tiistai 26. tammikuuta 2010

Kauniit ihmiset ovat onnellisia, KU 22.1.

Olen huomannut eläväni kaksoiselämää. Kotonani rähjäisessä vanhassa talossa kahdentoista kilometrin päässä taajamasta katsoo peilistä varhaiskeski-ikäinen akka tukka pesemättä ja maalausfarkkujen polvet vakavasti pussilla. Kaupungissa minut on sen sijaan voinut bongata yökerhosta uskomattoman kauniiden dragartistien seurasta, korkokengissä ja kotelomekossa.

Aluksi kysymys oli työstä: ravintolakulttuuri kuuluu kuvaan kun kirjoittaa kirjaa dragista. Huomasin kuitenkin nopeasti että viihdyn yökerhovetimissä yllättävän hyvin. Yhtä hyvin kuin remonttihaalareissakin.

Tämä kaksoiselämä on tehnyt näkyväksi seikan, josta luin vastikään myös tutkimustuloksia. Yhdysvaltalaistutkija oli selvittänyt, että maalaisnaiselle kauneus on turhake. Ulkonäkö on maalla tarpeeton väline kilpailussa huomiosta, kun taas kaupungissa kauneus todella tuo naiselle onnea: sosiaalista pääomaa, menestystä, ystäviä, vaikutusvaltaa. No, kärjistän tietenkin, mutta tämänsuuntaisia tuloksia tutkija sai.

Ulkonäkökilpailu huomiosta on pahimmillaan hengenvaarallista. Vaikkei maalaisilma automaattisesti suojele lapsia syömishäiriöiltä, olen onnellinen että tyttäreni saavat tulla murrosikään kyläyhteisössä jossa on okei mennä kouluun toppahousuissa kun on pakkasta.

Yhdysvaltalaistutkimuksessa kauneus tarkoitti itse asiassa lantion- ja vyötärönympäryksen välisen suhteen optimaalisuutta. Sopivien kurvien kun on jossain toisessa tutkimuksessa todettu olevan keskeinen naiskauneuden mittari. Ja näinhän se taitaa olla. Opettavathan naistenlehdetkin, kuinka eri vartalotyypit voivat vaatteilla korostaa parhaita puoliaan ja häivyttää niitä joihin nainen ei ole tyytyväinen.

Seuraavan kerran työmatkailen maalta kaupunkiin juhlistamaan Burleskin paluu -nimisen kirjan suomennoksen julkaisemista Helsingissä. Ilahduin kun sain kirjoittaa kirjaan esipuheen, koska minua viehättää uuden burleskin suhtautuminen kauneuteen ja ulkonäköpaineisiin.

Naistenlehtien tavoin myös burleskin estetiikka rohkaisee naisia korostamaan niitä kohtia kehossaan joista pitävät eniten, mutta lisäämään vielä enemmän glitteriä niihin paikkoihin joihin ovat tyytymättömiä. Tämä voi johtaa siihen että tyytymättömyys hajoaa kappaleiksi ja putoaa kimalletomuna tanssilattialle.

Onhan nimittäin niin että vaikka kauneuden käyttöarvo maalla ja kaupungissa on ihan kiinnostava näkökulma, tärkein fakta on kuitenkin tämä: onnelliset ihmiset ovat kauniita.

lauantai 23. tammikuuta 2010

Noloimmat mokat, KU 20.12.2009

Virheiden tekeminen on raskas laji. On päiviä, jolloin virheet tapahtuvat kuin itsestään. Arviointikyky pettää, sormi painaa väärää nappia, suusta pääsee sammakko ja unohdan tarkistaa kalenterin. Kaikki energia tuntuu menevän virheiden korjaamiseen. Vielä enemmän energiaa vie kuitenkin virheiden välttäminen ja mokaamisen pelko.

Poikien sarjassa pärjätään ilmeisesti hivenen paremmin, mutta monilla ikäisilläni naisilla on vaikeuksia sekä mokata että sietää omia virheitään. Me pyrimme täydellisyyteen ja sairastumme tunnollisuuteen – ja opettelemme terapiassa olemaan vajavaisia.

Erehtymättömyys on epäinhimillistä. Sitä paitsi virhe on luovuuden sydänystävä. Taiteen tai tieteen tekeminen ei oikein onnistu ilman riskien ottamista. Tehokkuusvaatimusten edessä jää moni onnistuminenkin kokematta kun ei ehdi erehtyä.

Monikulttuurisuusteemojen kanssa pitkään työskennellyt ystäväni analysoi, että suomalaisille on erityisen vaikeaa ottaa sellaisia riskejä, jotka liittyvät ihmisen henkilökohtaisen alueen rajoihin.

Esimies ei kehtaa nuhdella työajoista piittaamatonta alaistaan, koska tämä on tummaihoinen maahanmuuttaja – mitä jos häntä pidetään rasistina? Haluaisimme vieraiden kulttuurien käsikirjan, joka kertoisi mitä pitää tietää, kun kohtaa pakistanilaisen tai sudanilaisen ihmisen.

Mutta hitto vie, kun tosielämässä ihmiset eivät ole käsikirjaesimerkkejä vaan poikkeuksen poikkeuksia. Apua.

Sama pelko näkyy kaikkialla. Kukaan ei uskalla kysyä työkaverin vointia, koska kaikki tietävät tämän juuri haudanneen äitinsä. Hyvää tarkoittava hetero ei uskalla puhua homoista, kun ei ole varma mitä sanoja sopii käyttää. En kehtaa tarjoutua auttamaan näkövammaista ihmistä liikenneruuhkassa, kun on mahdollista, ettei hän tarvitsekaan apua.

Toisen reviirin kunnioittaminen on hieno asia. Joissain kohtaamisissa se ei kuitenkaan riitä ohjenuoraksi, ja monessa tilanteessa käyttäytymistä ohjaa enemmän omien kasvojen menettämisen pelko kuin halu olla loukkaamatta toista. Paniikissa ei ehdi miettiä kumpi onkaan lopulta tavoittelemisen arvoista: se, että tekee pöljästi ja käväisee häpeän puolella vai se, että kieltäytyy olemasta läsnä toiselle ja muuttuu oikeasti kasvottomaksi.

Mitä vähemmän tekee virheitä, sitä suuremmilta ne vähät tuntuvat. On kaksi vaihtoehtoa. Voi yrittää minimoida riskit ja hiipiä läpi elämän sukkasillaan tai sitten laittaa itsensä likoon. Tai ei, ensin mainittu ei oikeasti ole vaihtoehto. On pakko kokeilla ja mokailla. Kasvojutun voi tarkistaa katsomalla välillä peiliin.