Haaveita ja hajuja (KU 19.2.)

Ystäväni ilmoitti rakentavansa ensi kesänä kanalan meidän takapihallemme. Hän kertoi miten ihanaa oli pienenä poikana hakea tuoreita lämpimiä munia mummon kanalasta. Itse olen aina haaveillut kutuista. Kanoista minulla ei ole lapsuusmuistoja, mutta naapurin kuttua sain jopa kokeilla lypsää. En tiedä sietäisikö laktoosi-intolerantikon vatsani kutunjuustoa, mutta olisipa hienoa tehdä sitä omien kuttujen maidosta.

Aikuisten oikeasti tämä on tietenkin lapsellista hippifiilistelyä. Eivät normaalit ihmiset hanki kanoja tai kuttuja. Normaalit ihmiset ostavat ruokansa kaupasta ja jättävät kotieläinten hoitamisen ammattilaisille.

Luin jostain, että elintarviketeollisuutta käsittelevä Robert Kennerin Food, Inc on vahva ennakkosuosikki parhaan dokumenttielokuvan Oscarin saajaksi. Pieni juttu, mutta ilahduttaa minua. Fantasioin salaa jatko-osasta, jossa leegio ajattelemattomia lihansyöjä-kulinaristeja havahtuu koomasta ja tajuaa ettei kysymys olekaan ikävistä yksittäistapauksista vaan systeemistä joka lemuaa.

Todellisuuden hahmottaminen on raskasta ja monimutkaista, silmien sulkeminen helppoa ja houkuttelevaa. Eikä ongelma rajoitu elintarviketeollisuuteen tai lihanjalostukseen (jotka jo sanoina kuvaavat millaisessa maailmassa suostumme elämään). Tieto lisää tuskaa, ajattelemattomuus tyytyväisyyttä.

16-vuotias esikoiseni haaveilee yksinkertaisesta maailmasta jossa olisi helpompi tehdä eettisiä valintoja – ihan kuin minäkin samanikäisenä. Mitä pitäisi vastata kun hän kysyy, miten näin mönkään menneessä systeemissä voi elää järkevästi? ”Ei hätää, kyllä sinäkin tähän totut ja vähitellen moraalisi alkaa joustaa kuin itsestään?”

Haluaisin olla lapsilleni elävä esimerkki siitä että myös pienten valintojen tekeminen kannattaa. Silloinkin kun omilla teoilla ei tunnu olevan vaikutusta laajempaan kuvioon, ne mahdollistavat mielekkään elämän, ovat keidas kaaoksen keskellä. Olen mieluummin lapsellinen kuin liian normaali.

Luuletko Sami että kanala mahtuisi tuohon porkkamaan viereen?