ovat siis tasa-arvoisia, mutta toiset vähän tasa-arvoisempia kuin toiset.

Syrjinnän vastaista työtä tekevät järjestöt ovat vaatineet muutosta jo vuosia. Myös Euroopan parlamentti on peräänkuuluttanut uutta direktiiviä useaan otteeseen. Vieläkään asian etenemiseen ei valitettavasti voi luottaa: ilmassa on merkkejä siitä, että osa syrjintäperusteista haluttaisiin kuitenkin jättää direktiivin ulkopuolelle. Seksuaalisen suuntautumisen lisäksi löysässä hirressä riippuvat ikä ja uskonnollinen vakaumus.

Lissabonin sopimuksen mukana EU:n jäsenvaltiot ovat hyväksymässä sen, että perusoikeuskirja muuttuu oikeudellisesti sitovaksi. Ihmisoikeudet, mukaan lukien syrjimättömyys, ovat tämän jälkeen entistä vahvemmin ja yksiselitteisemmin EU:n toiminnan perustaa. Miten on mahdollista, että samaan aikaan komissio joutuu harkitsemaan näin käsittämätöntä kompromissia syrjinnän vastaisen lainsäädännön kohdalla? Ovatko perusoikeudet ok vain niin kauan kuin ne pysyvät paperilla eikä niitä tarvitse soveltaa ihmisten arkeen?

Keskusta eläväksi ja homot eheiksi

Kaupunginhallitus jatkoi tänään keskustelua kaupungintalokorttelien elävöittämisestä. Kuten saimme lukea lehdestä viikko sitten, elävöittämistä toteuttamaan perustettu Helsingin Leijona Oy esitti Jugendsalin uudeksi vuokralaiseksi Radio Dein taustalla olevaa yritystä. Kaupunginhallitus päätti tuolloin jättää asian viikoksi pöydälle, koska se herätti niin paljon kysymyksiä ja kritiikkiä.

Kritiikki on aiheellista. Radio Dei ei ole mikä tahansa kanava eikä sen ylläpitämä kahvila olisi mikä tahansa kristillinen kohtauspaikka. Kanava ja sen kuulijat edustavat ennen kaikkea sellaisia kristittyjä, jotka kannattavat hyvin kirjaimellista raamatuntulkintaa ja vastustavat esimerkiksi naispappeutta. Kanavalla kuuluvat lähinnä karismaattiset ja herätyskristilliset äänenpainot ja äänessä ovat esimerkiksi äärihelluntailainen Patmos (eli saarnaaja Leo Meller) sekä Nokia Missio. Osa toimijoista ja haastateltavista edustaa hyvin samanlaista arvomaailmaa kuin Yhdysvaltojen äärikonservatiivinen uskonnollinen oikeisto.

Eikö kaikkien kukkien pitäisi sitten antaa kukkia? En kyseenalaista näiden kristillisyyden muotojen ja yhteisöjen olemassaolon oikeutta. Sen sijaan kyseenalaistan ajatuksen vuokrata Helsingin kaupungintalokorttelien helmi toimijalle, joka vähintään passiivisesti hyväksyy muun muassa homoseksuaalisuuden leimaamisen synniksi ja sairaudeksi, josta ihmisen pitäisi eheytyä. Radio Dei sidosryhmineen ei vastaa minun käsitystäni keskustan elävöittämisestä eikä varsinkaan kaikille avoimesta kaupunkitilasta. Tämän päätöksen jälkeen valtaosa minun ystäväpiiristäni ei tunne itseään enää tervetulleeksi Jugendsaliin.

Tässä jos missä kaupunginhallituksen olisi pitänyt käyttää sitä paljon puhuttua omistajaohjausta ja ottaa koko vuokrausasialle aikalisä. Jos vuokralaisia olisi etsitty rauhassa, olisi varmasti löytynyt useita sellaisia toimijoita, joiden konseptit olisivat vastanneet Helsingin Leijonan asettamia kriteerejä ja joiden taustayhteisöt ja arvot olisivat rajanneet vähemmän kaupunkilaisia Jugendsalin ovien ulkopuolelle. Enemmistö kaupunginhallituksesta ei kuitenkaan halunnut aikalisää. Meidän ryhmämme edustaja, Ojalan Outi, jätti päätökseen eriävän mielipiteen.