Tilitystä vaalien alla

Olen jäämässä näissä vaaleissa eli nyt vuodenvaihteessa pois Helsingin kaupunginvaltuustosta. Vaikka jätän vaalit väliin ennen kaikkea henkilökohtaisista syistä (ks. Terveisiä hiljaisuudesta), tuntuu silti tärkeältä kertoa vähän myös niistä asioista, jotka olisivat voineet saada minut tekemään saman päätöksen ilman sairastumista – ja jotka epäilemättä myös nopeuttivat voimieni loppumista. Tämä kirjoitus on siis lievää tilitystä, mutta sisältää ehkä myös jotain, josta voi olla hyötyä tuleville uusille valtuutetuille.

Kuluneiden neljän vuoden aikana olen huomannut vastaavani aika lailla samalla tavalla aina kun minulta kysytään, millaista valtuutetun työ on. Se on äärettömän turhauttavaa, erittäin mielenkiintoista ja joskus vähän palkitsevaakin. Välillä on ollut myös kivaa, ennen kaikkea koska valtuustossa on monta ihanaakin ihmistä. Turhautumiseni on syntynyt lähinnä politiikan toimintakulttuuriin liittyvistä kummallisuuksista, kaupungin organisaation jäykkyydestä ja hitaudesta, valtapuolueen arvomaailmasta ja ihan silkasta demokratian puutteesta.

Viimeksi mainitusta kertoo muun muassa se, miten monet asiat tuodaan kaupunginvaltuuston kokoukseen käytännössä vaihtoehdottomina, valmiiksi pureskeltuina ”ota tai jätä” -päätöksinä. Tästä seuraa sellainen tunne, että jotta voisi todella muuttaa mitään, pitäisi pystyä vaikuttamaan suunnittelusta ja valmistelusta lähtien viranhaltijoiden työhön, olla tavalla tai toisella mukana jokaisessa kahvipöytä- ja käytäväkeskustelussa ja vielä pystyä varmistamaan, ettei asiaa myydä jossain yllättävässä poliittisessa pelissä. Tällaiseen ei tietenkään yleensä ole todellisuudessa sen paremmin aikaa kuin mahdollisuuksiakaan, ja valvottavia asioita on loputtomasti. Tässä on siis yksi tärkeä metatason keskustelun paikka. Minusta poliitikoille pitäisi tuoda pöydälle mieluiten vähintään kaksi tosiasiallista vaihtoehtoa, joista keskustella ja valita.

Jos haluaa todella paneutua asioihin ja saada aikaan muutoksia, voi tavallisen rivivaltuutetun tehtävästä helposti saada itselleen kokopäivätyön – josta ei kuitenkaan makseta kokopäivätyön palkkaa. Käytännössä valtuutettujen täytyisikin voida jakaa tehtäviä valtuustoryhmänsä sisällä ja jokaisen pitäisi pystyä keskittymään ennen kaikkea niihin teemoihin, jotka ovat itselle tärkeimpiä tai joihin liittyen on eniten annettavaa, ja joista voi joskus myös saada palkitsevuuden kokemuksia. Tämä vaatisi hyvin toimivaa ryhmädynamiikkaa, jonka eteen pitää tehdä töitä ja joka edellyttää myös napakkaa ja kokonaisuuksia hahmottavaa ryhmäpuheenjohtajaa. Toimiva ryhmä ja mielekäs työnjako eivät myöskään synny ilman avointa keskusteluilmapiiriä ja kiireetöntä tunnelmaa. Kiireettömyys taas ei taida kuulua politiikan tekemisen sanastoon ollenkaan. Aikaa pitää silti vaatia: aikaa kysymyksille ja kyseenalaistamiselle, taustojen selvittämiselle, asiantuntijoille soittamiselle, faktojen tarkistamiselle.

Pahimmillaan nykyinen toimintakulttuuri ja jatkuva kiire kärjistävät sitä ylitunnollisuuden oireyhtymää, joka muutenkin vaivaa monia meistä 30+ naisista. Politiikassa se, että tekee parhaansa ei tunnu koskaan riittävän. Jotta voi kokea onnistumisen iloa, täytyy oppia riemuitsemaan aivan pikkuruisista asioista. On varottava, ettei ala mitata omaa arvoaan ihmisenä politiikan tekemisestä saamansa myönteisen palautteen määrällä tai edes sillä, miten tyytyväinen itse on saavutuksiinsa – saati sillä, paljonko ääniä saa vaaleissa!

Itse elin viime kevääseen asti lähes jatkuvasti sellaisen tunteen kanssa, että lintsailen koko ajan vähän kaikesta. Minulla oli liian vähän aikaa lapsille kun kotona ollessani luin kokouspapereita tai sähköposteja, puhuin puhelimessa tai olin muuten olematta läsnä, ja toisaalta minulla oli liian vähän aikaa paneutua käsiteltäviin asioihin kun en voinut ihan joka ilta mennä jonnekin paikan päälle keskustelemaan asianosaisten kanssa – ja päivisin piti tehdä töitäkin jossain välissä, ja niitäkin tuli tehtyä ajatukset puoliksi jossain muualla.

Huomasin myös, että arkeni vähensi nollatasolle sietokykyni poliittisille hiekkalaatikkoriidoille: kun on kotona kolme kouluikäistä lasta, ei jaksa kuunnella ja katsella tuittuilua, mököttämistä, toisten keskeyttämistä, huutelua ja kinastelua enää illan kokouksissa. Itse asiassa kaupungintalolla käyttäydytään usein aika paljon huonommin kuin meillä kotona.

Vuoden verran toimin valtuuston ja kulttuurilautakunnan jäsenyyden lisäksi oman ryhmäni puheenjohtajana. Se oli sinänsä oikein mielekästä ja sopivan haastavaa, mutta arjen elämän ja ajankäytön näkökulmasta jo aika mahdotonta. Selviydyin kohtalaisesti vastaamalla kielteisesti käytännössä kaikkiin sellaisiin kiinnostaviinkin kutsuihin, jotka eivät liittyneet suoraan tehtävääni tai juuri käsittelyyn tulevaan asiaan. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että jäljelle jäivät vain vakavasti otettavat velvollisuudet, kun kaikki kevyempi yhdessäolo ja pelkkää edustamista tarkoittavat lounaat ja riennot oli karsittu pois. Suo siellä, vetelä täällä.

En tiedä, olisinko tehnyt tai ajatellut valtuustokautta aloittaessani mitään toisin, jos olisin tiennyt myöhemmin kirjoittavani näin. Ehkä olisin ainakin osannut suojata itseäni joiltain pettymyksiltä vähän paremmin. Joka tapauksessa näiden vuosien jälkeen minulla on realistisempi kuva sekä itsestäni että politiikan tekemisestä, kun seuraavan kerran asetun ehdokkaaksi. Missä vaaleissa ja minä vuonna, jää nähtäväksi. ”Kun” on kuitenkin todennäköisesti – kaikesta huolimatta – oikea sanavalinta.

Terveisiä hiljaisuudesta

Täällä on ollut huhtikuun jälkeen hiljaista, sekä täällä blogissa että täällä blogin kirjoittajan todellisuudessa. Jäin pian Trans-kirjani julkistamisen jälkeen sairauslomalle, josta tulikin pidempi kuin silloin arvasin. Vähältä piti, etten raportoinut asiasta heti ja ryhtynyt suorittamaan uutta rooliani blogitekstien muodossa. Voitin kuitenkin itseni ja lepäsin – ja jatkan lepäämistä vielä tovin.

Uusi roolini vaikuttaa olevan aika muodikas: sairastuin uupumukseen ja keskivaikeaan masennukseen. Masennuksesta ja uupumisesta puhutaan (vaihtelevilla sanoilla, hyvinkin erilaisiin asioihin viitaten) nykyään paljon. Monet depressiopotilaat ovat vuosien varrella yrittäneet muistuttaa, että kysymyksessä on kuolemanvakava sairaus, jota ei voi verrata siihen ajoittaiseen alakuloon, surumielisyyteen, väsymykseen tai huonolla tuulella olemiseen joka on osa jokaisen ihmisen arkea. Koska en edelleenkään ajatellut ruveta tunnollisesti suorittamaan potilaan roolia, en ryhdy toistamaan heidän argumenttejaan enkä esimerkkejään. Minulle on kuitenkin ollut niin paljon apua ja iloa muiden depression kokeneiden vertaistuesta ja saamistani lukuvinkeistä, että haluan laittaa vähän hyvää kiertämään.

Minulle ovat tehneet hyvää muun muassa tällaiset asiat:
- hitaus, jolle annoin tilaa jäämällä sairauslomalle
- terapia (ja se, että ystäväni yllyttivät ja auttoivat minut etsimään terapeutin mahdollisimman nopeasti)
- valo, jota löytyy välillä ulkoa, välillä kirkasvalolampusta
- ystävät, jotka eivät yritä liikaa ”piristää”, vaan ovat olemassa
- serotoniinitasoon vaikuttavat lääkkeet (niitä ei kannata pelätä)
- hiljaisuus, jota löydän esim. kirjastosta ja järven rannalta
- pasianssi, dekkarit, facebook ja laktoositon jäätelö

Dekkarien lisäksi olen vähitellen alkanut lukea muutakin. Tässä muutama kirja, joista olen löytänyt palasen itseäni:
- Rappe & Sjögren: Liian tunnollinen
- Hardwick: Hullun lailla
- Kristeva: Musta aurinko
- Heinimäki: Outo hartauskirja