Valoisaa kirjailijaelämää

Olen unelma-ammatissani. Ainakin tämän kalenterivuoden ajan saan keskittyä seuraavan tietokirjani tekemiseen. Iloitsen tästä asiasta päivittäin, ja hyvin usein ääneen, minkä perheenjäseneni voivat tarvittaessa todistaa. Samaiset perheenjäsenet pitävät olemassaolollaan huolen siitä, että kovin hurjalla tavalla vapaata kirjailijaelämää en pääse viettämään – vaikka saatankin olla usein yöpaidassa vielä kun lapset tulevat iltapäivällä koulusta.

Aloitin työni tämän kirjan kanssa joulu-tammikuussa vähitellen ja varoen, koska palailin arkeen yli puolen vuoden sairauslomalta. Diagnoosini oli keskivaikea masennus. Lääkärini arvioi minut vielä lokakuussa työkyvyttömäksi, piti selvänä että tarvitsen kestävään kuntoutumiseen vähintään kahden vuoden terapiajakson ja suositteli lepoa ainakin vuodenvaihteeseen asti. Kela oli asiasta kuitenkin toista mieltä. Posti toi minulle samalla viikolla kielteiset päätökset sekä sairauspäivärahan jatkumisesta että kuntoutuksesta. Kelan asiantuntijat olivat siis viisaudessaan (minua koskaan tapaamatta) todenneet, että olin työkykyinen.

Haastateltavani olisivat saattaneet hämmästyä, jos olisin aloittanut työni yhtäkkiä heti marraskuussa. Olin vielä siinä tilassa, että tarvitsin rauhoittavia lääkkeitä pystyäkseni viemään tyttäreni hammaslääkäriin bussilla. Saatoin purskahtaa itkuun kaupan kassalla. En pystynyt keskittymään vielä kunnolla mihinkään, eikä mikään tuntunut kiinnostavalta. Ilman viikoittaista terapiaa en olisi uskaltanut lähteä suunnittelemaan edes vähittäistä työhön palaamista. Olin hauras vieras omassa elämässäni.

Samaan aikaan toisaalla eräs ystäväni aloitteli omaa terapiaansa. Myös hän sairastaa masennusta. Hänkin sai vastikään kielteisen kuntoutuspäätöksen, mutta perustelut olivat päinvastaiset kuin minulla: ystäväni on liian sairas. Toisin sanoen Kelan arvio on, ettei kannata tukea tämän ihmisen terapiaa, koska tästä ei välttämättä enää tule kunnon veronmaksajaa. En ole ihan varma, kumman saaman päätöksen perustelut olivat masentavammat.

No, minä sain marraskuussa uudet lääkkeet jotka sittemmin osoittautuivat hyviksi. Varsinaiset masennusoireet alkoivat vähitellen lieventyä ja kadota. Terapiaan olin jo sitoutunut, joten jatkoin sitä omalla kustannuksellani, vaikka viisihenkisessä perheessä olisi noille rahoille kieltämättä muutakin käyttöä. Muutama satanen kuussa lienee kuitenkin kohtuuhinta siitä, että äiti/vaimo pysyy toimintakykyisenä ja oppii toivottavasti jatkossa välttämään romahtamisen tai ainakin tunnistamaan merkit ajoissa.

Melankoliantäyteisen ja mustanpuhuvan kevään, kesän, syksyn ja alkutalven jälkeen tuntuu järjettömän upealta saada herätä aamu aamulta valoisampaan päivään. Tämän päälle on aivan bonusta, että saan aamukahvin keitettyäni ryhtyä tekemään työtä, jonka tunnen osaavani ja josta nautin.