Tiian päiväkirjamerkintöjä

Kop kop. Kuka siellä?

2010-12-08T18:39:00.001+02:00

Tyttäreni tuli kysymään, saisiko perustaa oman blogin. Painoin omppu-s ja suljin koneen kannen sillä välin kun aivoissani löi tyhjää. Minkä takia alakouluikäinen haluaisi kirjoittaa blogia? ”Monilla Panfussa on oma blogi”, tytär argumentoi jo ennen kuin ehdin päätäni kääntää. Konteksti oli toisin sanoen lasten virtuaalimaailma, jossa seikkaillaan suloisen pulleissa pandahahmoissa. Pandanimellä kirjoitettu blogi päivän puuhista pandamaailmassa kuulosti minusta hiukan villinpullealta, mutta lupasin miettiä asiaa illalla.

Olen kantanut viimeisen vuoden ajan tympeää syyllisyyttä siitä, etten ole kirjoittanut sanaakaan omaan blogiini, jota en kuitenkaan ole saanut lopetettuakaan. Muualla julkaistujen tekstien kopipeistaamista ei lasketa. Blogitekstien paikan elämässäni ovat vallanneet säännölliset kolumnit ja facebook. Kolumnien pituus mahdollistaa kohtuullisen monipuolisen argumentaation ja helpottaa kurkistamista pintaa syvemmälle. Nopeammat verbaalireaktiot ajankohtaisiin asioihin puolestaan päivittyvät fb-statukseen vähintään kerran päivässä.

Kun olin aktiivisesti mukana politiikassa, ajattelin pitäväni blogia ennen kaikkea minua äänestäneille ihmisille, jotta he voisivat jotenkin arvioida, saivatko sitä mitä tilasivat. Todellisuudessa kirjoitin tietenkin paljolti silkasta julistamisen ilosta. Halusin muistuttaa, huomauttaa, kyseenalaistaa, vaatia ja väittää vastaan. Aivan epäilemättä blogin pitäminen on aina myös vähän narsistinen projekti.

Muistin kuin muistinkin palata panda-aiheeseen ennen kuin esimurrosikäinen ehti olettaa, että olen unohtanut koko jutun. Lyhyen keskustelun jälkeen hän totesi, ettei osaa vastata viimeiseen kysymykseeni, joka kuului: ”Mutta kenelle sinä sitä haluaisit kirjoittaa?” Lieneekö merkki alistetusta vai analyyttisesta luonteesta, että tämän jälkeen tytär jätti blogi-idean ihan mukisematta hautumaan.

Voi olla, että tämäkin blogi jää nyt hautumaan rauhassa.

Se oli vitsi (KU Viikkolehti 19.11.)

2010-11-25T20:06:00.001+02:00

Taas meiltä kielletään kaikki hauska. Mainonnan eettinen neuvosto totesi kuunvaihteessa erään lonkerojuoman mainoskampanjan syrjiväksi ja hyvän tavan vastaiseksi, koska siinä annetaan stereotyyppinen kuva homoista. Siis siinä, joissa napapaitaan pukeutuva tyhmä ja naismainen blondi puhuu hassusti ruotsia ja kaataa piimää rinnuksilleen.

Lausunnossa viitataan kansainvälisesti sovittuihin perussääntöihin, joiden mukaan markkinoinnissa ei saa halventaa tai väheksyä tiettyä henkilöä tai ihmisryhmää. Mainostaja kieltää vastineessaan kaiken ja toteaa: ”Mainonta ei kohdistu mihinkään henkilöryhmään. Mainonta on ajatuksia herättävää ja oivaltavaa.”

Ajatuksia mainoskampanja on toden totta herättänyt, mutta oivaltavuutta en ihan heti hoksaa. Millaisia ahaa-elämyksiä herättää karrikatyyri, joka mainostajan mukaan nauraa ”stereotyyppisille käsityksille ruotsalaisista”? Ruotsalaismiesten naismaisesta homoudesta on saatu kicksejä jo kultaisella 1950-luvulla, kun homous oli vielä niin rikos, sairaus kuin syntikin.

Mainokselle annettu huomautus on sen sijaan synnyttänyt ihmisissä erinäisiä oivalluksia. ”En nähnyt mainoksessa mitään mikä olisi loukannut mua”, toteaa yksi pohdiskelija sosiaalisessa mediassa. Kun joku kertoo, että mainos tuntui hänestä kurjalta, kumoaa seuraava kirjoittaja tämän tunteen nerokkaan yksinkertaisella tosiasialla: ”Kun näin mainoksen ensimmäistä kertaa, siitä tuli mieleeni yksi homoystävistäni ja naurettiin sille molemmat.” Minä siis. Minä ja mun kaverit.

Ehkä oivaltavimmin asian kiteyttää kirjoittaja, joka toteaa: ”Toisilla on huumorintajua, toisilla ei.” Tässä vaiheessa minulta katkeaa verisuoni päästä. En kehtaa kertoa, miten sopimattomille asioille minäkin rakastan nauraa. Rakastan kuitenkin myös hyvää giniä ja arvaatte varmaan, miten paljon välillä harmittaa, kun se maksaa niin paljon ja Alkoonkin on pitkä matka. Tästä huolimatta en vaadi alkoholiveron poistamista tai viinaa lähikauppaan. Miksi? Koska halpa viina tuottaisi monelle ihmiselle aivan jumalattoman paljon enemmän kärsimystä ja huolta kuin minulle iloa.

Harva haluaa tosikon mainetta. Onneksi minulla ei Seta-veteraanina ole tältä osin enää mitään menetettävää. Kyseisten mainosten moittiminen on aiheellista täysin riippumatta siitä, kuinka paljon ne meitä naurattivat. Niiden kohteena oli nimittäin se tyttömäinen pieni poika, joka juoksee kaikki koulumatkansa pakoon lyöntejä ja potkuja. Kuka kävisi huikkaamassa hänelle, että homoilla pitäisi olla enemmän huumorintajua?

Lihasta ja sen heikkoudesta (Viikkolehti 22.10.)

2010-10-28T10:36:00.002+03:00

Kadehdin lihansyöjiä. Kammoan ajatusta muiden nisäkkäiden syömisestä niin paljon, etten ole tehnyt sitä pariinkymmeneen vuoteen. Jos minun pitäisi nyt kirjoittaa Ystäväni-kirjaan pahimmat pelkoni, yksi olisi ehdottomasti se, että juuttuisin viikoksi hissiin nuorten rahoitusalan ammattilaisten kanssa ja meillä olisi syötävänä ainoastaan karjalanpaistia.

Eniten kadehdin sellaisia lihansyöjiä, jotka ovat vierailleet broilerikanalassa tai teurastamolla ja tiedostavat joka aterialla, mitä syövät. Se osoittaa käsittämätöntä itsekuria ja hämmästyttävää toleranssia elämän sietämättömiä ristiriitaisuuksia kohtaan. En usko, että saavuttaisin samaa edes vuosien terapian avulla.

Kateuteni lähentelee ihailua. Tehotuotantoelämän läpikäyneiden nisäkkäiden syöminen vaikuttaa sivusta katsottuna niin monimutkaiselta filosofiselta prosessilta, että haluaisin itsekin pystyä johonkin vastaavaan.

Toisaalta myös pienimuotoinen ja mahdollisimman luonnonmukainen lihakarjan kasvatus saa tajuntani räjähtämään, koska tiedän monien ihmisten aidosti kiintyvän jokaiseen pihallaan tepastelevaan lammasyksilöön – ja silti pystyvän tappamaan ne.

Lihan syömisen ajatus sijaitsee aivoissani samassa eettisten kompromissien lokerossa kuin vakaumuksellisesti yksiavioisuuteen sitoutuneiden ja puolisoaan syvästi rakastavien ihmisen syrjähypyt. Mahdollista, mutta edellyttää ehkä jollakin tavalla muuntunutta tietoisuuden tilaa.

Kateuteni ei ole pelkästään teoreettista tai ironista, vaan realisoituu aidoimmilleen ravintoloissa, varsinkin ulkomaanmatkoilla. Harmittaa, kun vaihtoehtoja on niin vähän, vaikken ole edes vegaani. Olisi hauskaa maistella ruokia pöytäseurueen kesken ristiin, mutta muiden annokset rakentuvat nisäkkään palasten ympärille.

Tiedostan kulkeneeni siitä, missä aita on ollut matalin: lihan pudottaminen ruokavaliosta oli äärettömän paljon helpompaa kuin lihan syömisen jatkaminen. Karjalanpaistia olin inhonnut aina, mutta ratkaiseva käänne oli se, kun aloin hahmottaa paitsi tuotantoeläinten ”elämää” myös lihateollisuuden vaikutuksia maailman nälkäongelmaan ja ympäristön tilaan.

En ajattele, että syömiseni vaikuttaisi erityisen myönteisesti maailman nälkäongelmaan tai ympäristön tilaan, enkä pidä itseäni erityisen suurena eläinten ystävänä. Ruokavalioni ei ole eettisesti aukottoman looginen kokonaisuus eivätkä lapseni ole kasvissyöjiä. Yleensä en myöskään ihmettele ääneen lihansyöjien valintaa. Minä vain en syö lihaa, koska en pysty.

Oodi sukkahousuille (KU 17.9.)

2010-09-25T12:56:00.001+03:00

Tavallinen arkipäivä kolmetoista vuotta sitten. Pieni poika haetaan päiväkodista. Hän osaa jo pukea itse, mikä nopeuttaa lähtöä huomattavan vähän. Kotimatkalla lapsi kulkee vaivalloisesti. Tarkistetaan, onko kengässä kivi tai jotain. Siellä on ”tai jotain”: utelias 3-vuotias on solminut sukkahousujen kärjet mykkyrälle ja toteaa, että näin on epämukava kävellä.

Ilman sukkahousuja esikoiseni olisi tätäkin kokemusta köyhempi. Kalsareiden lahkeet eivät toimi samalla tavalla, sukista puhumattakaan. Onneksi hän ehti kokeilla solmuja ajoissa ennen kuin saavutti sen maagisen rajapyykin, jonka jälkeen sukkahousuja käyttävät pojat on tuomittu saamaan huvittunutta ja kielteistä palautetta.

Jalkojen lisäksi sukkahousut sopivat tietenkin mainiosti päähän, kuten varmaan kaikki lapsiperheelliset ovat huomanneet. Eräässä perheessä tästä oivalluksesta syntyi rockmusiikkivideo nimeltä Sukkahousupupu. Pupun korviksi soveltuvat parhaiten pienten lasten paksut sukkahousut. Nylon-korvat ovat liian kevyet eikä niitä huitomalla saa tavaroita putoamaan pöydältä.

Ihonväriset ohuet sukkahousut ovat tytölle siirtymäriitti kohti aikuisuutta. Tiedostin tekeväni jotain hyvin merkityksellistä, kun elokuussa ostin ensimmäiset hiekanväriset nailonit omille tyttärilleni. Tunsin helpotusta huomatessani, että nekin menivät vielä suloisesti ruttuun nilkan kohdalta – niin kuin lasten sukkahousujen kuuluukin. Teini-iän lähestyminen herättää sekavia tunteita, varsinkin teini-ikäistyvien vanhemmissa.

Tytärten ekat ihonväriset nousivat mieleeni, kun astuin sisään Amos Andersonin taidemuseossa vastikään avattuun Tights-näyttelyyn. Kyseessä on islantilaisryhmän rakentama kokonaisuus, joka nimensä mukaisesti pelaa sukkahousuilla. Vaatekappaleen kautta käsitellään muun muassa naiseuden rakentamista ja rajanvetoa tai häilymistä biologian ja kulttuurin, aidon ja keinotekoisen välillä.

Yksi näyttelyn hienoimmista teoksista on sukkahousuversio evoluution portaista. Luonnollisen kokoisista pahvinaisista ensimmäinen kyyristeli salissa alastomana. Sukkahousut saivat hahmon nousemaan lähes kahdelle jalalle, joiden niin luonnollisen tasavärinen ja karvaton iho säteili himmeää hehkua. Evoluution viimeinen aste oli päästä varpaisiin kireään polyamidiin kiedottu timmi ja tehokas kloonisoturi. Kurittomat kiharatkin oli kesytetty sukkahousuilla.

Siinäpä niksi bad hair dayn varalle. Kansallisromanttinen versio syntyy kolmista sukkahousuista, joiden sääriosat voi letittää kahdelle sievälle palmikolle.

Ihmisen elämää (KU 21.5.)

2010-06-07T19:49:00.002+03:00

YK:n pääsihteeri julkisti maaliskuussa väliraportin vuosituhattavoitteiden saavuttamisesta. Kahdeksasta vuonna 2000 sovitusta haasteesta muutamien kohdalla on päästy eteenpäin. Esimerkiksi hi-virustartuntojen leviäminen on hidastunut ja lapsikuolleisuus laskenut. Asetetut tavoitteet ovat silti vielä kaukana ja sovittu takaraja jo viiden vuoden päässä.

Köyhyyden ja nälän vähentämiseen tähtäävän ykköstavoitteen kanssa emme ainoastaan polje paikallamme, vaan nälkäisten ihmisten määrä on kasvanut viimeiset viisi vuotta entisestään.

Vuosituhattavoitteet eivät ole mahdottoman kunnianhimoisia, eivätkä sisällöltään uusia. Esimerkiksi peruskoulutus jokaiselle lapselle on ollut työlistalla jo nelisenkymmentä vuotta. Miten on mahdollista, että emme kaikessa viisaudessamme pysty takaamaan toisillemme kohtuullisia elämän ehtoja?

Tavoitteiden saavuttaminen edellyttää poliittisia päätöksiä, joiden tekemistä ei varsinaisesti estä mikään. Kummallisen avuttomuuden takana on asennevamma, jota pidämme yllä tarkastelemalla vaikeita aiheita mieluiten etäältä ja turvasta prosenttilukujen takaa. Maailmanlaajuiset tilastofaktat auttavat meitä pysymään matkan päässä ja unohtamaan sen, mistä itse asiassa on kysymys.

Kysymys on ihmisestä.

Jo 88 prosenttia maailman lapsista pääsee kouluun, mutta millainen tulevaisuus on sillä lapsella joka kuuluu 12 prosenttiin? Hän ei välttämättä elä Saharan eteläpuolella vaan ehkä romaniperheessä EU:n rajojen sisällä.

On kohtuullisen helppoa sitoutua edistämään odottavien äitien terveyttä, mutta kumman koville ottaa edes puhua vammaisten naisten lisääntymisoikeuksista ja seksuaaliterveydestä.

Entä kenen nälällä on väliä? Onko tutkittu esimerkiksi sitä, kuinka monia naisparien lapsiperheitä ”naisten euro” vetää köyhyysrajan alapuolelle, ja miten köyhyys kietoutuu syrjintään?

Kyllä, mainitut ovat kohtuullisen pieniä vähemmistöjä ja tilastollisessa vertailussa heillä on asiat kenties paremmin kuin joillakuilla muilla.

Vuosituhattavoitteissa on kuitenkin kysymys ihmisoikeuksista – yleisistä, luovuttamattomista ja perustavista. Jokainen lesboäiti ja jokainen romanilapsi on syntynyt vapaana ja yhdenvertaisena ihmisenä. Poliittisten päätösten tai ihmisoikeustyön kohteeksi ei pidä kuvitella keskimääräistä, tilastollista ihmistä. Keskimääräinen ihminen asuu kaukana eikä hänellä ole kasvoja.

Kohtuullisen elämän ehdot eivät kuuluu ”ihmisille” vaan jokaiselle ihmiselle yksikössä. Tämän lähemmäs mikään aihe ei voi tulla.

Vihaan liikuntaa (KU 23.4.)

2010-05-11T18:18:00.003+03:00

Liikunnan vihaaminen on ollut osa minäkuvaani melkein niin kauan kuin muistan. Ennen kouluikää saatoin polskia järvessä ja samoilla metsissä tuntitolkulla. Kiipeilin puihin, painin siskon kanssa, temppuilin renkailla ja hypin narulla. Sitten menin kouluun.

Silloin olisin epäilemättä halunnut kumittaa liikunnan lukujärjestyksestä kokonaan. Nyt olen valmis vaatimaan sille lisää aikaa.

Pitkään ajattelin, että traumaattinen liikuntasuhteeni johtuu siitä, että meillä kotona vain laulettiin ja soitettiin. Vähitellen huomasin, että koululiikunta on tappanut liikunnan ilon monilta muiltakin ja että tämä tunnistetaan jo ongelmaksi.

En edelleenkään harrasta liikuntaa. Saatan käydä pari kolme kertaa viikossa kiipeilemässä, joogaan mielelläni ja puutarha- ja remonttihommissa hikoileminen on aina hauskaa. Mutta liikuntaa en harrasta, sillä liikunta tarkoittaa minulle yhä pesäpalloa ja pituushyppyä.

Varmaankin yhtä monet ovat traumatisoituneet musiikkituntien surullisenkuuluisista laulukokeista. Minun äitini oppi koulussa ettei osaa piirtää. Taide- ja taitoaineiden opettaminen on aikamoinen taitolaji. Tunneilla kokataan, kudotaan ja rakennetaan myös identiteettiä ja ruumiinkuvaa. Muun muassa juuri siksi ne ovat niin korvaamattoman tärkeitä ja ansaitsisivat - kaikki - lisää huomiota ja aikaa.

Millainen koululiikunta olisi oikeasti edistänyt minun ruumiini ja sieluni terveyttä? Muistan että liikunta oli kivaa muutaman kerran lukukaudessa: silloin kun tanssittiin tai kiipeiltiin köysillä. Polttopallokin oli melkein hauskaa, ringissä kun sai liikkua juuri niin kuin kulloinkin huvitti kunhan väisti pallon. Useimmiten liikuntatunnit tuntuivat kuitenkin suoritusten mittaamiselta ja oman kehon vertaamiselta muihin, yleensä notkeampiin, vahvempiin ja nopeampiin.

Siis enemmän leikkisyyttä ja luovuutta kiitos, sekä päteviä, sensitiivisiä ja motivoituneita opettajia. Hienointa olisi jos taide- ja taitoaineet limittyisivät muun opetuksen kanssa niin, että oppilaiden ei tarvitsisi aina edes huomata liikkuvansa tai laulavansa.

Jotain on selvästi jo muuttunutkin, kun lasteni liikuntatunnit eivät kuulosta samalta kuin muistoni. He osaavat nauttia yhtä lailla pihaleikeistä tai aikidosta kuin perinteisistä koululiikuntalajeistakin. Yhden vein mukanani kiipeilyseinälle ja sain todistaa rakkautta ensi kosketuksella. Ehkä minunkin vihani tästä laantuu. Ainakaan se ei näytä kantavan kovin pahaa hedelmää.

Homojen hommaa (KU-kolumni 19.3.2010)

2010-03-22T19:02:00.003+02:00

Hollywoodissa on nyt aivan fab olla homo. Leikisti. Homoroolit ovat niin trendikkäitä että näyttelijöiden epäillään ottavan niitä vastaan ihan vain edistääkseen omaa uraansa. Elokuvassa I love you Phillip Morris tämän stuntin tekevät Jim Carrey ja Ewan McGregor.

Suosittelen muuten, nauratti ja itketti vuorotellen.

Yhdysvalloissa Phillip Morris nähdään vasta huhtikuussa, koska elokuvalle oli huomattavan vaikea löytää levittäjää. Jossain vaiheessa pelättiin, ettei sitä saada teattereihin ollenkaan vaan joudutaan menemään suoraan dvd-levitykseen. Miksi? No siksi että se on homoelokuva, joka ei kunnioita perinteisten homoelokuvien kaavaa.

Phillip Morris ei ole riipaiseva draama, jonka lopussa päähenkilö kuolee väkivallan tai HI-viruksen uhrina, opetettuaan ensin heteroystävänsä katsomaan elämää toisin silmin. Se on komedia, mutta sen huumori ei perustu sille nerokkaalle ja loputtomiin kierrätetylle ajatukselle että neitimäiset homot ovat hassunhauskoja. Päähenkilöiden sukupuoli on juonen kannalta oikeastaan sivuasia.

McGregor on kertonut, että elokuvan markkinoinnissa on menty välillä absurdiuden rajan tuolle puolen, kun homobaarissa pidetyssä pressitilaisuudessa on saatettu keskustella vakavaan sävyyn siitä, että elokuvahan ei sitten ole oikeasti homoelokuva.

The Independent -lehdessä pohdittiin aihetta viime viikolla. Miksi Phillip Morrisin pääosiin ei valittu homonäyttelijöitä? Koska Hollywoodissa ei ole homoja, vastaa toinen elokuvan ohjaajista John Requa viitaten siihen että näyttelijät eivät tänäkään päivänä uskalla tulla kaapista. Homoja ei haluta valita heterorooleihin. Hetero osaa näytellä homoa, mutta homon pelätään olevan heterona yleisön silmissä epäuskottava.

Taas vähän naurattaa ja itkettää, yhtä aikaa.

Voi miettiä, millaisessa todellisuudessa homon näytteleminen on julkisuustemppu, jos homoelokuvan levittäminen on riskaabelia ja näyttelijän homoseksuaalisuus arkaluontoinen salaisuus. Samalla voi pohtia, onko kysymys esimerkiksi Phillip Morrisin näyttelijävalinnoista kovin fiksusti muotoiltu: mistäs me siis varsinaisesti tiedämmekään että esimerkiksi Jim Carrey on hetero?

John Requa on optimisti ja odottaa, että jonain päivänä joku suurista Hollywood-tähdistä vielä tulee näkyvästi kaapista ja on niin vastustamaton ettei kukaan ole moksiskaan. Minä odotan sitä päivää kun kukaan ei oleta kenestäkään mitään ja myös heteroparisuhteesta kertomista voi sanoa kaapista tulemiseksi. En kuitenkaan pidättele hengitystäni.

Haaveita ja hajuja (KU 19.2.)

2010-02-28T09:03:00.003+02:00

Ystäväni ilmoitti rakentavansa ensi kesänä kanalan meidän takapihallemme. Hän kertoi miten ihanaa oli pienenä poikana hakea tuoreita lämpimiä munia mummon kanalasta. Itse olen aina haaveillut kutuista. Kanoista minulla ei ole lapsuusmuistoja, mutta naapurin kuttua sain jopa kokeilla lypsää. En tiedä sietäisikö laktoosi-intolerantikon vatsani kutunjuustoa, mutta olisipa hienoa tehdä sitä omien kuttujen maidosta.

Aikuisten oikeasti tämä on tietenkin lapsellista hippifiilistelyä. Eivät normaalit ihmiset hanki kanoja tai kuttuja. Normaalit ihmiset ostavat ruokansa kaupasta ja jättävät kotieläinten hoitamisen ammattilaisille.

Luin jostain, että elintarviketeollisuutta käsittelevä Robert Kennerin Food, Inc on vahva ennakkosuosikki parhaan dokumenttielokuvan Oscarin saajaksi. Pieni juttu, mutta ilahduttaa minua. Fantasioin salaa jatko-osasta, jossa leegio ajattelemattomia lihansyöjä-kulinaristeja havahtuu koomasta ja tajuaa ettei kysymys olekaan ikävistä yksittäistapauksista vaan systeemistä joka lemuaa.

Todellisuuden hahmottaminen on raskasta ja monimutkaista, silmien sulkeminen helppoa ja houkuttelevaa. Eikä ongelma rajoitu elintarviketeollisuuteen tai lihanjalostukseen (jotka jo sanoina kuvaavat millaisessa maailmassa suostumme elämään). Tieto lisää tuskaa, ajattelemattomuus tyytyväisyyttä.

16-vuotias esikoiseni haaveilee yksinkertaisesta maailmasta jossa olisi helpompi tehdä eettisiä valintoja – ihan kuin minäkin samanikäisenä. Mitä pitäisi vastata kun hän kysyy, miten näin mönkään menneessä systeemissä voi elää järkevästi? ”Ei hätää, kyllä sinäkin tähän totut ja vähitellen moraalisi alkaa joustaa kuin itsestään?”

Haluaisin olla lapsilleni elävä esimerkki siitä että myös pienten valintojen tekeminen kannattaa. Silloinkin kun omilla teoilla ei tunnu olevan vaikutusta laajempaan kuvioon, ne mahdollistavat mielekkään elämän, ovat keidas kaaoksen keskellä. Olen mieluummin lapsellinen kuin liian normaali.

Luuletko Sami että kanala mahtuisi tuohon porkkamaan viereen?

Kauniit ihmiset ovat onnellisia, KU 22.1.

2010-01-26T20:15:00.001+02:00

Olen huomannut eläväni kaksoiselämää. Kotonani rähjäisessä vanhassa talossa kahdentoista kilometrin päässä taajamasta katsoo peilistä varhaiskeski-ikäinen akka tukka pesemättä ja maalausfarkkujen polvet vakavasti pussilla. Kaupungissa minut on sen sijaan voinut bongata yökerhosta uskomattoman kauniiden dragartistien seurasta, korkokengissä ja kotelomekossa.

Aluksi kysymys oli työstä: ravintolakulttuuri kuuluu kuvaan kun kirjoittaa kirjaa dragista. Huomasin kuitenkin nopeasti että viihdyn yökerhovetimissä yllättävän hyvin. Yhtä hyvin kuin remonttihaalareissakin.

Tämä kaksoiselämä on tehnyt näkyväksi seikan, josta luin vastikään myös tutkimustuloksia. Yhdysvaltalaistutkija oli selvittänyt, että maalaisnaiselle kauneus on turhake. Ulkonäkö on maalla tarpeeton väline kilpailussa huomiosta, kun taas kaupungissa kauneus todella tuo naiselle onnea: sosiaalista pääomaa, menestystä, ystäviä, vaikutusvaltaa. No, kärjistän tietenkin, mutta tämänsuuntaisia tuloksia tutkija sai.

Ulkonäkökilpailu huomiosta on pahimmillaan hengenvaarallista. Vaikkei maalaisilma automaattisesti suojele lapsia syömishäiriöiltä, olen onnellinen että tyttäreni saavat tulla murrosikään kyläyhteisössä jossa on okei mennä kouluun toppahousuissa kun on pakkasta.

Yhdysvaltalaistutkimuksessa kauneus tarkoitti itse asiassa lantion- ja vyötärönympäryksen välisen suhteen optimaalisuutta. Sopivien kurvien kun on jossain toisessa tutkimuksessa todettu olevan keskeinen naiskauneuden mittari. Ja näinhän se taitaa olla. Opettavathan naistenlehdetkin, kuinka eri vartalotyypit voivat vaatteilla korostaa parhaita puoliaan ja häivyttää niitä joihin nainen ei ole tyytyväinen.

Seuraavan kerran työmatkailen maalta kaupunkiin juhlistamaan Burleskin paluu -nimisen kirjan suomennoksen julkaisemista Helsingissä. Ilahduin kun sain kirjoittaa kirjaan esipuheen, koska minua viehättää uuden burleskin suhtautuminen kauneuteen ja ulkonäköpaineisiin.

Naistenlehtien tavoin myös burleskin estetiikka rohkaisee naisia korostamaan niitä kohtia kehossaan joista pitävät eniten, mutta lisäämään vielä enemmän glitteriä niihin paikkoihin joihin ovat tyytymättömiä. Tämä voi johtaa siihen että tyytymättömyys hajoaa kappaleiksi ja putoaa kimalletomuna tanssilattialle.

Onhan nimittäin niin että vaikka kauneuden käyttöarvo maalla ja kaupungissa on ihan kiinnostava näkökulma, tärkein fakta on kuitenkin tämä: onnelliset ihmiset ovat kauniita.

Noloimmat mokat, KU 20.12.2009

2010-01-23T20:04:00.001+02:00

Virheiden tekeminen on raskas laji. On päiviä, jolloin virheet tapahtuvat kuin itsestään. Arviointikyky pettää, sormi painaa väärää nappia, suusta pääsee sammakko ja unohdan tarkistaa kalenterin. Kaikki energia tuntuu menevän virheiden korjaamiseen. Vielä enemmän energiaa vie kuitenkin virheiden välttäminen ja mokaamisen pelko.

Poikien sarjassa pärjätään ilmeisesti hivenen paremmin, mutta monilla ikäisilläni naisilla on vaikeuksia sekä mokata että sietää omia virheitään. Me pyrimme täydellisyyteen ja sairastumme tunnollisuuteen – ja opettelemme terapiassa olemaan vajavaisia.

Erehtymättömyys on epäinhimillistä. Sitä paitsi virhe on luovuuden sydänystävä. Taiteen tai tieteen tekeminen ei oikein onnistu ilman riskien ottamista. Tehokkuusvaatimusten edessä jää moni onnistuminenkin kokematta kun ei ehdi erehtyä.

Monikulttuurisuusteemojen kanssa pitkään työskennellyt ystäväni analysoi, että suomalaisille on erityisen vaikeaa ottaa sellaisia riskejä, jotka liittyvät ihmisen henkilökohtaisen alueen rajoihin.

Esimies ei kehtaa nuhdella työajoista piittaamatonta alaistaan, koska tämä on tummaihoinen maahanmuuttaja – mitä jos häntä pidetään rasistina? Haluaisimme vieraiden kulttuurien käsikirjan, joka kertoisi mitä pitää tietää, kun kohtaa pakistanilaisen tai sudanilaisen ihmisen.

Mutta hitto vie, kun tosielämässä ihmiset eivät ole käsikirjaesimerkkejä vaan poikkeuksen poikkeuksia. Apua.

Sama pelko näkyy kaikkialla. Kukaan ei uskalla kysyä työkaverin vointia, koska kaikki tietävät tämän juuri haudanneen äitinsä. Hyvää tarkoittava hetero ei uskalla puhua homoista, kun ei ole varma mitä sanoja sopii käyttää. En kehtaa tarjoutua auttamaan näkövammaista ihmistä liikenneruuhkassa, kun on mahdollista, ettei hän tarvitsekaan apua.

Toisen reviirin kunnioittaminen on hieno asia. Joissain kohtaamisissa se ei kuitenkaan riitä ohjenuoraksi, ja monessa tilanteessa käyttäytymistä ohjaa enemmän omien kasvojen menettämisen pelko kuin halu olla loukkaamatta toista. Paniikissa ei ehdi miettiä kumpi onkaan lopulta tavoittelemisen arvoista: se, että tekee pöljästi ja käväisee häpeän puolella vai se, että kieltäytyy olemasta läsnä toiselle ja muuttuu oikeasti kasvottomaksi.

Mitä vähemmän tekee virheitä, sitä suuremmilta ne vähät tuntuvat. On kaksi vaihtoehtoa. Voi yrittää minimoida riskit ja hiipiä läpi elämän sukkasillaan tai sitten laittaa itsensä likoon. Tai ei, ensin mainittu ei oikeasti ole vaihtoehto. On pakko kokeilla ja mokailla. Kasvojutun voi tarkistaa katsomalla välillä peiliin.

Jaettua (kolumni KU:ssa 26.11.)

2009-12-02T08:38:00.002+02:00

Suomalaisuus on aina ollut minulle vaikea asia. Nyt en viittaa niihin myötähäpeän ja turhautumisen tunteisiin, joita Glamour Dollssit ja hallituspolitiikka aika ajoin herättävät. En myöskään koe suomalaisena olemista käytännön tasolla ongelmalliseksi vaan osaan sen ihan hyvin. Vaikeus on teoreettisempi, ongelma on merkitysten tasolla: mistä suomalaisuudessa on kysymys?

Kansallisuus lipsuu käsistäni. Itsenäisyyspäivänä ja juhannuksena kiemurtelen enemmän tai vähemmän hämilläni siitä kuvastosta ja retoriikasta, joka lienee tarkoitettu jokaiselle suomalaiselle läheiseksi. Harvoin tunnen jakavani erityisesti mitään maannaisteni kanssa Prisman kassajonossa, mutta kerran löysin sielunsisaren moldovalaisesta homomiehestä. En tiedä miltä minusta tuntuu olla suomalainen.

Lapsuudenkotini ei ehkä ollut erityisen isänmaallinen – mitä se sitten tarkoittaakin. Ainakaan vanhempani eivät tarjonneet mitään erityistä kansallistunteellisuuden mallia. Koulun ja tiedotusvälineiden tarjoama isänmaa-suhteen malli taas tuntui aika pompöösiltä ja päälle liimatulta. Sinivalkoisten kynttilänjalkojen askarteleminen silkkipaperista ja kartongista ei herättänyt minussa suomalaisuuden tuntoa.

Yksi merkittävä tekijä hämmennykseni taustalla on ollut se, miten tulisesti isänmaallisuus on tavattu maustaa talvisodan hengellä. Otin lopulta yläasteella oikein projektiksi kasvattaa sisälläni vähän aidompaa kunnioitusta sotiemme veteraaneja kohtaan, koska en nyt varsinaisesti halunnut olla epäkunnioittavakaan. Mutta kovin päälle liimatuksi sekin harjoitus jäi eikä tarkentanut suomalaisuuteni kuvaa. He olivat aina joidenkin toisten isoisiä. Minun vaarini ei halunnut puhua sodasta mihinkään sävyyn.

Uusimmassa HS Teemassa historioitsija Marja Jalava kuvaa suomalaisuutta aatejärjestelmäksi, jonka tavoitteena on saada ihmiset samastumaan kansakuntaan. Jalavan ydinviesti on se – näin tulkitsen – ettei ole olemassa yhtä kaikkien jakamaa suomalaisuutta, vaan kysymys on perheyhtäläisyydestä. Siitä siis, että jokaisella on jotain yhteistä jokaisen muun kanssa, mutta mikään yksittäinen asia ei yhdistä kaikkia.

Kävin loppukesästä kävelyllä Aulangolla. Sää oli kuin suoraan matkailumainoksesta. Näköalatasanteella huikaisevan kauniin maiseman edessä suustani pääsi, että jos Finlandia-hymni ei olisi jo sävelletty, minä säveltäisin sen nyt. Noiden metsien laidalla ja järvien rannalla leikin lapsuuteni tärkeimmät leikit. Tuon horisontin ja nuo romanttistakin romanttisemmat männynkäkkyrät ovat verkkokalvoilleni kaivertaneet myös Edelfelt ja Gallén-Kallela kumppaneineen.

Aika monella suomalaisella taitaa olla samoja kuvia verkkokalvoillaan. Kyllä minä intuitiivisesti ymmärrän miksi tuota nimenomaista näkymää sanotaan kansallismaisemaksi. Vaikka saattaisi tuolla tasanteella kyllä huokaista syvään myös sisareni Max.

Rajansa kaikella (kolumni Kansan Uutisissa 23.10.)

2009-10-27T09:46:00.002+02:00

Olen ymmärtämiseen taipuvainen ihminen. Välillä pitää tehdä vähän töitä sen eteen että saa sanottua ääneen: Ei kerta kaikkiaan, tämä ei ole oikein, ei vaikka ymmärtäisin kuinka.

Yhä useammat suomalaisvanhemmat siirtävät lapsensa pois sellaisesta koulusta jossa on paljon maahanmuuttajia, uutisoi Yle alkuviikosta. Eräs rehtori kertoi, että suomalaistaustaiset perheet alkoivat muuttaa pois alueelta siinä vaiheessa kun maahanmuuttajaoppilaiden osuus lähestyi neljääkymmentä prosenttia.

Uutinen kertoo tuttua juttua kasvavista kuiluista suomalaisten koulujen välillä. Samoin kuin asuinalueiden välisiä eroja, myös koulujen välisiä eroja kasvatetaan sekä poliittisilla päätöksillä että vanhempien valinnoilla. Mutta onhan vanhemmilla kuitenkin lupa valita?

Musiikkiluokalle tai montessorikouluun on ennenkin kuljettu matkojen päästä ja saa minun puolestani kulkea jatkossakin. Lähikoulun hylkäämiseen voivat johtaa myös perhesuhteet, liikenneyhteydet, eskaripaikat, harrastusmahdollisuudet ja niin edelleen. En menisi tuomitsemaan. Uutisen aiheena olevat vanhemmat eivät kuitenkaan hylkää tai valitse koulua, vaan koulukavereita. Tässä kohtaa alan vakavasti epäillä suvaitsevaisuuttani.

Ymmärtäjä minussa järkeilee, että vanhemmat pyrkivät ajattelemaan lastensa parasta. Mutta millaisessa todellisuudessa maahanmuuttajien suuri määrä saa kantaväestöön kuuluvan perheen vaihtamaan koulua?

Tolkulliset aikuiset ihmiset eivät ajattele, että luokkatoverin äidinkieli tai ihonväri sinänsä tekisi lapsen koulupäivästä ikävän tai koulunkäynnistä hankalaa. Kysymys lienee siis epäluottamuksesta koulun aikuisten ammattitaitoa tai työn tekemisen edellytyksiä kohtaan. Epäillään (syystä tai syyttä) että koulussa ei pystytä vastaamaan niihin haasteisiin, joita monien kielten, uskontojen ja tapakulttuurien kohtaaminen asettaa.

Tällainen jaloilla äänestäminen ei lisää koulutoimen voimavaroja. Reaktio vaikuttaa kuitenkin jollain tavalla ymmärrettävältä.

Mutta kun ei, ei näin! Tämä menee nyt niin väärin, että pakahdun halusta osoittaa sormella ja huutaa "Sun syy"! Ei kuitenkaan ole vanhempien vika, jos koulu ei hoida hommaansa. Eikä ole koulujen vika, jos poliitikot kieltäytyvät ajattelemasta nenäänsä pidemmälle. Eikä sitten toisaalta ole poliitikkojen syy jos yksittäiset vanhemmat tekevät vapaita valintoja millä perusteilla sattuu. Ei auta kiertää totuutta. Vastuu lapsista on kaikkien aikuisten yhteinen, maahanmuuttajia tai ei.

Ja siis aikuisten oikeasti: mistä nyt puhutaan? Tuleekohan kenellekään mieleen kutsua maahanmuuttajaksi lasta, jonka on synnyttänyt ruotsalainen äiti kun perhe on asunut suomalaisen isän töiden takia Ranskassa? Toisaalta osa minkä tahansa koululuokan "maahanmuuttajaoppilaista" on syntyperäisiä suomalaisia, joiden vanhemmat tai ehkä isoäiti on joskus muuttanut jostakin muualta.

Tosiasiassa "maahanmuuttajilla" tarkoitetaan useimmiten ihmisiä joiden suku on kotoisin Afrikan mantereelta tai Lähi-Idästä – tai ihmisiä jotka näyttävät siltä. Lasten luokkatoveritkin saa jaettua meihin ja muihin aika sutjakasti ihonvärin perusteella. Uskonto ja pukeutuminen helpottavat erottelua, mutta kyllä pelkkä värisävykin riittää. Muut-lokeron ihmiset taas eivät oikeastaan kuulu tänne; maahanmuuttaja-käsite kun taitaa itse asiassa tarkoittaa samaa kuin "ihminen väärässä paikassa".

Pilkun*****mista, sanoisi kenties maahanmuuttokriitikko, niitä lapsia on siellä joka tapauksessa kohta neljäkymmentä prosenttia. Ja vanhemmat siirtävät lapsensa minne haluavat eli kouluihin, joissa on mukavan vähän tai ei ollenkaan "maahanmuuttajia". Mutta mitä tapahtuu kun koulujen väliset erot saadaan laskuun ja asuinalueiden eriytyminen pysäytettyä? Mikä on keskimäärin siedettävä prosenttiosuus ja kuinka monennen polven "maahanmuuttajiin" sääntöä tulisi soveltaa?

Entä jos koulu olisikin paikka jossa tuetaan jokaisen lapsen kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen (Perusopetuslaki 2 §)? Paino sanalla jokaisen. Voisin valita sellaisen.

Debytantti

2009-09-20T17:38:00.006+03:00

Perjantaina julkaistiin ensimmäinen kolumnini Kansan Uutisten Viikkolehdessä. En vielä tiedä löytyykö kolumnini jatkossa myös maksuttomasta nettiversiosta, mutta jollei niin täältä ainakin.

* * *

Tavallisia tapauksia

Mietin aamupalapöydässä vähän stressaantuneena mahdollisia kolumniaiheita. Suu täynnä ruisleipää nyökkäsin puolisoni suuntaan kun tytär halusi tietää mikä on kolumni. Annettu vastaus oli hyvä mutta lisäsi suorituspaineitani. Määritelmän ydin oli, että kolumni on lyhyt ja useimmiten hauska teksti; vähän niin kuin pakina mutta asiapitoisempi. Kolumnissa tarkastellaan kantaaottavasti ajankohtaista aihetta tai jotain jonka oletetaan kiinnostavan lukijoita ajankohdasta riippumatta. Aina ajankohtaisia aiheita ovat esimerkiksi ihmissuhteet ja seksi. Keveys on oleellista silloinkin kun aihe on vakava.

No, kolmas ikuinen mutta näin kesän jälkeen myös ajankohtainen aihe on viina. Siitä puhutaan Suomen kesässä paljon. Osallistuin itsekin useisiin päihdeaiheisiin keskusteluihin, mutta yksikään niistä ei ollut kovin viihteellinen. Sain sentään väistettyä ne piinalliset tilanteet, joissa viihdekäyttönsä hallitseva yksilö tietää kaikki päihdeongelmaiset joko haiseviksi juoppohulluiksi tai ökyrikkaiden ihmisten pitkästyneiksi lapsiksi. Tavallisilla ihmisillä kun ei ole päihdeongelmia.

Eniten juttelin kahden ystäväni kanssa. Toisen heistä – kutsuttakoon häntä Jouniksi – kampesivat aikoinaan katkaisuhoitoon kaverit. Tuomas puolestaan lähti omatoimisesti katkolle todettuaan että viinan ja lääkkeiden vaikutuksista olivat jäljellä ainoastaan ne kielteiset: mikään ei tuonut mielihyvää tai tehnyt elämästä siedettävämpää. Päihteet eivät enää päihdyttäneet mutta viina vei pohjaltakin vielä syvemmälle.

Ennen katkoa sekä Tuomas että Jouni olivat vilkaisseet kuolemaa silmiin. Tuomas tyhjensi purkillisen rauhoittavia, mutta oksensi vahingossa ajoissa. Jouni havahtui umpihumalassa palohälyttimen ääneen joitain sekunteja ennen kuin tuli ehti roskiskaapin perällä seisoneisiin liuotinpulloihin asti. Molemmat säikähtivät, mutta kummallekaan kuoleman läheisyys ei riittänyt sysäykseksi hakeutua katkaisuhoitoon. Valmiiksi masentuneille kuoleman kanssa tanssiminen oli tosiasiassa tuttu juttu.

Masennus ajaa juomaan ja alkoholi syventää masennusta. Huumeiden käytön tiedetään joskus laukaisevan kaksisuuntaisen mielialahäiriön, joka taas piilee usein alkoholismin takana. Joidenkin tutkimusten mukaan kannabis saattaa pitkittää maanisia kausia. Jouni tietääkin jo olevansa bipolaari. Tuomaan kohdalla tutkimukset ovat kesken. Tässä sipulissa riittää kuorimista.

Klassisia kaksoisdiagnoosipotilaita siis. Todellisuudessa he eivät kuitenkaan ole potilaita, tapauksia tai palveluiden asiakkaita. Kuntien terveystoimen tilastoja rumentavien numeroiden takaa katsoo kaksi elävää ja keskenään täysin erilaista ihmistä. Eikä kumpikaan heistä ole tuntematon spurgu katuojassa tai perintörahoja exclusive-klubilla nenäänsä vetävä nuori.

Toinen heistä syrjäytyi jo peruskoulun aikana, ei ole koskaan ollut työelämässä ja pelkää sosiaalisia tilanteita. Toinen on pidetty seuramies ja arvostettu tutkija joka viimeistelee väitöskirjaansa. Toisella on tipattoman elämän tukena vaarattomampia riippuvuuksia: monipuolista luovaa ilmaisua, liikuntaa, yhteisöjä. Toinen kuulostelee, miltä oma keho ylipäänsä tuntuu ja mitä sillä voi tehdä ilman päihteitä.

Malta vielä hetki hyvä lukija. Kolumnin kevennys on tulossa.

Ensin mustaa huumoria. Tuomas oli jo vuosia sitten melko mukavasti kuivilla. Viimeinen retkahdus oli viivasuora seuraus julkisen terveydenhuollon alasajosta. Tuomas haki lääkäristä apua ahdistusoireisiinsa. Potilaansa päihdetaustasta periaatteessa tietoinen, ennestään tuntematon ja tavanomaisen kiireinen lääkäri kirjoitti reseptin, jolla Tuomas sai keskushermostoa lamaannuttavia bentsodiatsepiineja – ja kaupan päälle voimakkaan riippuvuuden. Lääkkeen tunnettuihin sivuvaikutuksiin kuuluu itsetuhoisuuden lisääntyminen, mutta Tuomaan kohdalla tämä oli ihan ok, koska viinan kanssa bentsot ovat muutenkin hengenvaarallinen yhdistelmä.

Tällä hetkellä Tuomas voi paremmin kuin koskaan mutta on asunnoton. Tipattomuus ja oikea lääkitys ovat parantaneet stressinsietokykyä ja vähentäneet ahdistusta, joten asuntotilanne ei vaikuta tuntuvan ihan epätoivoiselta. Päihteitä Tuomas ei ole kaivannut katkon jälkeen. Pingistä hän on pelannut niin innokkaasti että on ehtinyt teloa polvensakin. Sinä päivänä tiesin ystäväni olevan jo voiton puolella, kun hän kertoi pilke silmäkulmassa harkitsevansa asunnonhakuilmoituksen lähettämistä paikallislehteen. Ilmoituksessa lukisi: "Raitis ja urheilullinen nuori mies etsii asuntoa". Naurumme kupli keveästi.

Ehkä tämä tästä.

In God's image – Omaksi kuvakseen

2009-06-07T20:13:00.002+03:00

A friend of mine joined the Finnish Orthodox Church last week. He had kindly invited me to the short ceremony of anointment and the mass before it. I was very happy for my friend who seemed to have found his spiritual home, and although I have never been too fond of the orthodox aesthetics, the ceremony was touching. My friend stood there barefoot (this was part of the script), clearly peaceful and calm, surrounded by his family and friends. There was something very human in all this – and something quite divine too.

A couple of weeks earlier I had been invited to open a conference with a speech. The European Forum of LGBT Christian groups held their annual gathering in Järvenpää, Finland this year. The theme of the conference was "Courage to follow the Law of Love". My duty was to make a connection between the theme and the issue of gender diversity or transgender people. While my recently anointed friend is not transgender, his ceremony reminded me of some of the things I had contemplated in my speech. I'll share a bit here (in English, since that was the language of the conference as well).

One of the objects of contemplation was Genesis – a scripture frequently used when someone wants to condemn (or deny the existence of) gender minorities, just like it is with sexual minorities as well. God created us male and female, they say. And so it says in the book. The first of the two different versions of our creation tells us three things: first, that God created human beings; second, that we were created in God's own image and likeness; and third, that we ware made male and female.

I find it strange that from these three clauses it is the last one that gets most of the references and attention. After all, the core of the matter would probably be that people are created by God and in the image of God. That, at least for me, is quite an amazing message. For me it means that like God, I too am a mystery, a secret to myself and others. Further, it means that we are in theory able to look into Heaven and see God through the faces of each other. Somehow the question of gender seems a bit lame and earthly compared to this.

But what I simply cannot understand is the amount of cheekiness and arrogance in some of our fellow human beings as they claim to know what is included in God's image and what is not.

Besides, the Genesis has always been interpreted in various different ways. Numerous Jews and Christians have read these clauses as evidence of God's own androgyny or sexlessness. Yet others have interpreted that this scripture actually tells about the creation of the first human being as a perfect androgyne, a hermaphrodite if you will, that was later to be split in half.

Further, it is not a coincidence that the first portrayals of God in human form, Jesus, by very early Christians, look rather peculiar to the Christians today. There are works of art where Jesus is depicted beardless and delicate, or a bit plump, absolutely non-muscular – very similar to the eunuchs of that time, to be blunt. He is carved in stone riding a donkey not in the way rulers ride their horses but like women sit, sideways. Jesus Christ, later to be referred to as the perfect man and perfect God, who was born of a woman. All that was human in him was from a female, none of it from a male.

Both the Bible and the 2000 years of Christian tradition embrace actually quite a few references to the ambiguity and quivering of gender. This evidence seems to point to at least two directions at the same time. On one hand it tells us that gender is probably something quite irrelevant and earthly, and has no meaning in the Kingdom of Heaven. This line of investigation concentrates on gender as in being men or women.

On the other hand many references hint very strongly that there is important symbolism in gender, something divine even. And this evidence is about gender as many of us actually experience it: as a phenomenon that is so strange and fluid, ambiguous, puzzling and almost otherworldly, that our language cannot really grasp it. Gender might be more aptly described through poetry and art, similarly to the phenomenon of love – or God.

I was diagnosed with burn out and moderate depression last spring. I was baffled. I had to reconsider my self-perception quite thoroughly. Till then I had been someone with no mental health issues – especially in my childhood family, where I had even grown to be the only sane one in the middle of the fragile and aching souls. And I am not really exaggerating here. I crumbled into pieces.

I got help and support, medication and therapy, and it took me about nine months to get back on my feet. Those who have experienced depression know that recovering from it is a process of change. Those nine months I was pregnant with a new me. I was blessed with a good midwife, a therapist who understood enough to be sensitive about the variation of gender and sexuality issues in my life.

There is still another parallel to pregnancy: as a depressed person I started to bump into others everywhere. Suddenly the world was full of people who had experienced depression. Half of my friends shared their stories with me. Not everybody got proper help. Some of my transgender friends were stuck between two diagnoses: the doctors didn't write them the papers needed for the gender reassignment to proceed before they had their depression taken care of, and at the same time other doctors would not see the depression from behind the evident dysphoria and pain connected to their gender identity.

During my sick leave I frequented the mass on Thursdays at noon, as I was too tired to get up early enough on Sunday mornings, but felt the hunger of communion. I felt peaceful in the nearly empty church, among others who had time to attend the mass in the middle of a workday: the elderly, probably some unemployed, undoubtedly also a few mental health patients like me, and a handful of students.

I used to stare at the altarpiece, my mind drifting away from the words of the priest. Jesus would look back at me, showing me his wounds and letting me compare them to mine. Like my children and I have studied the size and details of our hands.
The altarpiece in the cathedral of Helsinki portrays Jesus dead, in the arms of the disciples. However, his wounds have much more to do with life than with death. When he is resurrected, the wounds remain. They are part of his perfect humanity, they don't need to be erased, there's nothing to fix.

I like to think this is the God whose image I was created in, God full of beautiful paradoxes. A perfect man, whose humanity is completely female. A perfect, flawless human being with lethal wounds, permanent scars and memories of pain. And a teacher who demands us to do the impossible: to love our fellow human beings as ourselves.

Obviously the first requirement before we can try to follow this law is that we make it possible for each other to love oneself. Regardless of the prefix of our gender – be it cis or trans or something else – we have to do all we can to make sure everyone can look into the mirror and recognise the face and the form and the silhouette as one's own. And every once in a while, when the morning has been really sunny and the coffee perfect, we might be able to get a glimpse at the Kingdom of Heaven and the face of God through our own eyes.

Sumea sukupuoli

2009-05-12T14:36:00.002+03:00

Vedin perjantaina hieman haasteellisen mutta antoisan paneelikeskustelun sukupuoleen ja sen moninaisuuteen liittyvistä käsitteistä. Ideana oli saada aikaan dialogia muun muassa siitä, miten voi puhua sellaisista sukupuoleen liittyvistä kokemuksista, joille ei ole olemassa sanoja. Onnistuimme tässä melko zeniläisessä tavoitteessa ihan kohtalaisesti.

Pöydälle nostettiin kysymyksiä käsitteiden määrittelemisestä, loukkaavien sanojen haltuunotosta, lääketieteellisen kielen vallasta ja elintilan luomisesta uusilla sanoilla. Ongelmallisten tai vaikeasti kääntyvien sanojen pitkästä listasta poimittiin muun muassa sellaisia kuin transsukupuolisuus, androgynia, transgender, transihmiset, gender, sex ja queer. Välillä kävimme syvissä filosofisissa vesissä todellisuuden ja kielen välisen suhteen äärellä. Totesimme kokemuksia nykyistä paremmin kuvaavan kielen kehittämisen olevan yhtä aikaa elintärkeä ja toisaalta mahdoton tavoite. Miten kieli voisikaan koskaan taipua kuvaamaan tarkasti jotain niin sumeaa kuin kokemus – ehkä varsinkaan silloin kun kokemus liittyy johonkin niin sumeaan kuin sukupuoli – kun kieli itsessään on juuri se "todellisuus", jonka rajoissa kokemuksiamme tulkitsemme? Tieteellisen eksaktin käsitteellisen tarkkuuden rinnalla (tai jopa sen sijaan) joskus tärkeää on nimenomaan riittävä "käsitteellinen sumeus", niin kuin paneeliin osallistunut tutkija Minna Uimonen asian muotoili.

Aika pitkään tarkastelimme niinkin tuttua sanaa kuin "sukupuoli". Akateemisessa keskustelussa paljon käytettyyn englantiin verrattuna suomi on tässä kohtaa aika mainio kieli. Suomeksi on mahdollista puhua sukupuolesta ottamatta kantaa sen biologisuuteen tai sosiaalisuuteen. Sukupuoli on myös eri asia ja eri sana kuin seksi (vrt. englanniksi sex), vaikka häilyvyyttä esiintyykin (esim. "sukupuolielämä"). Kuten keskustelussakin todettiin, "sukupuoli"-sanaa on myös kritisoitu: se liittää sukupuolen ensisijaisesti suvunjatkamiseen ja samalla tekee ihmisistä jollain tavalla puolikkaita. Toinen panelisti, tutkija Leena-Maija Rossi, huomautti sanan kuitenkin pakenevan kritiikkiä. "Puolen" ei välttämättä tarvitse viitata puolikkaaseen ja sitä kautta kahteen, vaan asioilla voi olla suomeksi moniakin puolia. "Suku" taas saa "perheen" tavoin kaiken aikaa uusia ja yhä laajempia merkityksiä meidän kielessämme ja mielessämme.

Kun koko keskustelun lähtökohtana oli tieto – ja kokemus – siitä, että kielen ja sukupuolen välinen suhde on vähintäänkin kitkainen, oli mukava nähdä, että aiheesta pystyttiin keskustelemaan avoimen moniäänisesti ja toisia kuunnellen. Puheenvuoroja käyttivät sekä tutkijat että ei-tutkijat, sekä transihmiset että cisihmiset. Yksi hyvä dialoginpätkä käytiin siitä, voivatko aihetta ulkopuolelta katsovat ihmiset tutkia ja ymmärtää esimerkiksi transsukupuolisuutta. Leena-Maija Rossi totesi minusta hyvin, että koko "ulkopuolisuuden" ajatus on sukupuolentutkimuksessa ongelmallinen, koska jollain hyvin merkittävällä tavalla olemme kaikki osallisia: kukaan ei ole ulkopuolinen sukupuolesta ja siihen liittyvistä kulttuurisista merkityksistä.

Sukupuoli-identiteetti, sukupuolen kokemus ja sen ilmaisu ovat asioita, jotka koskevat myös niitä meistä, jotka ovat "syntyneet oikeaan sukupuoleen". Olin talvella mukana keskusteluohjelmassa, jonka toimittaja – keski-ikäinen nainen – kysyi vieressäni istuvilta transnaisilta, miten tärkeää heille on tulla kohdelluiksi naisina. Lopullisesta ohjelmasta oli editoitu pois se, miten keskustelu jatkui heidän vastaustensa jälkeen. En nimittäin malttanut olla kysymättä, miten tärkeää toimittajalle itselleen on tulla kohdelluksi naisena. (Hän jätti vastaamatta, ja minulta asiaa ei kysytty.)

Keskustelun puheenjohtajan rooliin kuuluva loppuyhteenvedon tekeminen oli perjantaina se tilaisuuden haastavin osuus. Yleisössä istuva ystäväni oli kuitenkin käyttänyt yhden niin tärkeän puheenvuoron, että nostin sen kärjen yhteenvetoni lopetukseksi. Sukupuoleen liittyvän korrektin ja kunnioittavan kielen käyttäminen arjen kohtaamisissa ei ole kaikista tieteenfilosofisista syvyyksistä huolimatta kovin monimutkaista. Jos ei ole varma, millaiset sanat ovat kunnioittavia, asiaa voi kysyä asianosaiselta. Kysymys on loppujen lopuksi vain hyvästä käytöksestä.

Pientä ja suurta

2009-04-14T13:35:00.000+03:00

Olen yllättänyt itseni ja löytänyt sisältäni pienen paluumuuttajan. Hetken aikaa näytti jopa siltä, että raahaan perheeni samaan taajamaan, jossa itse kävin peruskouluni. Lopulta se unelmien remonttikohde ostettiin sentään naapurikunnan puolelta. Tulevana kesänä edessä on muutto 1970-luvun lähiöstä ikivanhaan kulttuurimaisemaan järven rannalle. Vaikka tämä on myönteinen elämänmuutos, se ihana unelmat todeksi -hanke, alan tulla vähitellen tietoiseksi myös niistä asioista joista joudumme luopumaan. Yksi ei-niin-myönteinen muutos on se, että siirrymme kohtuullisen monikulttuurisesta miljööstä varsin monokulttuuriseen yhteisöön ja ympäristöön.

Siinä naapurikunnassa kävin 1980-luvulla kouluni tapaamatta tietääkseni koskaan yhtään maahanmuuttajaa, eikä kylän raitilla liikkunut romaniasuisia naisia, ei ensimmäistäkään. Kaikkien koulutovereideni äidinkieli oli suomi. Oma lapsuudenperheeni oli kenties seudun erikoisimpia, kun vanhempani eivät edes kuuluneet kirkkoon… Minun lasteni koulussa sen sijaan puhutaan kenties kymmeniä eri äidinkieliä ja jakaudutaan uskontotuntien ajaksi ainakin neljään eri ryhmään. Kulttuurisen ja kielellisen monimuotoisuuden lisäksi arkeen kuuluvat myös esimerkiksi sellaiset asiat kuin kehitysvammaisuus, perhemuotojen moninaisuus ja erilaiset oppijat.

Nuorimmaisemme kävivät viime viikolla tutustumassa tulevaan kouluunsa ja opettajaansa siellä maalla. Ope oli kiva ja muutamassa tunnissa lapset ehtivät saada monta uutta ystävää ja oppia pari uutta leikkiä. Aivan erityisen ihanaa oli kuitenkin kaiken kotoisuus ja ihmisenkokoisuus: ruokasalikin oli mukavan pieni ja kaiuton. Pikkuruisesta alakoulusta puuttuvat sekä ison helsinkiläisen peruskoulun vahvuudet että sen heikkoudet. Kumman sinä valitsisit jos vaihtoehdot olisivat a) 29 lapsen monikulttuurinen luokka tai b) 16 lapsen monokulttuurinen (tai ainakin ensisilmäyksellä monokulttuurisempi) yhdysluokka?

No, olemme kyllä jo ehtineet kuulla muuttavamme samaan kuntaan ainakin kahden tutuntutun miesparin kanssa. Ja nyt pääsiäislomalla ajoimme jälleen kerran kunnan keskustaajaman läpi rakkaalle remonttityömaallemme kun katseeni kiinnittyi johonkin, josta ilahduin jo ennen kuin edes tajusin mitä näin. Ja minä näin nuoren romaniasuisen naisen kävelyttämässä koiraa yhdessä valkolaisasuisen ystävättärensä kanssa.

Valoisaa kirjailijaelämää

2009-03-15T22:58:00.001+02:00

Olen unelma-ammatissani. Ainakin tämän kalenterivuoden ajan saan keskittyä seuraavan tietokirjani tekemiseen. Iloitsen tästä asiasta päivittäin, ja hyvin usein ääneen, minkä perheenjäseneni voivat tarvittaessa todistaa. Samaiset perheenjäsenet pitävät olemassaolollaan huolen siitä, että kovin hurjalla tavalla vapaata kirjailijaelämää en pääse viettämään – vaikka saatankin olla usein yöpaidassa vielä kun lapset tulevat iltapäivällä koulusta.

Aloitin työni tämän kirjan kanssa joulu-tammikuussa vähitellen ja varoen, koska palailin arkeen yli puolen vuoden sairauslomalta. Diagnoosini oli keskivaikea masennus. Lääkärini arvioi minut vielä lokakuussa työkyvyttömäksi, piti selvänä että tarvitsen kestävään kuntoutumiseen vähintään kahden vuoden terapiajakson ja suositteli lepoa ainakin vuodenvaihteeseen asti. Kela oli asiasta kuitenkin toista mieltä. Posti toi minulle samalla viikolla kielteiset päätökset sekä sairauspäivärahan jatkumisesta että kuntoutuksesta. Kelan asiantuntijat olivat siis viisaudessaan (minua koskaan tapaamatta) todenneet, että olin työkykyinen.

Haastateltavani olisivat saattaneet hämmästyä, jos olisin aloittanut työni yhtäkkiä heti marraskuussa. Olin vielä siinä tilassa, että tarvitsin rauhoittavia lääkkeitä pystyäkseni viemään tyttäreni hammaslääkäriin bussilla. Saatoin purskahtaa itkuun kaupan kassalla. En pystynyt keskittymään vielä kunnolla mihinkään, eikä mikään tuntunut kiinnostavalta. Ilman viikoittaista terapiaa en olisi uskaltanut lähteä suunnittelemaan edes vähittäistä työhön palaamista. Olin hauras vieras omassa elämässäni.

Samaan aikaan toisaalla eräs ystäväni aloitteli omaa terapiaansa. Myös hän sairastaa masennusta. Hänkin sai vastikään kielteisen kuntoutuspäätöksen, mutta perustelut olivat päinvastaiset kuin minulla: ystäväni on liian sairas. Toisin sanoen Kelan arvio on, ettei kannata tukea tämän ihmisen terapiaa, koska tästä ei välttämättä enää tule kunnon veronmaksajaa. En ole ihan varma, kumman saaman päätöksen perustelut olivat masentavammat.

No, minä sain marraskuussa uudet lääkkeet jotka sittemmin osoittautuivat hyviksi. Varsinaiset masennusoireet alkoivat vähitellen lieventyä ja kadota. Terapiaan olin jo sitoutunut, joten jatkoin sitä omalla kustannuksellani, vaikka viisihenkisessä perheessä olisi noille rahoille kieltämättä muutakin käyttöä. Muutama satanen kuussa lienee kuitenkin kohtuuhinta siitä, että äiti/vaimo pysyy toimintakykyisenä ja oppii toivottavasti jatkossa välttämään romahtamisen tai ainakin tunnistamaan merkit ajoissa.

Melankoliantäyteisen ja mustanpuhuvan kevään, kesän, syksyn ja alkutalven jälkeen tuntuu järjettömän upealta saada herätä aamu aamulta valoisampaan päivään. Tämän päälle on aivan bonusta, että saan aamukahvin keitettyäni ryhtyä tekemään työtä, jonka tunnen osaavani ja josta nautin.

Tilitystä vaalien alla

2008-10-12T16:24:00.003+03:00

Olen jäämässä näissä vaaleissa eli nyt vuodenvaihteessa pois Helsingin kaupunginvaltuustosta. Vaikka jätän vaalit väliin ennen kaikkea henkilökohtaisista syistä (ks. Terveisiä hiljaisuudesta), tuntuu silti tärkeältä kertoa vähän myös niistä asioista, jotka olisivat voineet saada minut tekemään saman päätöksen ilman sairastumista – ja jotka epäilemättä myös nopeuttivat voimieni loppumista. Tämä kirjoitus on siis lievää tilitystä, mutta sisältää ehkä myös jotain, josta voi olla hyötyä tuleville uusille valtuutetuille.

Kuluneiden neljän vuoden aikana olen huomannut vastaavani aika lailla samalla tavalla aina kun minulta kysytään, millaista valtuutetun työ on. Se on äärettömän turhauttavaa, erittäin mielenkiintoista ja joskus vähän palkitsevaakin. Välillä on ollut myös kivaa, ennen kaikkea koska valtuustossa on monta ihanaakin ihmistä. Turhautumiseni on syntynyt lähinnä politiikan toimintakulttuuriin liittyvistä kummallisuuksista, kaupungin organisaation jäykkyydestä ja hitaudesta, valtapuolueen arvomaailmasta ja ihan silkasta demokratian puutteesta.

Viimeksi mainitusta kertoo muun muassa se, miten monet asiat tuodaan kaupunginvaltuuston kokoukseen käytännössä vaihtoehdottomina, valmiiksi pureskeltuina ”ota tai jätä” -päätöksinä. Tästä seuraa sellainen tunne, että jotta voisi todella muuttaa mitään, pitäisi pystyä vaikuttamaan suunnittelusta ja valmistelusta lähtien viranhaltijoiden työhön, olla tavalla tai toisella mukana jokaisessa kahvipöytä- ja käytäväkeskustelussa ja vielä pystyä varmistamaan, ettei asiaa myydä jossain yllättävässä poliittisessa pelissä. Tällaiseen ei tietenkään yleensä ole todellisuudessa sen paremmin aikaa kuin mahdollisuuksiakaan, ja valvottavia asioita on loputtomasti. Tässä on siis yksi tärkeä metatason keskustelun paikka. Minusta poliitikoille pitäisi tuoda pöydälle mieluiten vähintään kaksi tosiasiallista vaihtoehtoa, joista keskustella ja valita.

Jos haluaa todella paneutua asioihin ja saada aikaan muutoksia, voi tavallisen rivivaltuutetun tehtävästä helposti saada itselleen kokopäivätyön – josta ei kuitenkaan makseta kokopäivätyön palkkaa. Käytännössä valtuutettujen täytyisikin voida jakaa tehtäviä valtuustoryhmänsä sisällä ja jokaisen pitäisi pystyä keskittymään ennen kaikkea niihin teemoihin, jotka ovat itselle tärkeimpiä tai joihin liittyen on eniten annettavaa, ja joista voi joskus myös saada palkitsevuuden kokemuksia. Tämä vaatisi hyvin toimivaa ryhmädynamiikkaa, jonka eteen pitää tehdä töitä ja joka edellyttää myös napakkaa ja kokonaisuuksia hahmottavaa ryhmäpuheenjohtajaa. Toimiva ryhmä ja mielekäs työnjako eivät myöskään synny ilman avointa keskusteluilmapiiriä ja kiireetöntä tunnelmaa. Kiireettömyys taas ei taida kuulua politiikan tekemisen sanastoon ollenkaan. Aikaa pitää silti vaatia: aikaa kysymyksille ja kyseenalaistamiselle, taustojen selvittämiselle, asiantuntijoille soittamiselle, faktojen tarkistamiselle.

Pahimmillaan nykyinen toimintakulttuuri ja jatkuva kiire kärjistävät sitä ylitunnollisuuden oireyhtymää, joka muutenkin vaivaa monia meistä 30+ naisista. Politiikassa se, että tekee parhaansa ei tunnu koskaan riittävän. Jotta voi kokea onnistumisen iloa, täytyy oppia riemuitsemaan aivan pikkuruisista asioista. On varottava, ettei ala mitata omaa arvoaan ihmisenä politiikan tekemisestä saamansa myönteisen palautteen määrällä tai edes sillä, miten tyytyväinen itse on saavutuksiinsa – saati sillä, paljonko ääniä saa vaaleissa!

Itse elin viime kevääseen asti lähes jatkuvasti sellaisen tunteen kanssa, että lintsailen koko ajan vähän kaikesta. Minulla oli liian vähän aikaa lapsille kun kotona ollessani luin kokouspapereita tai sähköposteja, puhuin puhelimessa tai olin muuten olematta läsnä, ja toisaalta minulla oli liian vähän aikaa paneutua käsiteltäviin asioihin kun en voinut ihan joka ilta mennä jonnekin paikan päälle keskustelemaan asianosaisten kanssa – ja päivisin piti tehdä töitäkin jossain välissä, ja niitäkin tuli tehtyä ajatukset puoliksi jossain muualla.

Huomasin myös, että arkeni vähensi nollatasolle sietokykyni poliittisille hiekkalaatikkoriidoille: kun on kotona kolme kouluikäistä lasta, ei jaksa kuunnella ja katsella tuittuilua, mököttämistä, toisten keskeyttämistä, huutelua ja kinastelua enää illan kokouksissa. Itse asiassa kaupungintalolla käyttäydytään usein aika paljon huonommin kuin meillä kotona.

Vuoden verran toimin valtuuston ja kulttuurilautakunnan jäsenyyden lisäksi oman ryhmäni puheenjohtajana. Se oli sinänsä oikein mielekästä ja sopivan haastavaa, mutta arjen elämän ja ajankäytön näkökulmasta jo aika mahdotonta. Selviydyin kohtalaisesti vastaamalla kielteisesti käytännössä kaikkiin sellaisiin kiinnostaviinkin kutsuihin, jotka eivät liittyneet suoraan tehtävääni tai juuri käsittelyyn tulevaan asiaan. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että jäljelle jäivät vain vakavasti otettavat velvollisuudet, kun kaikki kevyempi yhdessäolo ja pelkkää edustamista tarkoittavat lounaat ja riennot oli karsittu pois. Suo siellä, vetelä täällä.

En tiedä, olisinko tehnyt tai ajatellut valtuustokautta aloittaessani mitään toisin, jos olisin tiennyt myöhemmin kirjoittavani näin. Ehkä olisin ainakin osannut suojata itseäni joiltain pettymyksiltä vähän paremmin. Joka tapauksessa näiden vuosien jälkeen minulla on realistisempi kuva sekä itsestäni että politiikan tekemisestä, kun seuraavan kerran asetun ehdokkaaksi. Missä vaaleissa ja minä vuonna, jää nähtäväksi. ”Kun” on kuitenkin todennäköisesti – kaikesta huolimatta – oikea sanavalinta.

Terveisiä hiljaisuudesta

2008-10-10T12:47:00.003+03:00

Täällä on ollut huhtikuun jälkeen hiljaista, sekä täällä blogissa että täällä blogin kirjoittajan todellisuudessa. Jäin pian Trans-kirjani julkistamisen jälkeen sairauslomalle, josta tulikin pidempi kuin silloin arvasin. Vähältä piti, etten raportoinut asiasta heti ja ryhtynyt suorittamaan uutta rooliani blogitekstien muodossa. Voitin kuitenkin itseni ja lepäsin – ja jatkan lepäämistä vielä tovin.

Uusi roolini vaikuttaa olevan aika muodikas: sairastuin uupumukseen ja keskivaikeaan masennukseen. Masennuksesta ja uupumisesta puhutaan (vaihtelevilla sanoilla, hyvinkin erilaisiin asioihin viitaten) nykyään paljon. Monet depressiopotilaat ovat vuosien varrella yrittäneet muistuttaa, että kysymyksessä on kuolemanvakava sairaus, jota ei voi verrata siihen ajoittaiseen alakuloon, surumielisyyteen, väsymykseen tai huonolla tuulella olemiseen joka on osa jokaisen ihmisen arkea. Koska en edelleenkään ajatellut ruveta tunnollisesti suorittamaan potilaan roolia, en ryhdy toistamaan heidän argumenttejaan enkä esimerkkejään. Minulle on kuitenkin ollut niin paljon apua ja iloa muiden depression kokeneiden vertaistuesta ja saamistani lukuvinkeistä, että haluan laittaa vähän hyvää kiertämään.

Minulle ovat tehneet hyvää muun muassa tällaiset asiat:
- hitaus, jolle annoin tilaa jäämällä sairauslomalle
- terapia (ja se, että ystäväni yllyttivät ja auttoivat minut etsimään terapeutin mahdollisimman nopeasti)
- valo, jota löytyy välillä ulkoa, välillä kirkasvalolampusta
- ystävät, jotka eivät yritä liikaa ”piristää”, vaan ovat olemassa
- serotoniinitasoon vaikuttavat lääkkeet (niitä ei kannata pelätä)
- hiljaisuus, jota löydän esim. kirjastosta ja järven rannalta
- pasianssi, dekkarit, facebook ja laktoositon jäätelö

Dekkarien lisäksi olen vähitellen alkanut lukea muutakin. Tässä muutama kirja, joista olen löytänyt palasen itseäni:
- Rappe & Sjögren: Liian tunnollinen
- Hardwick: Hullun lailla
- Kristeva: Musta aurinko
- Heinimäki: Outo hartauskirja

Tietoa ja politiikkaa

2008-04-24T12:25:00.000+03:00

Juhlin eilen tietokirjani (Trans – Sukupuolen muunnelmia) julkistamista Kiasmassa. Dj soitti sukupuolen moninaisuuteen liittyvää musiikki, minä esittelin kirjaa ja kirjoittelin nimmareita ja Transtukipisteen yhteisötyöntekijä Malla Suhonen kommentoi puheenvuorossaan kirjan merkitystä sukupuolivähemmistöjen kannalta. Tiesin toki itsekin, että tällaista yleistajuista tietoteosta on odotettu ja sitä tarvitaan: asiallista, sensitiivistä ja monipuolista suomenkielistä tietoa aiheesta on tähän asti saanut hakea kiven alta.

Toivottavasti kirjani avaa jonkun uuden oven ja saamme juhlia tulevina vuosina muidenkin uusien sukupuolivähemmistöjä käsittelevien teosten julkistamista. Tarvetta olisi esimerkiksi sukupuolimoninaisten lasten vanhemmille kirjoitetulle opaskirjallisuudelle. Olisi myös upeaa, jos joku nostaisi esille sukupuolen moninaisuutta suomalaisessa taidehistoriassa. Lisäksi haluaisin lukea esimerkiksi analyyseja eurooppalaisesta tasa-arvopolitiikasta sukupuolivähemmistöjen näkökulmasta.

Kaikkein tärkeintä kuitenkin olisi, että tieto muuttuisi myös teoiksi.

Tänäänkin osallistun yksiin julkkareihin: Korjaamolla esitellään kirja nimeltä Vasemmisto etsii työtä. Olen ehtinyt lukaista siitä vasta johdannon ja yhden luvun, mutta jo sen perusteella voin sanoa, että tätäkin on odotettu. Tärkeää analyysia, hyviä kysymyksiä, tarpeellista teoretisointia. Miten tämäkin ajattelu vietäisiin poliittisten tekojen tasolle?

Ei-kenenkään-demokratia

2008-04-15T10:01:00.002+03:00

Kävin eilen illalla Pro kuntapalvelut –verkoston demokratia-aiheisessa keskustelutilaisuudessa. Keskusteluun johdattelivat tietämisen politiikasta viime joulukuussa väitellyt Pia Bäcklund ja Demos-ajattelija Roope Mokka sekä kommentaattorina Pirjo Tulikukka Helka ry:stä. Koska sekä aihe että alustajat olivat näin hyvät, oletin että paikalla olisi kohtuullinen joukko myös poliitikkoja, mutta olin itse asiassa ainoa valtuutettu koko salissa. Kaikki oli kutsuttu.

Demokratia on sellainen meta-aihe, joka jatkuvasti hukkuu päivänpolttavien asioiden alle. Valtuustossa ei ole koko kauden aikana varsinaisesti keskusteltu kuntademokratiasta tai helsinkiläisten osallisuudesta omana aihekokonaisuutenaan, saati siitä, miten nykytilannetta pitäisi korjata ja parantaa.

Kuvaavaa on, että Helsingin hallinnossa asia ei kuulu oikeastaan kenellekään, eikä meillä ole minkäänlaista osallisuuden parantamiseen tähtäävää strategiaa eikä toimenpideohjelmaa. Erilaisia pieniä hankkeita toteutetaan siellä täällä kaiken aikaa ja kaupungin tietokeskuksessa tehdään paljon hyviä tutkimuksia, mutta tutkimustulokset eivät tavoita poliitikkoja, kukaan ei koordinoi kokonaisuutta eikä kenenkään vastuulla tunnu olevan miettiä demokratiaa laajassa mittakaavassa ja pitkällä tähtäimellä.

Tarttis tehrä jotain. Miksi? Siksi, että muuten meistä ja meidän lapsistamme tulee entistä selvemmin vain asiakkaita, kuluttajia ja alamaisia. Siksi, että nykyiset rakenteet eivät tue osallisuutta, ja ilman osallisuutta ei ole todellista demokratiaa. Siksi, että nykytilanne on turhauttava paitsi kuntapolitiikkaan pettyneille helsinkiläisille, myös poliitikoille ja viranhaltijoille. Siksi, että liian monilta on unohtunut, että demokratia tarkoittaa kansanvaltaa.

Paperiset perusoikeudet

2008-04-10T13:41:00.003+03:00

Komissio ja Eurooppa-neuvosto ovat kuulemma tänä keväänä päättämässä, ollaanko tekemässä uutta syrjinnän vastaista EU-direktiiviä, joka kattaisi kaikki elämänalueet ja kaikki eri syrjintäperusteet. Nykytilannehan on hyvin erikoinen: etniseen taustaan perustuva syrjintä on selkeästi kielletty kaikilla elämänalueilla, sukupuoleen perustuva sen sijaan käytännössä vain palveluissa ja työelämässä, ja esimerkiksi vammaisuuteen tai seksuaaliseen suuntautumiseen perustuva syrjintä ainoastaan työelämässä. Kaikki ovat siis tasa-arvoisia, mutta toiset vähän tasa-arvoisempia kuin toiset.

Syrjinnän vastaista työtä tekevät järjestöt ovat vaatineet muutosta jo vuosia. Myös Euroopan parlamentti on peräänkuuluttanut uutta direktiiviä useaan otteeseen. Vieläkään asian etenemiseen ei valitettavasti voi luottaa: ilmassa on merkkejä siitä, että osa syrjintäperusteista haluttaisiin kuitenkin jättää direktiivin ulkopuolelle. Seksuaalisen suuntautumisen lisäksi löysässä hirressä riippuvat ikä ja uskonnollinen vakaumus.

Lissabonin sopimuksen mukana EU:n jäsenvaltiot ovat hyväksymässä sen, että perusoikeuskirja muuttuu oikeudellisesti sitovaksi. Ihmisoikeudet, mukaan lukien syrjimättömyys, ovat tämän jälkeen entistä vahvemmin ja yksiselitteisemmin EU:n toiminnan perustaa. Miten on mahdollista, että samaan aikaan komissio joutuu harkitsemaan näin käsittämätöntä kompromissia syrjinnän vastaisen lainsäädännön kohdalla? Ovatko perusoikeudet ok vain niin kauan kuin ne pysyvät paperilla eikä niitä tarvitse soveltaa ihmisten arkeen?

Keskusta eläväksi ja homot eheiksi

2008-04-07T20:55:00.000+03:00

Kaupunginhallitus jatkoi tänään keskustelua kaupungintalokorttelien elävöittämisestä. Kuten saimme lukea lehdestä viikko sitten, elävöittämistä toteuttamaan perustettu Helsingin Leijona Oy esitti Jugendsalin uudeksi vuokralaiseksi Radio Dein taustalla olevaa yritystä. Kaupunginhallitus päätti tuolloin jättää asian viikoksi pöydälle, koska se herätti niin paljon kysymyksiä ja kritiikkiä.

Kritiikki on aiheellista. Radio Dei ei ole mikä tahansa kanava eikä sen ylläpitämä kahvila olisi mikä tahansa kristillinen kohtauspaikka. Kanava ja sen kuulijat edustavat ennen kaikkea sellaisia kristittyjä, jotka kannattavat hyvin kirjaimellista raamatuntulkintaa ja vastustavat esimerkiksi naispappeutta. Kanavalla kuuluvat lähinnä karismaattiset ja herätyskristilliset äänenpainot ja äänessä ovat esimerkiksi äärihelluntailainen Patmos (eli saarnaaja Leo Meller) sekä Nokia Missio. Osa toimijoista ja haastateltavista edustaa hyvin samanlaista arvomaailmaa kuin Yhdysvaltojen äärikonservatiivinen uskonnollinen oikeisto.

Eikö kaikkien kukkien pitäisi sitten antaa kukkia? En kyseenalaista näiden kristillisyyden muotojen ja yhteisöjen olemassaolon oikeutta. Sen sijaan kyseenalaistan ajatuksen vuokrata Helsingin kaupungintalokorttelien helmi toimijalle, joka vähintään passiivisesti hyväksyy muun muassa homoseksuaalisuuden leimaamisen synniksi ja sairaudeksi, josta ihmisen pitäisi eheytyä. Radio Dei sidosryhmineen ei vastaa minun käsitystäni keskustan elävöittämisestä eikä varsinkaan kaikille avoimesta kaupunkitilasta. Tämän päätöksen jälkeen valtaosa minun ystäväpiiristäni ei tunne itseään enää tervetulleeksi Jugendsaliin.

Tässä jos missä kaupunginhallituksen olisi pitänyt käyttää sitä paljon puhuttua omistajaohjausta ja ottaa koko vuokrausasialle aikalisä. Jos vuokralaisia olisi etsitty rauhassa, olisi varmasti löytynyt useita sellaisia toimijoita, joiden konseptit olisivat vastanneet Helsingin Leijonan asettamia kriteerejä ja joiden taustayhteisöt ja arvot olisivat rajanneet vähemmän kaupunkilaisia Jugendsalin ovien ulkopuolelle. Enemmistö kaupunginhallituksesta ei kuitenkaan halunnut aikalisää. Meidän ryhmämme edustaja, Ojalan Outi, jätti päätökseen eriävän mielipiteen.

Helppoa

2008-03-31T09:47:00.000+03:00

Yle uutisoi tänään meidänkin lähikaupan uutuudesta: muovipussien keräyspisteestä. Pullonpalautuksen yhteyteen perustettuun pisteeseen jätetyistä pusseista tehdään uusiomuovia. Hieno juttu. Uutisesta saa kuitenkin vaikutelman, että tämä kierrätyksen tehostaminen on Suomen vaihtoehto muovikassien käytön rajoittamiselle tai kieltämiselle, jota monissa muissa maissa mietitään tai on jo toteutettu.

Jätteiden lajittelu ja kierrättäminen on tietenkin äärettömän tärkeää. Kaatopaikoille kertyy kaiken aikaa valtava määrä sellaista tavaraa, jota voisi vielä käyttää tai josta voisi tehdä uutta. Vielä tärkeämpää olisi kuitenkin vaikuttaa jätteiden määrään ennalta: vähentää turhien tuotteiden tuottamista. Muovipussi jos mikä on loistava esimerkki turhasta tuotteesta. Niiden menekissä on kysymys siitä, että niitä on tarjolla ja ne koetaan helpoksi vaihtoehdoksi.

Kuinka moni ihminen tosiasiassa pitää liian vaikeana ajatuksena kantaa repussaan tai takkinsa taskussa kankaasta ommeltua kestokassia? Sellainen ei välttämättä vie tilaa enempää kuin pieni rahakukkaro. Jos tällaistakin elämäntapamuutosta pidetään suomalaisille liian hankalana, miten me voimme ikinä selviä suuremmista haasteista? Muovipussittomuus yksin ei tietenkään pelasta maailmaa, mutta on itseään suurempi esimerkki valinnoista, joita voi ja pitää tehdä.

Muovipussien lisäksi toivoisin tänä aamuna nopeasti kiellettävien asioiden listalle myös muun muassa tupakkaa, hehkulamppuja ja palmuöljyllä höystettyjä perunalastuja. Käsi ylös, kenellä pitäisi olla subjektiivinen oikeus näihin?

Rahalla saa

2008-03-12T20:44:00.002+02:00

Jätin tänään kaupunginvaltuustossa muutamia talousarvioaloitteita. Tällaisten aloitteiden ideana on vaikuttaa seuraavan vuoden budjetin valmisteluun, joskus hyvinkin yksityiskohtaisella tasolla. Minun aloitteideni aiheet vaihtelivat tänään uusista kaupunkipyöristä leikkipuistotoimintaan ja kaupungin henkilöstön palkkatasoon.

Yhdessä jättämässäni aloitteessani esitin rahaa siihen, että jokainen peruskoululainen voidaan kutsua kerran lukuvuodessa tapaamaan sekä kouluterveydenhoitaja että koulupsykologi. Esitin myös, että näille tapaamisille on varattava riittävästi aikaa.

Jokaisen lapsen ja nuoren lähellä pitäisi ihan oikeasti olla riittävästi aikuisia, jotka näkevät ja kuuntelevat ja pystyvät reagoimaan nopeasti mahdolliseen pahoinvointiin. Monelle koululaiselle terveydenhoitaja on se luottoaikuinen, jolle uskaltaa kertoa sellaisiakin asioita, joita ei kehtaa, voi tai halua puhua omille vanhemmilleen – tai näin olisi, jos terveydenhoitaja olisi paikalla ja tavattavissa.

Ihannetilanteessa jokaisella koululla pitäisi olla oma terveydenhoitaja, joka todella olisi oppilaiden tavattavissa aina silloin kun tarvetta on (eikä vain sinä päivänä viikossa kun on vastaanottoaika). Tästä olisi voinut tehdä oman aloitteensa. Lisäksi pidän todella tärkeänä sitä, että terveydenhoitajan lisäksi jokaisen oppilaan tapaisi myös psykologi, ja säännöllisesti. Tällainen vuosittainen "seulonta" olisi monen lapsen kohdalla ainoa kohta, jossa ammatti-ihminen voisi puuttua esimerkiksi orastaviin mielenterveysongelmiin ajoissa ennen kuin ongelmat kasautuvat valtaviksi.

En tiedä tarkalleen, miten paljon aloitteeni toteuttaminen maksaisi. Sen toteuttamatta jättäminen kuitenkin maksaa koko ajan ja paljon.

P.S. Blogini on jäänyt muutamaksi viikoksi heitteille kun olen viimeistellyt tietokirjaani. Kohta kirja (Trans – Sukupuolen muunnelmia) on onnellisesti painossa ja huhtikuun lopulla myös kaupoissa. Kirjoitan siitä jonain päivänä vähän lisää.

Reilua kauppaa reilulla enemmistöllä

2008-02-14T09:41:00.000+02:00

Jätimme eilen valtuustossa harvinaislaatuisen aloitteen. Aloitteen viesti oli, että allekirjoittaneet haluavat Helsingin ryhtyvän toimenpiteisiin Reilun kaupan kaupunki -arvonimen saamiseksi. Harvinaislaatuisen aloitteesta teki se, että mukana oli yhteensä viisi kokonaista valtuustoryhmää ja lisäksi joukko yksittäisiä valtuutettuja ryhmistä, jotka eivät olleet asiasta yksimielisiä. (Virallisesti tällaista ryhmien yhteistä aloitetta ei tosin tunnisteta, vaan kaikki aloitteet kirjataan vain yhden valtuutetun nimiin. Mitähän se kertoo hallinnon käsityksestä politiikan tekemisestä?)

No, minun lisäkseni aloitteen joka tapauksessa allekirjoittivat sekä demarien, vihreiden, keskustan että skp:n & asukaslistan ryhmäpuheenjohtajat. Oli mukava tunne tehdä välillä jotain ihan aidosti yhdessä!

Mutta mistä siis on kysymys? Reilun kaupan kaupunki on arvonimi, jonka avulla kaupunki voi osoittaa kantavansa sosiaalista ja eettistä vastuuta. Suomessa arvonimen myöntää Reilun kaupan edistämisyhdistys ry. Reilu kauppa takaa viljelijöille oikeudenmukaisen korvauksen tuotteistaan. Sertifioiduilla tiloilla työntekijöille on taattava lainmukaiset palkat ja työajat, hyvät työolosuhteet ja oikeus kuulua ammattiyhdistykseen. Lapsityövoiman käyttö on kiellettyä ja ympäristömääräyksiä ja ihmisoikeussopimuksia on noudatettava. Melko karua, että tällaisten asioiden takaamiseksi tarvitaan tässä maailmassa vielä erityisiä sertifikaatteja, mutta näin se on.

Arvonimen saaminen taas edellyttää muun muassa, että kaupunki nimeää edustajansa kannatustyöryhmään, käyttää reilun kaupan kahvia ja teetä kaupungintalolla ja järjestää tilan tiedotuspisteelle, josta saa reilun kaupan tiedotusmateriaalia. Kaupungille nämä ovat pikkuruisia asioita, mutta merkitsevät paljon sekä viljelijöille kehitysmaissa että reilun kaupan ajatuksen näkyvyydelle.

Se, että halusin koordinoida tällaisen aloitteen kertoo, että kuulun niihin ihmisiin, joiden mielestä kaupassa tehdyillä valinnoilla on oikeasti merkitystä. Ostaminen ja ostamatta jättäminen on politiikkaa. Kaupan pyörittäminen on politiikkaa. Samoista syistä minulle oli luontevaa asettua ehdokkaaksi HOK-Elannon edustajiston vaaleissa. Jos sinulla on vihreä osuuskauppakortti, muista äänestää. Yksi hyvä numero on 994.

Höyheniä, paljetteja ja pelonsekaista naurua

2008-02-01T09:10:00.000+02:00

Kävin eilen pitkästä aikaa Svenska Teaternissa. Oli mukava huomata, että ruotsin kielen taitoni riitti dialogin seuraamiseen, vaikka käytän kieltä tätä nykyä kovin harvoin. Tällä kertaa tarina tosin oli ennestään tuttu: La Cage Aux Folles, jonka moni meistä tuntee 1990-luvulla tehtynä elokuvaversiona Lainahöyhenissä (The Birdcage). Eilinen La Cage oli Georg Malviuksen ohjaus Broadway-musikaalista, jonka kantaesitys oli vuonna 1983. Itse tarina on kirjoitettu näytelmäksi jo kymmenen vuotta aikaisemmin Ranskassa.

Menkää katsomaan tämä musikaali! Menkää, vaikka tuntisitte tarinan takaperinkin. Jos ette tiedä tarinasta mitään voin kertoa, että se on todella koskettava, hyvin ajankohtainen, erittäin hauska ja monelle myös voimaannuttava. Birdcage-elokuvaan verrattuna Svenskanin toteutus on myös selvästi kunnianosoitus drag-taiteelle. Ja upeasti laulava Riko Eklundh loistaa ja säkenöi pääroolissa Albin-nimisenä hurmaavana kuningattarena.

Nautin siis eilisillasta kovasti. Yksi asia kuitenkin häiritsi, vaikka ehkä minun olisi pitänyt osata varautua. Ei, minua ei haitannut, vaikka kaikki eivät olleetkaan aivan suvereeneja kabaree-tanssijoita tai yltäneet Eklundhin tasolle laulajina ja tulkitsijoina. Minua jäivät vaivaamaan muutamat yleisöstä kuuluneet naurut. Musikaali oli hauska, minäkin nauroin välillä katketakseni. Joillakin oli kuitenkin tarve nauraa asioille, joita ei ollut tarkoitettu huvittaviksi: esimerkiksi sille, että toisiaan rakastavat ihmiset suutelevat.

Se pieni ero

2008-01-20T19:45:00.000+02:00

Ylen Uutiset julkisti tänään tuloksia kyselystä, jolla selvitettiin suomalaisten näkemyksiä ilmastonmuutoksen torjumisen keinoista. Oli ilahduttavaa lukea, että suurin osa suomalaisista on valmiita tekemään ainakin jonkinlaisia uhrauksia tulevaisuuden hyväksi. Ehkä kaikkein kiinnostavinta on kuitenkin se, miten erilaisia vastauksia eri sukupuolta olevilta suomalaisilta saatiin.

Lähes puolet kyselyyn vastanneista miehistä, 45 prosenttia, oli valmis rakentamaan niin paljon ydinvoimaa ettei Suomi tarvitsisi enää lainkaan kivihiiltä, vaikka ydinjätteen loppusijoitusongelmia ei ole ratkaistu ja ydinvoiman lisäkäyttö vaatisi vapaiden vesistöjen valjastamista säätövoimaksi. Naisista näin ajatteli vain noin kymmenen prosenttia.

Melkein yhtä suuri sukupuoliero näkyi koskien suojelussa: miehistä 40 prosenttia mutta naisista vain 18 prosenttia rakentaisi vesivoimaloita ja säännöstelyaltaita siitä huolimatta, että luontoarvot kärsisivät.

Miessukupuoli näyttäisi siis olevan aika merkittävä uhka ympäristölle. Mutta mistä kaikesta tällaiset sukupuolierot oikein syntyvät? Ja millä keinoilla saisimme suomalaiset miehet löytämään sisäisen feminiinisyytensä ainakin aina siksi hetkeksi kun he tekevät äänestyspäätöksiä? Se kun olisi ilmeisesti vastuullisen ympäristöpolitiikan tekemisen kannalta iso asia.

Hyvä Matti!

2008-01-11T11:42:00.000+02:00

Keskiviikon hesarissa oli harvinaisen hyvä mielipidekirjoitus, pääministeri Vanhasen kommentti Helsingin uuden energiapoliittisen selonteon uutisoinnista. Selonteko tulee valtuuston käsittelyyn parin viikon päästä. En ole kovin usein intohimoisesti samaa mieltä Vanhasen kanssa, enkä myöskään usein ihaile hänen retorisia kykyjään. Tämä oli virkistävä poikkeus. Myös Luonnonsuojeluliitto on ehtinyt kiittää Vanhasen aloitteellisuutta, ja syystä.

Vanhasen kritiikki kohdistuu siihen, että selonteossa oltaisiin yllättäen pitämässä kiinni kivihiileen perustuvasta energiatuotannosta, vaikka aiemmissa linjauksissa hiilestä on oltu vähitellen luopumassa. Kotikaupunkimme haluaisi siis yhdellä kädellä profiloitua entistä ympäristöystävällisemmäksi kaupungiksi, kun samaan aikaan toinen käsi toivoisi energiayhtiöltä mahdollisimman paljon voittoja. Ilmastonmuutoksen torjuminen on mukava ”painopistealue” siellä ja täällä, mutta toisaalta pidetään ensiarvoisen tärkeänä, että kaupunkilaisille on tarjolla mahdollisimman halpaa sähköä. Energian kulutuksen vähentäminen hukkuu rivien väliin lähes kokonaan. Tosiasia kuitenkin on, että ilmastonmuutoksen torjuminen vaatii panostamista energian säästämiseen ja uusiutuviin energiamuotoihin. Muu on sanahelinää.

Niin kuin Vanhanenkin toteaa, fossiilisista luopuminen toki maksaa, mutta se on silti tehtävä. Luonnonsuojeluliitto vetoaa kannanotossaan, että Helsinki ei jäisi ilmastopolitiikan vapaamatkustajaksi. Mikä on sinulle tärkeämpää: halpa sähkö vai esimerkiksi se, että lapsesi tai lapsenlapsesi eivät joudu todistamaan maailmanloppua?

Isä, poika ja pakkasukko

2007-12-27T20:28:00.000+02:00

Yle uutisoi tänään, että Venäjän hallitus on kieltänyt erään kodinkonekaupan televisiomainoksen, jossa kiistetään pakkasukon olemassaolo. Pakkasukko on venäläiseen uudenvuoden viettoon liittyvä hahmo, joka vastaa pitkälti länsimaista joulupukkia. Mainosta pidetään sopimattomana ja lain vastaisena koska se implikoi, että vanhemmat valehtelevat lapsilleen jos antavat heidän ymmärtää pakkasukon olevan olemassa.

Kiinnostavinta uutisessa on hallituksen päätöksen taustalla oleva arvio, että mainos rikkoo lakia, joka kieltää horjuttamasta lasten luottamusta vanhempiinsa ja opettajiinsa. En ole löytänyt enkä lukenut kyseistä lakitekstiä, mutta oli sanamuoto mikä tahansa, on tällaisen lain olemassaolo kyllä aika huikea asia. Auktoriteettien kyseenalaistaminen on jotain niin kielteistä, että lapsia täytyy yrittää suojella haitallisilta vaikutteilta lain voimalla.

Aikuiset puhuvat siis aina totta. Paitsi silloin jos valehtelevat, kertovat satuja tai puhuvat soopaa – mutta lasta ei saa rohkaista ottamaan selvää totuuden rajoista. Mutta entä kun aikuiset ovat keskenään eri mieltä? Jos pakkasukkoa ei saa väittää mielikuvituksen tuotteeksi, pitäisi tietenkin kieltää myös kaikki poliittinen keskustelu ja vaalimainonta, koska se voi olla ristiriidassa joidenkin vanhempien vakaumuksen kanssa. Ja eihän tästä kai kovin kaukana Isä Putinin Venäjällä ollakaan.

Millaisia aikuisia kasvaa lapsista, joita ei saa opettaa kyseenalaistamaan aikuisten auktoriteettia?

Juhlapuheeni HTS:n, KSL:n ja Vasemmistoliiton vaihtoehtoisessa itsenäisyyspäivän kulttuurijuhlassa tänään

2007-12-06T16:08:00.000+02:00

Arvoisa juhlayleisö, ystävät, toverit,
niin kuin hyvin tiedätte, itsenäinen Suomi täyttää tänä vuonna 90 vuotta. Sen sijaan sitä ette kaikki tiedäkään, että minun esikoiseni täyttää helmikuussa 14. Puhun teille siitä.

Esikoiseni elää päivä päivältä selvemmin ja intensiivisemmin sellaista elämänvaihetta, jossa hän yrittää monin tavoin sijoittaa itsensä maailmaan. Hän hahmottaa aiempaa paremmin erilaisia viiteryhmiä ja ajattelutapoja, kokeilee erilaisia tyylejä ja peilaa itseään erilaisiin ihmisiin ja ilmiöihin. Esikoiseni elää tätä ikäänsä kulttuurissa ja ajassa, joka tuntuu korostavan valtavasti ihmisten yksilöllisyyttä, riippumattomuutta ja valinnan vapautta. Ajassa, jota kuvaavat viihde-elektroniikan ja kodinkoneiden vaihdettavat värikuoret, television kykykilpailut ja myspace- ja facebook-profiloituminen.

Esikoiseni on aikuistumassa maailmaan, jossa yksilöllisyyden toteuttaminen käy helposti ja hauskasti kuluttamalla. Mainostajat kertovat meille, että voimme ostaa itsellemme haluamamme statuksen ja saada siihen sopivat vaatteet kaupan päälle. Itse asiassa voimme myös ostaa vapauden ja kaupan päälle saamme ehkä turistimatkan. Kuluttamisen vapaus on rajaton, kun vain raha riittää.

Kaupallisen mainonnan häly – joka voimistuu aina näin joulun alla – peittää alleen koko joukon maksuttomia minäkuvan rakentamisen ja itsensä kohtaamisen välineitä: esimerkiksi luonnossa liikkumisen tai taiteesta nauttimisen kautta tulevia elämyksiä. Teini-iässä tältä hälyltä suojautuminen on tutkimusten mukaan kaikkein vaikeinta.

Kun itse olin 14-vuotias, kapinoin kouluni valtakulttuuria vastaan kuuntelemalla liian vanhanaikaista musiikkia, pitämällä aamunavauksia koe-eläinten suojelusta ja Etelä-Afrikan rotuerottelusta ja identifioitumalla vähintään yhtä vasemmistolaiseksi kuin vanhempani. Olin mielestäni hyvin yksilöllinen ja itsenäinen ja vapaa tekemään juuri minulle sopivia ratkaisuja. Kesti vuosia ennen kuin vähitellen havahduin siihen, miten kahlittu olin esimerkiksi oppimiini sukupuolirooleihin tai oletukseen, että kaikki ihmiset ovat heteroseksuaalisia – minä mukaan lukien. Enkä hetkeäkään usko, että osaan tosiasiassa nyt arvioida, mikä kaikki kahlitsee minua tänään.

Monet vapauden kahleet naamioituvat itsestäänselvyyksiksi ja ainoaksi totuudeksi. Miten ihminen voi tehdä yksilöllisiä valintoja jos tarjolla on vain yksi vaihtoehto? Se on vähintään yhtä vaikeaa kuin politiikan tekeminen tilanteessa, jossa uusliberalistinen oikeistolaisuus näyttäytyy neutraalina totuutena vailla ideologisia kytköksiä.

Miten ihminen voi löytää oman tapansa toimia, ajatella, rakastaa tai pukeutua jos näkyvillä olevien vaihtoehtojen joukossa ei ole yhtään sellaista tapaa, joka tuntuisi hyvältä ja luonnolliselta juuri minulle? Surullisen moni ihminen elää elämäänsä loppuun asti melankolian vallassa, pysyvässä kaipuussa, jonka kohdetta ei kuitenkaan osaa nimetä. Yhden melankolia syntyy tiedostamattomasta homoseksuaalisuudesta, toinen kaipaa pois muttei ole varma mistä: työstään, kaupungista vai ehkä parisuhteesta.

Entä miten voi vapautua jos ei koskaan huomaa niitä asioita, jotka kahlitsevat? Ja jos kukaan ei koskaan auta näkemään, miten voisi tehdä toisinkin?

Äsken mainitsemieni sukupuoliroolien ja hetero-oletuksen ohella meitä kahlitsevat tietenkin lukemattomat muutkin tekijät. Perhetaustamme ja koulutuksemme saavat meidät näkemään joitain asioita ja mahdollisuuksia kirkkaammin ja sulkemaan silmämme toisilta kokonaan. Mikä tahansa ominaisuus iästä ja etnisestä taustasta lähtien voi olla kahle maailmassa, joka ei toimi yhdenvertaisuuden periaatteen mukaisesti. Elämäntilanteet ja tulotaso avaavat ja sulkevat ovia. Rakennettu ympäristö rajoittaa vapauttamme liikkua, varsinkin jos liikumme esimerkiksi lastenrattaiden tai opaskoiran kanssa. Jo pelkästään äidinkielemme vaikuttaa siihen, miten hahmotamme maailman, mitä pystymme ymmärtämään ja millaisiin kategorioihin osamme jakaa ilmiöitä.

Hyvä juhlayleisö,
vapaus tehdä itsenäisiä yksilöllisiä valintoja ja elää oman minäkuvansa mukaista elämää ei synny ensisijassa vaihtoehtojen määrää lisäämällä. Joissain tilanteissa vaihtoehtojen suuri määrä voi itse asiassa huonontaa elämänlaatua. Kenenkään vapautta tai hyvinvointia ei lisää mahdollisuus tehdä valintoja useiden tupakkamerkkien tai eri pikaluottojen välillä. Kaikki ihmiset eivät myöskään ylipäänsä nauti jatkuvien valintojen tekemisestä ja osa ei pärjää ollenkaan itsenäisten valintojen kanssa vaan tarvitsee valintojen tekemiseen tukea. Ja moni meistä valitsee itsensä ja läheistensä kannalta väärin, toistuvasti. Myös valinnan vapaus voi olla kahle.

Todellinen vapaus edellyttää ihmisten välisen yhdenvertaisuuden toteutumista ja mahdollisuuksien tasa-arvoa. Yksilötasolla vapauteen ja itsenäisyyteen tarvitaan myös sosiaalista pääomaa, sivistystä, kriittistä ajattelua, uskallusta ja medialukutaitoa. Mikään näistä ei synny itsestään. Esikoiseni, samoin kuin jokainen kasvava lapsi ja jokainen aikuinen, tarvitsee tukea ja neuvoja, inspiraatiota ja elämyksiä ja mahdollisuuksia kokeilla. Ei ole vapautta ilman yhteisvastuuta. Yksilön vapautumiseen tarvitaan toista ihmistä.

Hyvää itsenäisyyspäivää.

Missikisat Angolassa

2007-12-05T18:42:00.000+02:00

Ystäväni lähetti minulle linkin, jota tutkin otsa rypyssä ja pitkään. Sivuilla kerrotaan, että Angolassa järjestetään huhtikuussa Miss Maamiina -kilpailu, jonka voittaja saa palkinnoksi kultaisen proteesin. Kilpailuun sisältyy myös kykyosuus ja haastattelu, ja nettiyleisö voi käsittääkseni jo nyt äänestää suosikkiaan kymmenestä kandidaatista. Kaikki ovat angolalaisia naisia, jotka ovat selviytyneet kohtaamisesta maamiinan kanssa.

Medialukutaitoni tuntuu äkkiä hyvin rajalliselta. Onko tämä vitsi vai vakava hanke? Ehkä tämä voisi olla joku performanssi? Mieleen tulvii sekalaisia ajatuksia, joista osa kumpuaa antipatiastani länsimaisia missikisoja kohtaan. Onko tämä naisten hyväksikäyttöä? Hyväntekeväisyyttä? Amputaatiofetisismiä? Yhteiskuntakritiikkiä? Sosiaalipornoa?

Pienen penkomisen jälkeen selviää, että projektin takana on norjalainen teatteriohjaaja Morten Traavik, jonka tarkoituksena on kasvattaa tietoisuutta maamiinojen aiheuttamista tuhoista ja herättää samalla keskustelua naisten kauneusihanteista ja vammaisuuteen liittyvistä asenteista. Projekti toteutetaan yhdessä Angolan hallituksen ja paikallisten kansalaisaktivistien kanssa, muun muassa EU:n tuella. Miss Maamiina -kisa ei siis ole vitsi.

En silti ole varma, mitä kaikkea tästä ajattelisin. Missikisa-ajatus (tai/ja ajatus missikisojen ja kriittisen yhteiskunnallisen keskustelun hedelmällisestä yhdistämisestä) on häiritsevä. Häiriö ei poistu päästäni kokonaan vaikka opinkin jostain kisaa käsittelevästä lehtijutusta, että angolalainen vahva kauneuskilpailuperinne poikkeaa noin 180 astetta meidän missikisoistamme: Angolassa kilpailut ovat ilmeisesti tunnelmaltaan enemmän kauneutta juhlivia, karnevalistisia ja osallistujia valtaistavia.

Väistää ei voi sitäkään feministis-postkolonialistista säröä, että projektin takana on pohjoiseurooppalainen valkoinen mies.

Huippua! Osta!

2007-11-30T15:01:00.000+02:00

Älä osta mitään -päivä on tänä vuonna näkynyt aika hienosti mediassa ja päivän ideasta on keskusteltu ainakin minun silmääni aiempaa enemmän. Tarkoituksenahan on haastaa meidät miettimään ostoskäyttäytymistämme, pohtimaan tekemiämme valintoja ja niiden perusteita, ja tietysti viime kädessä muuttamaan käyttäytymistämme vastuullisemmaksi ja kestävää kehitystä tukevaksi. Äidinsilmäni huomasivat myös, että kampanjan sivuilta löytyy loistavaa materiaalia keskusteluihin teemapäivän ajatuksesta lasten kanssa – ja linkki Voima-lehden toinen toistaan osuvampiin vastamainoksiin.

Vastamainosten joukossa on muun muassa juliste, jonka otsikkona on Masters from Mars. Mainos tuli mieleeni kun luin tänään uutisointia huippuyliopistohanketta ja mielipiteen ilmaisun vapautta koskevista keskusteluista Taikin sisällä. "Huippuyliopiston miehet yrittää kääntää mun pään mutta se ei onnistu koska kuulen korpeimme kuiskintaa", kirjoitti opiskelija seinään, enkä epäile yhtään etteikö hän näin tehdessään olisi kiteyttänyt aika suuren joukon tuntoja. Koulun hallinnon näkökulmasta teksti on ilkivaltaa. Sen sijaan esimerkiksi varadekaani Matti Kuortin tulkinta on, että todellisuudessa kirjoituksessa häiritsee sen kriittinen suhtautuminen huippuyliopistohankkeeseen.

Huippuyliopisto, tai “innovaatioyliopisto”, on vain yksi esimerkki siitä, että hyvä medialukutaito on tarpeen paitsi kaupallisten mainosten myös poliittisten aloitteiden ja argumenttien kohdalla. Näyttää siltä, että tämä on vuosi vuodelta enemmän totta. Varsinkin eräs suuri työväen puolue käyttää politiikassaan sellaisia retorisia keinoja, joiden edessä Aristoteleskin voisi hämmentyä. Pohdin välillä, kumpi tuntuu kammottavammalta: se, että kokoomus tuntuu pitävän kansaa todella yksinkertaisena vai se, että osaan suomalaista sen keinot yhä edelleen näyttävät tepsivän.

Sateenkaareva aikamatka

2007-11-20T18:03:00.000+02:00

Osallistuin tänään Sateenkaariperheet ry:n 10-vuotisjuhlaseminaariin kurkistamalla puheenvuorossani kymmenen vuoden taakse. Puheenvuoroa varten piti kaivella vähän myös tietokoneen muistia, kun oma ei enää riittänyt. Siitä tuli kiinnostava pieni aikamatka.

Sateenkaariperheet perustettiin keskelle kiivaita keskusteluja hedelmöityshoitolaista ja parisuhdelaista. Niihin palaaminen ei ollut eikä ole emotionaalisesti ihan kevyttä. Onneksi tuota aikaa ei enää tarvitse elää uudestaan – ja toivottavasti adoptiolain muuttamista koskevat keskustelut käydään vähän vähempien vihapuheiden siivittäminä.

Ajan kulumisesta kertoo sekin, että yhdistyksen perustajajäsenissä ei vielä ollut ketään, jonka lapsi olisi saanut alkunsa lapsettomuusklinikalla. Olimme yksinhuoltajia, uusperheellisiä ja perheestä vasta haaveilevia. Tilanne muuttui kuitenkin nopeasti ja yhdistyksen ensimmäiset vuodet saivat todistaa varsinaista baby boomia. Se muutti myös tapaamisten luonnetta, kun yhteiskunnallisten keskustelujen lomassa puhuttiin välillä vauvauinnista, lastensairauksista ja erilaisista vaipoista. Minullakin on tallessa valokuvia joistain kokouksista, joissa lattialla tuhisi puoli tusinaa saman kokoisia vauvoja.

Ehkä eniten tässä aikamatkassa hätkähdyttivät ne asiat, jotka eivät ole muuttuneet tai joissa ei ole päästy kymmenessä vuodessa kovin pitkälle. Vieläkin jotkut sateenkaariperheet kohtaavat silkkaa syrjintää julkisissa palveluissa asioidessaan. Vieläkin perheiden monimuotoisuudesta keskustellaan välillä aivan asiattomaan sävyyn, muistamatta että kysymys on olemassaolevista, elävistä lapsista. Ja vieläkin jaksetaan epäröidä, että mitä jos homojen lapsista tuleekin homoja!

Ikään kuin se sitten olisi kaamein mahdollinen uhkakuva. Paljon kaameampi uhkakuva minusta on se, että konservatiivisten ja homofobisten heteroperheiden lapsista tulee homoja. Se on tilastollisesti paljon todennäköisempää, ja lapselle paljon kaameampaa. Ehkä kaikkein kaamein uhkakuva on kuitenkin se, että homo- ja transfobisten aikuisten lapsista tulee homo- ja transfobisia aikuisia. Sen estämiseksi tarvitaan vielä paljon työtä.

Uusi upea tutkimusraportti suomalaisista sateenkaariperheistä lapsiperhepalveluissa löytyy myös netistä.

Sademetsää kumoon ruokakaupassa

2007-11-13T18:22:00.001+02:00

Öljypalmu ja sen viljelyyn liittyvät ongelmat nousivat suomalaisten tietoisuuteen jokin aika sitten biopolttoainekeskustelujen mukana. Meille on kerrottu, että öljypalmua viljellään päiväntasaajan tuntumassa, trooppisten sademetsien ilmastovyöhykkeellä. Tiedämme, että plantaasien tieltä on hakattu valtava määrä sademetsää ja että tällainen viljely kiihdyttää ilmastonmuutosta ja uhkaa monia eläinlajeja sukupuutolla. Sen sijaan ainakaan minua ei ole muistutettu siitä, että osallistun palmuöljyn kysynnän kasvattamiseen myös ruokakaupassa. Valtaosa, 80 prosenttia, maailman palmuöljytuotannosta käytetään elintarviketeollisuudessa.

Luin asiasta viime viikolla tuoreesta raportista suomalaisen elintarvikesektorin palmuöljyn käytöstä ja sen ympäristövaikutuksista. WWF selvitti raporttia varten elintarvikevalmistajien palmuöljyn käyttöä ja muun muassa ympäristövastuupolitiikkaa. Tulokset ovat monella tavalla mykistäviä. Muun muassa lähes kaikki valmisruoat, levitteet, paistettavat pakasteet ja pikkuleivät sisältävät palmuöljyä. Vain yhdessä vastanneista yhtiöistä tiedettiin tarkkaan, missä heidän ostamansa öljy oli tuotettu. Alle kolmannes yhtiöistä oli tiedustellut palmuöljyn toimittajaltaan tuotannon ympäristövaikutuksia tai työntekijöiden työolosuhteita. Yli puolet ei nähnyt mitään syytä, miksi heidän tulisi osallistua alan ympäristövastuullisuuden kehittämiseen.

Siis lisää pohdittavaa margariinihyllylle ja pakastealtaalle.

Avaruuden lämpötiloista

2007-11-09T14:02:00.000+02:00

Hesarin pääkirjoitus pohti tänään yhteisöllisyyden merkitystä ja Jokelan koulun karmeita tapahtumia näin: “Heikentyneiden perinteisten yhteisöjen tilalle on tullut internet, mahdollisuuksien avaruus. Sinne Pekka-Eric Auvinenkin tiistai-iltana avunhuutonsa lähetti, eikä kukaan vastannut. On turha syyttää uutta teknologiaa tai uutta tapaa hakea yhteyttä toisiin ihmisiin, mutta on syytä olla huolissaan, jos yhä useamman ihmisen tärkein yhteisö on tämä kylmä avaruus, jossa olet samanaikaisesti mestari etkä mitään.”

Ymmärrän kirjoittajan näkökulman ja olen aivan samaa mieltä siitä, että yhteisöllisyyden ja osallisuuden vähäisyys on kenen tahansa ihmisen mielen hyvinvoinnille iso riski. Elämä ei voi olla kovin mielekästi ilman yhteisöllisyyden tunnetta ja kokemusta, että ihminen voi vaikuttaa elämäänsä ja elinympäristöönsä. Internet-yhteisöjen näkeminen pelkkänä huolestuttavana kylmänä avaruutena on kuitenkin yhtä vakava ja vaarallinenkin yleistys kuin perheyhteisön näkeminen automaattisesti ja aina hoivan ja hellyyden tyysijana.

Internet on väline. Monenlaisissa elämäntilanteissa se voi olla paras mahdollinen väline yhteisöllisyyden ja osallisuuden toteuttamiseen. Näin on usein esimerkiksi vauvavuoden aikana: netissä toimivat imetystukilistat ja muut vanhemmuutta – myös vaihtoehtoisia vanhemmuuden tapoja – tukevat yhteisöt ovat monelle vanhemmalle korvaamaton tuki vauvaperheen arjessa. Toisaalta netin kautta voi myös irtautua hapantuneen maidon hajuista osallistumalla sellaisiinkin keskusteluihin, jotka eivät liity vauvoihin, ja joita moni mökkihöperöyttä pelkäävä päätyökseen vauvan kanssa elävä aikuinen kaipaa.

On myös tilanteita, joissa perinteisen lähiyhteisöt perhe mukaan lukien pettävät. Pienellä paikkakunnalla elävälle, juuri kaapista ulos tulleelle nuorelle internetin vertaistukipalsta voi olla se tärkein elämää pystyssä pitävä asia. Tänäkään päivänä ei ole tavatonta, että nuoren vanhemmat uhkaavat heittää lapsensa pois kotoaan kuultuaan tämän homoseksuaalisuudesta tai transsukupuolisuudesta. Tällaisessa tilanteessa tuo “kylmä avaruus” voi tarjota elävää lämpöä ja turvaa. Internet voi myös olla ainoa paikka, jossa itseään etsivä nuori voi olla oma itsensä.

Helsingin talousarvio

2007-11-02T10:49:00.001+02:00

Kaupunginvaltuuston budjettikokouksessa käydyt keskustelut eivät näytä ylittäneen uutiskynnyksiä, harmi kyllä. Minusta oli esimerkiksi mukava huomata, että muutamassa muussakin ryhmäpuheenvuorossa kiinnitettiin huomiota joihinkin budjetin valmistelun älyttömyyksiin, kuten siihen, että viime vaiheessa "neuvotellaan" sellaisista asioista kuin päivähoidon arvioitua suuremmat lisämäärärahat. Jos lapsia on enemmän kuin on ennustettu, pitäisi summaa korottaa pohjaesitykseen automaattisesti, eikä leikkiä poliittisia neuvotteluja.

Oma keskiviikon puheenvuoroni löytyy täältä.

Toisenlainen vauvauutinen

2007-10-30T18:00:00.000+02:00

Joskus uutiset oikeasti pysäyttävät. Tiesitko sinä, että lähes 40 prosenttia maailman lapsista (siis noin 48 miljoonaa vauvaa) syntyy niin, ettei syntymää rekisteröidä mihinkään – ja että kuolemista tilastojen ulkopuolelle jää vielä isompi osuus? WHO saa luotettavia kuolinsyytilastoja vain 31 jäsenmaastaan.

Väestörekisteri ja kansallinen tilastokeskus ovat tämän päivän suomalaiselle itsestäänselvyyksiä, eikä moni meistä varmaankaankaan juuri pysähdy miettimään, mitä kaikkea hyötyä tällaisista järjestelmistä on. Kokonaisuus avautuu toisella tavalla kun näkökulmaksi ottaa kehittyvien maiden tilanteen.

Syntyvien lasten rekisteröiminen on tietenkin aika keskeinen edellytys sille, että ihmisten kansalaisoikeudet voivat toteutua. Kuolinsyytilastot taas kertovat esimerkiksi kansallisten terveysohjelmien toimivuudesta. Jos valtiolla ei ole väestörekisterijärjestelmää, kukaan ei voi laskea paljonko ihmisiä syntyy ja kuolee, miten pitkään he elävät tai mihin kuolevat. Tämä on siis tilanne tälläkin hetkellä useimmissa kehittyvissä maissa. Miltä pohjalta tällaisessa tilanteessa voi valmistella lainsäädäntöä tai erilaisia ohjelmia? Entä miten tehdään toimivaa kehitysyhteistyötä, kun tällaiset perustiedot puuttuvat?

Kehitysyhteistyöstä puheenollen, kannattaa tutustua kirkon ulkomaanavun kampanjaan ”Kuka korjaa sadon?”

Muutama perusasia

2007-10-19T12:50:00.000+03:00

Naisasialiitto Unioni kysyi viime viikon kannanotossaan osuvasti, miksi poliitikot eivät anna suomalaisten maksaa veroja. Unioni viittasi siihen, että kuun alussa julkistetun Kelan selvityksen mukaan neljä viidesosaa suomalaisista olisi valmis maksamaan enemmän tuloveroja, jos rahat käytettäisiin terveydenhuoltoon. Sama selvitys kertoo, että vastaajat haluaisivat pienentää palkkaeroja eri ammattiryhmien välillä nostamalla muun muassa sairaanhoitajien tuloja. Puolet vastaajista olisi valmis myös kiristämään verotuksen progressiota.

Keskustelu sairaanhoitajien palkoista onkin myös perustavanlaatuisista arvokeskustelua – tai ainakin se voisi olla. Nyt keskustelu tuntuu kuitenkin polkevan paikallaan. Vain muutamissa puheenvuoroissa, kuten Kaarina Hazardin kolumnissa tämän päivän Metro-lehdessä, on analysoitu tarkemmin sitä, mistä kaikesta on kysymys ja yritetty sijoittaa keskustelua laajempaan kontekstiin.

On totta, että suomalainen verotuskokonaisuus kaikkine välillisine ja välittömine veroineen ja valtionosuusjärjestelmineen on monimutkainen. Ei ole helppoa nähdä, mihin yksittäisen ihmisen maksama vero kulkeutuu ja mitä kautta. Silti ainakin minun ikäluokkani on oppinut jo peruskoulussa ne kaikkein oleellisimmat perusasiat, jotka tuntuvat olevan usein hukassa julkisesta keskustelusta:

1. Veroja maksetaan siksi, että niistä kertyvillä varoilla kustannetaan ns. yhteistä hyvää.
2. Yhteinen hyvä tarkoittaa esimerkiksi katuja joita pitkin kuljen töihin, bussia jossa istun työmatkani, koulua (opetusta, kirjoja, rakennuksia, pihan kiipeilytelineitä jne.) jossa lapseni viettävät päivänsä, puhdasta kraanavettä jota juon janooni ja kirjastoja joissa pääsen maksutta nettiin silloinkin kun kotona on yhteys poikki.
3. Yhteinen hyvä tarkoittaa myös esimerkiksi sitä, että päihde- tai mielenterveysongelmainen työkyvytön läheiseni ei jää heitteille ja sitä, ettei vammautuminen tai sairastuminen tarkoita yhteiskunnasta syrjäytymistä.
4. Yhteisen hyvän rahoittaminen verovaroilla perustuu ajatukseen, että ihmiset ovat vastuussa toinen toisistaan.
5. Verotuksen progressiivisuus tarkoittaa sitä, että jokainen kustantaa yhteistä hyvää kykyjensä mukaan. Niillä, joilla on eniten, on varaa antaa eniten. Se tarkoittaa yhteisvastuun kantamista oikeudenmukaisissa mittasuhteissa.

Valtaosa suomalaista myös ajattelee näin, niin kuin Kelan selvitys osoittaa. Selvitykseen vastanneiden taustoista käy ilmi, että eri mieltä olevat äänestävät useimmiten kokoomusta.

Tappaja

2007-10-11T13:45:00.000+03:00

Yle uutisoi tänään Euroopan ympäristöviraston tuoreen raportin pohjalta, että ilmansaasteet ja huono ilmanlaatu tappavat enemmän eurooppalaisia kuin liikenneonnettomuudet.

Jos ympäristön tila sinänsä ei saa ihmisiä ottamaan vakavasti esimerkiksi yksityisautoilun vähentämistä kaupungeissa, luulisi tämän saavan. On käsittämätöntä, että monet vastustavat vaikkapa ruuhkamaksukokeiluja kertomalla, miten kohtuutonta olisi sillä tavalla rokottaa pienituloisia ihmisiä, joiden täytyy työnsä takia liikkua autolla. Jotkut asiat kerta kaikkiaan on mahdollista laittaa mustavalkoisesti tärkeysjärjestykseen: oikeus elämään on listan kärjessä. Myös oikeus toimeentuloon tulee vasta sen jälkeen.

Oikeus elämään tarkoittaa sekä kaupungin keskustassa pyöräilevien ja kävelevien ihmisten elämää että jokaisen yksityisautoilijan omaa elämää. Lisäksi oikeus elämään koskee pakoputkien korkeudella liikkuvia lapsia ja vielä syntymättömiä sukupolvia.

Päivän puheenaiheita

2007-10-02T14:16:00.001+03:00

Syksy on käynnistynyt vauhdilla, eikä blogi ole ihan pysynyt tahdissa mukana. Kohta on jo joulu ja ensi vuosi ja kunnallisvaaleihinkin enää ihan pieni hyppäys... Nyt juuri puhututtaa Helsingin ensi vuoden budjetti.

Olen iloinen, että HS kysyi tänä vuonna myös meidän ryhmämme kommentteja kaupunginjohtajan budjettiesityksestä. (Useimmiten ääneen ovat päässeet vain kolme suurinta ryhmää eli kokoomus, demarit ja vihreät.) Nostin tuossa yhteydessä esille vain kaksi asiaa: kaupungin työntekijöiden palkkatason ja budjetoinnin rehellisyyden. Tosiasiassa kommenttilista olisi valitettavasti toivottoman pitkä. Myös budjettineuvotteluissa nostamme esille monia muitakin asioita. Budjetoinnin rehellisyys on kuitenkin teema, joka läpäisee oikeastaan kaikki aihealueet ja "rootelit", vaikka konkretisoituukin vuosi toisensa jälkeen erityisesti sosiaali- ja terveysvirastojen kohdalla. Tänäkin vuonna pelkästään lasten sijaishuoltoon täytyy ilmeisesti lisätä miljoonia euroja yli budjetin, kun vyö on kiristetty (täysin tietoisesti) liian tiukalle viime vuonna budjettia kirjoitettaessa.

Ensikertalaisena budjettineuvotteluihin osallistuminen on aika jännittävä ajatus. Aikaisempina vuosina olen vain evästänyt neuvottelijoita rivivaltuutettuna.

* * * *

Tänään hesari julkaisi Tiina Harpfin kanssa kirjoittamani tekstin Jugend-salin kohtalosta. Lainaan sen tähän kokonaisuudessaan:

Jugendsali säilytettävä yhteisenä tilana

Helsingin Sanomat uutisoi 20. syyskuuta kaupungin tutkivan, voitaisiinko Pohjoisesplanadin Jugendsali muuttaa ravintolaksi. Uutinen liitti tämän kaupungin pyrkimykseen lisätä keskustan arvokortteleiden vetovoimaisuutta.

Jugendsalin muuttaminen ravintolatilaksi olisi iso menetys kaupunkilaisille. 1900-luvun alussa valmistunut sali on yksi Suomen hienoimmista jugendtyylisistä tiloista.

Se sijaitsee keskeisellä paikalla Esplanadin varrella ja kerää paljon kävijöitä – niin kaupunkilaisia kuin turistejakin. Ravintolana tila olisi vain rajatun yleisön käytössä ja vain rahaa vastaan.

Jugendsalissa toimii tällä hetkellä Helsinki-tiedotuksen yleisneuvontapiste. Se on myös erinomainen näyttelytila ja mainio paikka pienimuotoisille konserteille ja tapahtumille.

Näitä toimintoja on ajateltu siirrettäväksi kaupungintalon aulatilaan. Tosiasiassa kaupungintalon aulaa olisi mahdotonta käyttää yhtä monimuotoisesti – eikä tilakaan ole yhtä upea.

Kaupunkilaisten päivittäin ilmaisessa käytössä olevat kauniit tilakokonaisuudet ovat kortilla, varsinkin keskustassa.

Ravintolahanke on vielä selvitysasteella, eikä mitään päätöksiä ole tehty. Pelkona kuitenkin on, että päätökset näiden arvokortteleiden kehittämisestä tehdään hiljaisuudessa kaupunkilaisten selän takana, tätä varten perustetun erillisen yhtiön sisäisissä keskusteluissa. Älkäämme luopuko Jugendsalista ilman vastarintaa!

TIINA HARPF
toimittaja (sit)

TIIA AARNIPUU
valtuustoryhmän puheenjohtaja (vas)
Helsinki

Suuri murros ja muita tosiasioita

2007-09-13T19:17:00.000+03:00

Akatemiatutkija Mika Pantzar analysoi tänään HS-vieraskynässään pelotteluun perustuvaa suomalaista talouskeskustelua. Tulevan suuren ja pelottavan murroksen – globalisaatio, eläkepommi jne. – takia on ikään kuin pakko tehdä suuria rakenteellisia muutoksia. (Näin siis siitä huolimatta, että kansainvälisten tutkimusten mukaan suomalaiset ovat tyytyväisiä ja taloutemme tehokasta.) Uhkaavasta murroksesta puhumista leimaa Pantzarin mukaan keskittyminen lyhyen aikavälin muutoksiin: esimerkiksi globalisaatio nähdään uutena ilmiönä, vaikka muun muassa työnjaon syvenemistä voidaan jäljittää ainakin 1600-luvulle asti. Pantzar arvelee murrospuheen olevan seurausta eliittien aseman muuttumisesta: ”yhden totuuden sanelupolitiikasta ollaan siirtymässä suostuttelu- ja taivuttelupolitiikkaan”. Uhkakuvien maalaaminen on siis tehokas tapa tehdä politiikkaa.

Vieraskynää päivällä lukiessani mietin eilistä valtuustoryhmän kokousta. Pohdimme taas kerran erinäisiä hankkeita, joiden tavoitteena on liikelaitostaa, yhtiöittää tai kilpailuttaa kaupungin tuottamia palveluita. Asetelma näitä hankkeita koskevissa poliittisissa keskusteluissa on täsmällisen epäsymmetrinen: esittelijän ei tarvitse millään tavalla perustella sitä, miksi vapaille markkinoille siirtyminen on hyvä asia – se vain on. Markkinat hoitavat, se toimii parhaiten ja varsinkin käsillä olevan murroksen tuolla puolen se on ainoa vaihtoehto. Sen sijaan meillä vastarannan kiiskillä olisi velvollisuus perustella mieluiten tieteellisen eksaktisti, vailla mitään ideologisia sävyjä, miksi kyseenalaistamme tällaiset tavoitteet.

Mika Pantzarin vaihtoehtoinen visio, ”virheitä sietävä yhteiskunta” kuulostaa minusta oikein hyvältä. Virheitä sietävän yhteiskunnan tavoitteena ei ole tehokkuuden maksimoiminen, vaan ”kohtalainen tehokkuus ja vahva, monimuotoisuutta ylläpitävä elinvoimaisuus”. Tällaiseen suuntaan vievällä murroksella ei voi uhkailla tehokkaasti, mutta toimisiko suomalaisiin joku muukin retoriikka? Esim: älä anna yhden totuuden mallin pitää sinua pilkkanaan. Tai: talous on vain väline.

EVVK?

2007-08-30T11:59:00.000+03:00

Otin eilen vastaan uuden haasteen. Minut valittiin Helsingin vasemmistoliiton valtuustoryhmän puheenjohtajaksi. Edellinen puheenjohtaja Sirpa Puhakka joutui jättämään tehtävän, kun aloitti työnsä puoluesihteerinä. Yritän olla tehtävän arvoinen ja oppia nopeasti. Valtuustokauttahan on nyt jäljellä enää runsas vuosi, joten puheenjohtaja-aikaani leimaavat varmasti ihan jonkin verran tulevat kunnallisvaalit. Sitä ennen ehtii kuitenkin tapahtua paljon, seuraavaksi ensi vuoden budjettineuvottelut.

Hesarissa kirjoitettiin eilen siitä, miten huonosti helsinkiläiset tuntevat kunnallispolitiikkaa. Toimittaja oli kysellyt sadalta vastaantulijalta ympäri kaupunkia muun muassa kunnallispoliitikkojen nimiä. Minusta on yhdentekevää, tunteeko kuntalainen nimeltä yhden vai viisikymmentä valtuutettua tai tunnistaako hän kuvasta Suvi Rihtniemen. Tärkeää olisi, että jokainen kuntalainen tuntisi jonkun kuntansa poliitikoista ja kokisi, että tähän voi aina tarvittaessa olla yhteydessä.

Kunnallispolitiikan rakenteiden huonossa tuntemisessa ei ole kysymys siitä, että “ihmisiä ei vain kiinnosta”, niin kuin eilinen hesarin juttu tuntui viestivän. Kuntatasolla tehdään päätöksiä, jotka vaikuttavat suoraan kuntalaisten arkeen ja elämän edellytyksiin. Julkista liikennettä, kaupunkiympäristöä, kirjastoja, terveydenhoitoa, kouluja jne. koskevat asiat kyllä kiinnostavat ihmisiä. Toinen asia on, miten isona annetaan ammottaa sen kuilun, joka nyt tuntuu yksittäisen ihmisen ja päätöksiä tekevien tahojen välillä – tai arkisen todellisuuden ja politiikan toimintatapojen välillä. Kysymys on demokratiasta, ja sen toimivuus on meidän kaikkien vastuulla.

Eilen oli kesän jälkeen ensimmäinen valtuuston kokous. Ennen varsinaista kokousta keskustelimme parin tunnin ajan energiapolitiikasta ja Helsingin Energiasta erikseen valtuutettuja varten järjestetyssä seminaarissa. Keskustelu oli minusta hyvää ja monipuolista, vaikka olinkin pettynyt siihen, ettei alustajien joukkoon ollut kelpuutettu yhtään ympäristöjärjestöjen edustajaa. Tässäkin tilaisuudessa valtuusto keskusteli aiheesta, jonka uskon kiinnostavan helsinkiläisiä aika laajasti ja eri näkökulmista. Yhdelle kysymys on ehkä vain riittävän energiansaannin varmistamisesta, toiselle siitä, millaisen vastuun Helsinki kantaa nimenomaan energian säästämisestä ja energiatehokkuuden lisäämisestä. Helsinki on myös osaltaan mukana kehittämässä uutta teknologiaa uusiutuvien energiamuotojen käyttöä varten. Ilmastonmuutoksen torjumisen luulisi jo kiinnostavan jollain tasolla ihan jokaista ihmistä. Sekin on myös kunnallispolitiikkaa.

Sosiaalipolitiikka on turvallisuuspolitiikkaa (tai: scifitunnelmia uutisten äärellä)

2007-08-16T09:18:00.000+03:00

Koulut alkoivat. Sain tänäkin vuonna iloita lasten innostuneista ja luottavaisista kasvoista ensimmäisenä koulupäivänä. Olen tietoinen siitä, että tämä ilo on etuoikeus, jota kaikilla ei ole. Liian monet lapset ovat aloittaneet koulun tällä viikolla huolen tai pelonkin sävyttämissä tunnelmissa. Yksikin koulukiusattu, alisuoriutuja tai syystä tai toisesta syrjäytymisvaarassa oleva lapsi on aina liikaa.

Meillä ei ole tänäkään vuonna keskusteltu ihan sellaisista huolista tai ratkaisumalleista kuin Britanniassa. BBC kertoi tiistaina, että lontoolainen firma markkinoi koululaisten vanhemmille erikoismateriaalilla vahvistettuja koulupukuja, jotka suojaavat lasta puukoniskuilta. Kevlar-koulupuku maksaa 130 puntaa (runsaat 190 euroa). Mistä kaikesta tällainen markkinarako kertoo?

Minusta Kevlar-koulupuku on hyvä esimerkki siitä, mistä ihmisten turvallisuuden tai turvattomuuden tunteet syntyvät. On ymmärrettävää, että vanhemmat tuntevat itsensä voimattomiksi lukiessaan uutisia omien lastensa ikäisten koululaisten puukotuksista Lontoossa. Veitsenkestävä koulupuku on kuitenkin kallis ja kummallisen muotoinen laastari haavaan, jonka syntyminen pitäisi voida ehkäistä ennalta vanhemmuuden riittävällä tuella, varhaisella puuttumisella, kunnollisella sosiaaliturvalla ja eriarvoisuutta vähentävällä talouspolitiikalla.

P.S. Laitoin kuin laitoinkin alulle tuon viimeksi mainitsemani MySpace-blogin vas:n tavoiteohjelmasta. Katsotaan, mitä siitä tulee.

"Totuus on tuolla ulkona"

2007-08-07T20:02:00.000+03:00

Keskustelimme tänään tukiryhmäni terassitapaamisessa mm. tiedosta ja viestinnästä. Puhe sivusi myös sitä, miten suuri vaikutus medialla on meidän kuvaamme maailmasta. Osa vaikuttamisesta tapahtuu ihan ilmitasolla, esimerkiksi sen kautta, millaiset poliittiset kannat pääsevät esille lehtien pääkirjoituksissa ja mielipideosastoilla. Iso osa on kuitenkin jotain, joka tapahtuu enemmän tai vähemmän piilotasolla. Emme välttämättä huomaa kysyä, miksi tämä asia saa sivutolkulla palstatilaa ja tuo ei ylitä uutiskynnystä ollenkaan, tai kenen valitsemilla sanoilla mitäkin aihetta kulloinkin kuvaillaan. Kieli ei peilaa todellisuutta vaan myös tuottaa todellisuuksia – kieli vaikuttaa siihen, miten me maailmaa ja itseämme katsomme.

Kaikista viestintään, julkiseen keskusteluun tai tiedon ja vallan välisiin suhteisiin liittyvistä ongelmista ei tietenkään voi syyttää mediaa tai edes ns. valtamediaa. Silti pitää ottaa vakavasti se, että Suomessa meidän kuvaamme todellisuudesta hallitsevat pari suurta mediataloa. Niiden haastamiseksi ei varmastikaan ole olemassa yhtä suurta ratkaisua, vaan vaihtoehtoiset viestinnän tavat ovat pieninä palasina maailmalla.

Yksi osa tätä on se kommunikaatio, joka tapahtuu netissä (blogeissa, keskustelupalstoilla, erilaisissa virtuaalisissa verkostoissa jne.). Minä ajattelin, että voisin ruveta käsittelemään MySpace-sivullani vähän kerrallaan vasemmistoliiton uutta hyvää poliittista tavoiteohjelmaa, jonka en usko koskaan saavan palstatilaa esimerkiksi hesarissa. Se ei pelastaisi maailmaa, mutta voisi olla pieni palanen sellaista keskustelua, jota ei ehkä käydä muualla.

P.S. Amnesty-aktivisti Jussi Förbom pitää kiinnostavaa blogia siitä, miten Kiinan ihmisoikeustilanne muuttuu ja mihin suuntaan matkalla kohti Pekingin olympialaisia: blogi.amnesty.fi/peking2008

Eiväthän suomalaiset mitään rasisteja ole, mutta

2007-07-31T16:22:00.000+03:00

Tuorein selvitys poliisin tietoon tulleesta rasistisesta rikollisuudesta kertoo, että viime vuonna Suomessa kirjattiin taas huomattavasti edellisvuotta enemmän, yhteensä 748, rasistista rikosepäilyä. Yleisin rasistinen teko oli selvityksen mukaan yhä pahoinpitely (40% tapauksista), mutta myös mm. syrjintä ja kunnianloukkaus olivat tavallisia nimikkeitä.

Selvityksestä käy ilmi rasismin sukupuolittuneisuus: useimmiten rasistinen teko kohdistuu mieheen, ja suurin osa miehiin kohdistuneista teoista on pahoinpitelyjä. Naiset taas kohtaavat useimmiten syrjintää, kunnianloukkauksia ja kotirauhan rikkomista. Jälleen yksi muistutus siitä, miksi ns. syrjintäperusteita (kuten etninen tausta ja sukupuoli) ei voi tarkastella irrallaan toisistaan.

Selvityksessä korostetaan, että se käsittelee vain rikosepäilyjä eikä siis kerro koko kuvaa rasismista tai edes rasistisista rikoksista Suomessa. Iso osa rikoksista ei tänäkään päivänä koskaan päädy poliisin pöydälle. Selvityksessä ei myöskään analysoida, mistä kaikesta jatkuva kasvu kertoo. Voi vain toivoa, että edes pieni osa siitä selittyy myönteisesti: että yhä useammista rikoksista tehdään rikosilmoitus.

Luvattu maa

2007-07-23T10:49:00.000+03:00

Israelissa on uutisten mukaan hyväksytty ensimmäistä kertaa käyttöön sellainen koulukirja, joka kertoo myös palestiinalaisten näkökulmista Israelin valtion perustamiseen 1948. Kirjassa todetaan esimerkiksi, että palestiinalaisia häädettiin kodeistaan ja arabien omistamia maita takavarikoitiin. Israelin opetusministerin mielestä tämäkin versio asioiden kulusta on kerrottava, mutta monet oikeistopoliitikot ovat kiivaasti eri mieltä.

BBC:n lyhyestä uutisoinnista ei tietenkään näe kokonaiskuvaa koulukirjaa koskevasta keskustelusta. Epäilen kuitenkin, että ministeri Avigdor Liebermanin kommentti kuvaa sitä, mistä puhutaan. Hänen kerrotaan syyttäneen radio-ohjelmassa israelilaista vasemmistoa ”masokismista ja tappiomielialasta”, koska nämä jatkuvasti pyrkivät pyytelemään anteeksi sitä, että ”me vain teimme mitä piti tehdä”.

Menneisyys ei ole neutraali ei-kenenkään maa. Historian kirjoittaminen on aina valintojen ja tulkintojen tekemistä – ja monet valinnat ovat luonteeltaan poliittisia, halusi kirjoittaja tai ei.

Vaikuttava lukukokemus

2007-07-14T21:30:00.000+03:00

Olen rakastunut. Löysin kirja-alesta kirjan, jota en tiennyt etsiä (ehkä kirja löysi minut). Luin ensimmäisen sivun kaupassa ja menin kassalle jo aivan imaistuneena kirjan maailmaan. Kirja on turkkilaissyntyisen Emine Sevgi Özdamarin "Elämä on karavaaniseralji". Takakannen esittelyteksti kuvaa kirjaa mm. näin:

"...kertoja on turkkilaistyttö joka kertoo elämästään aina äidin kohdusta Saksaan lähtöönsä asti. Elämän matto valmistuu miljoonista pienistä langanpätkistä [...] Lukija imaistaan keskelle elävää, vastakohtien täyttämää Turkkia [...] Turkin olot, politiikka, uskonto ja historia avautuvat lukijalle tarinoita kertovien henkilöiden kautta kaikessa värikylläisyydessään ja karmeudessaan."

Kirja on kirjoitettu alunperin saksaksi (ja vähän turkiksi ja vähän arabiaksi), mutta suomennos (Raija Jänicken työtä) on minusta erittäin hyvä. Suosittelen!

Päästövähennysten kustannukset Pohjoismaissa

2007-07-06T16:29:00.000+03:00

Yle uutisoi tänään Pohjoismaiden ministerineuvoston tilaamasta raportista, jossa on arvioitu kasvihuonekaasupäästöjen vähentämisestä Pohjoismaille koituvia kustannuksia. Raportin mukaan päästöjen vähentäminen 60 prosentilla vuoteen 2050 mennessä maksaisi noin 11 miljardia euroa. Tämä on noin prosentti Pohjoismaiden BKT:sta.

Raportin laskelmat on tiedotteen mukaan tehty varsin varovaisesti eikä niissä ole huomioitu mahdollisia tulevia esimerkiksi energiansäästöön liittyviä innovaatioita.

En ole vielä ehtinyt tutustua raporttiin tarkemmin enkä tiedä, millaista kritiikkiä sitä kohtaan saatetaan esittää. Siitä huolimatta: prosentti. Paljonko sinä olisit valmis maksamaan ilmastonmuutoksen pysäyttämisestä?

Asioista oikeilla nimillä: pitäisikö ihmisoikeuksia tehostaa tai muuttaa kannustavammiksi?

2007-07-03T14:15:00.000+03:00

Uusimmassa Ihmisoikeusraportissa on Ihmisoikeusliiton varapuheenjohtajan Elisabeth Tigerstedt-Tähtelän haastattelu otsikolla "Hyvinvointi on ihmisoikeuksien toteutumista". Olin vähällä kiljua ääneen riemusta sitä lukiessani. Elisabeth sanoo siinä ääneen jotain sellaista, jota olen pohtinut vähän toisilla sanoilla muutaman vuoden ajan. Tämä olisi äärettömän tärkeää saada läpi poliittisessa ajattelussa ja kielessä:

"Myös kielenkäyttö etäännyttää ajattelua yksilöllisten ihmisoikeuksien ideologiasta. --- Kun puhutaan palveluista, asia vesittyy. Rehellisempää kuin puhua palveluista, olisi sanoa, että meillä ei ole varaa näiden yksilöllisesti kaikille kuuluvien ihmisoikeksien toteuttamiseen."

Se, mistä puhutaan palveluina, julkisina palveluina tai hyvinvointipalveluina, on tosiasiassa jokaiselle ihmiselle kuuluvien luovuttamattomien ihmisoikeuksien toteuttamista. Puhuttaisiinko asioista niiden oikeilla nimillä?

Hyvä näyttely Vantaalla

2007-06-28T22:52:00.001+03:00

Kävin eilen katsomassa Sateenkaari-Suomi -näyttelyn Vantaan kaupunginmuseossa Tikkurilassa. Suosittelen kenelle tahansa! Näyttely esittelee seksuaalisen suuntautumisen ja sukupuolen moninaisuuden nykypäivää ja menneisyyttä Suomessa, aina 1600-luvulle saakka. Hyvä, monipuolinen, hyvin toteutettu kokonaisuus.

Eilen museo oli pullollaan myös aika sateenkaarevaa yleisöä, koska siellä järjestettiin yleisöopastus osana Pride-viikkoa. Oli taas erikoista huomata omien tunteiden tasolla, miten ohuesti "tavallisesta" aiheesta on kysymys: tuntui kumman hyvältä, kun museoamanuenssi osasi (tietenkin osasi) kertoa oikeilla sanoilla ja epäröimättä transihmisten ja ei-heteroiden elämään kuuluvista asioista. Tuntui hyvältä ja tärkeältä, että ihan tavallinen, ihan oikea museo oli täynnä juuri Sateenkaari-Suomen historiaa. Se, minkä pitäisi olla itsestäänselvää, ilahdutti suhteettoman paljon.

Saankohan elää sen päivän, että esimerkiksi sukupuolen moninaisuuden asiallinen huomioiminen tuntuu enää vain asialliselta.

Eilinen valtuusto

2007-06-21T11:00:00.000+03:00

Eilinen kaupunginvaltuuston kokous oli viimeinen ennen kesälomia. Siihen oli kerätty kaikki jäljellä olevat käsittelyä vaativat asiat (muun muassa tarkastuskertomus, kouluverkkotarkistus ja I. C. Björklundin seuraajan valinta) ja kokous kesti yli kahdeksan tuntia. Onneksi aloitimme jo kahdelta, niin ei tarvinnut viettää kaupungintalolla koko yötä. Siitä huolimatta valtuutetuilta alkoi loppupuolella olla veto poissa, mikä oli tosi harmillista listan viimeisen asian kannalta: olisi ollut tärkeää saada aikaan keskustelua myös kaupungin vuosittaisesta ympäristöraportista.

Apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri totesi esittelypuheenvuorossaan hyvin, että ympäristökysymyksissä eletään murrosvaihetta, eikä kansainvälisten vertailujen kärkitiloja voida enää pitää menneillä ansioilla. Kasvihuonepäästöjen vähentäminen vaatii todella huomattavia toimenpiteitä muun muassa liikenteeseen liittyen.

Helsinki ei voi tuudittautua Jokeri-linjan, länsimetron ja hyvän asiakastyytyväisyyden varaan, kun samaan aikaan joukkoliikenteen matkustajamäärät laskevat vuosi vuodelta ja henkilöautojen ja niillä tehtyjen matkojen määrät kasvavat jatkuvasti.

Jos ilmastonmuutos tuntuu joillekin valtuutetuille vielä liian kaukaiselta tai suurelta haasteelta – niin kuin saattoi tulkita valtuutettu Saukkosen puheenvuorosta – voi asiaa katsoa myös kaupunkilaisten terveyden ja turvallisuuden näkökulmasta. Kasvihuonekaasujen lisäksi liikennemäärien kasvu kasvattaa koko ajan myös melulle ja katupölylle altistuvien asukkaiden määrää.

Sirpasta puoluesihteeri, avioliittolaista sukupuolineutraali :)

2007-06-17T16:12:00.000+03:00

Huh, kokous ohi. Voin vain kuvitella, miten väsyneitä puoluetoimiston työntekijät ovat, kun itsekin nukahdin sohvaan melkein heti kotiin päästyäni, vaikken edes kukkunut iltoja tai työskennellyt öitä.

Saimme tänään valittua vasemmistoliitolle uuden puoluesihteerin. Uskon, että Sirpa Puhakka tekee oikein hyvää puolueelle, sen toimintatavoille ja myös sen imagolle. Ihanaa, Sirpa!

Kokous sai valmiiksi myös poliittisen tavoiteohjelman vuosille 2007—2010. Siitäkin olen iloinen. Vasemmistoliiton tavoitteena on nyt muun muassa, että ydinvoimasta ja fossiilisista polttoaineista luovutaan asteittain, avioliittolaki muutetaan sukupuolineutraaliksi, sivariaika lyhennetään kuuteen kuukauteen ja Turkki otetaan EU:n jäseneksi kun se täyttää jäsenyysehdot. Puolue korostaa myös esimerkiksi ennaltaehkäisevän mielenterveystyön tärkeyttä sekä naisten aseman parantamisen merkitystä kehitysmaiden köyhyyden vähentämisessä.

Ei ollenkaan pöllömpi paperi siis! Jos koko eduskuntaryhmä toimii reilusti näiden tavoitteiden ja arvojen mukaisesti, on ehkä toivoa, että myös suuren yleisön kuva puolueesta muuttuu tulevina vuosina raikkaammaksi.

Kannanottoluonnoksista kokous uskalsi hyväksyä vain kuntia ja sosiaaliturvaa koskevat. Erittäin hyvä luonnos EU:n perusoikeuskirjan merkityksestä sai osan hyppimään seinille, ja kannanotto päätettiin lähettää puoluehallitukselle edelleen käsiteltäväksi. Luulen, että osa ihmisistä kyllä sekoitti mielessään sanat ”perusoikeuskirja” ja ”perustuslaki” ja reagoi tunteella… Toivottavasti uusi puoluehallitus ottaa paperin käsittelyynsä jo ensi viikolla ja näkee metsän puilta.

Puoluekokoustunnelmia

2007-06-16T20:57:00.000+03:00

Olen viettänyt eilisen ja tämän päivän – ja vietän vielä huomisen aamupäivän – vasemmistoliiton puoluekokouksessa Helsingin Kulttuuritalolla. Pääsääntöisesti minulla on ollut kokouksesta hyvä mieli, vaikka tänään kokouskäytäntöjen kanssa oli kyllä joitain aika noloja hämminkitilanteita. Olen myös nauttinut siitä, että kokouspaikka on kävelymatkan päässä kotoani. Ja tietenkin on ollut tosi mukavaa tavata tuttuja muualta Suomesta.

Eilen alustin itse uskontotieteilijänä yhdessä kokouksen pienoisseminaareista, joka oli otsikoitu “Ei ainoastaan leivästä”. Siinä käsiteltiin moniäänisesti ja väljästi mm. taiteen ja politiikan sekä ruumiin ja sielun välisiä suhteita. Minun jälkeeni alusti valloittavalla tavalla teatteritieteilijä ja kirjailija Helena Kallio, jonka romaanin “Ennen kuin sielu puutuu” päätin hakea kirjastosta käsiini.

Tänään työstin puoluekokouksen kannanottoluonnoksia erillisessä valiokunnassa. Ehdimme päivän aikana kokoustaa moneen kertaan muun muassa kunnallisten palveluiden ja ihmisarvoisen sosiaaliturvan merkeissä. Kokous päättää kannanotoistaan huomenna. Tänään saatiin hyväksyttyä puolueelle uusi periaateohjelma, jossa on minusta paljon hyvää. Kaikkein tärkeintä periaateohjelmassa on kuitenkin sen synnyttänyt prosessi ja siihen sisältyvä ponsi ohjelmatyön jatkamisesta.

Kohtuuttomuuksien kohtuullistamista

2007-06-13T19:37:00.001+03:00

Päätimme tänään kulttuurilautakunnan kokouksessa uudesta järjestelmästä helsinkiläisten musiikkiopistojen avustamiseksi. Uudistuksen pointtina on tehdä järjestelmästä läpinäkyvämpi ja oikeudenmukaisempi ja samalla mahdollistaa avustusten harkinnanvaraisen suuntaamisen esimerkiksi aluellisilla perusteilla. Tämä on yksi keino lisää siihen valikoimaan, jolla lautakunta yrittää lisätä lasten mahdollisuuksia tehdä taidetta ja nauttia taiteesta sellaisilla kaupungin alueilla (erityisesti idässä ja koillisessa), joilla elävillä perheillä on kaikkein vähiten minkäänlaisia resursseja panostaa lasten harrastuksiin ja taide-elämyksiin.

Kun – toivottavasti – avustuspottiin saadaan ensi vuodelle vielä 700 000 euron lisäys, voidaan musiikkiopistoja houkutella myös laskemaan huikean korkeita lukukausimaksujaan. Taiteen perusopetus on Helsingissä tällä hetkellä lähes tuplasti kalliimpaa kuin Suomessa keskimäärin. Valtakunnallinen keskiarvo on 196 euroa, kun täällä keskiarvo ylittää 350 euroa. Tämän summan pienten soittajien perheet siis maksavat kahdesti vuodessa. Uusi järjestelmä tähtää lukukausimaksujen hinaamiseen noin 280 euroon, joka sekin on vielä monille perheille reilusti mahdollisuuksien rajojen ulkopuolella.

Tällaiset päätökset tuntuvat välillä toivottoman pieniltä liikahduksilta, mutta kuitenkin liikkeeltä oikeaan suuntaan. Lasten keskinäisen yhdenvertaisuuden saavuttaminen kulttuurin ja taiteen alueella vaatii tietenkin paljon enemmän.

Osa 2

2007-06-05T21:00:00.000+03:00

Aloitin poliittisten kolumnien kirjoittamisen nettipäiväkirjaani lokakuussa 2006 pohtimalla äänioikeuden historiaa. Sama aihe saa toimia siltana vanhasta päiväkirjasta uuteen blogiin. Osallistuin nimittäin tänään eduskunnassa NYTKIS ry:n järjestämään Kaikkien demokratia? -seminaariin, jossa keskusteltiin nimenomaan niistä ryhmistä, jotka jäivät vaille äänioikeutta vuoden 1906 uudistuksessa. Seminaarissa keskityttiin erityisesti kansallisiin vähemmistöihin, mutta puhuttiin myös vammaisuudesta ja sivuttiin mm. köyhyyttä ja asunnottomuutta.

Olin seminaarista tosi iloinen, koska aiheesta ei ole tähän asti puhuttu käytännössä ollenkaan, vaikka koko maa on viettänyt sekä eduskunnan että äänioikeuden juhlavuosia. Yritin itsekin herättää tuota keskustelua syksyllä ennen vaaleja, mutta se ei syystä tai toisesta ottanut tulta alleen. Ilmeisesti yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden juhlimista ei haluttu pilata kriittisellä tarkastelulla.

Dosentti Antti Häkkisen mukaan vuonna 1906 äänioikeuden ulkopuolelle jäi käytännössä joka seitsemäs täysi-ikäinen suomalainen. Tästä määrästä huolimatta rajausta pidettiin ennen kaikkea periaatteellisena. Häkkinen aloittikin puheenvuoronsa toteamalla, että demokratinen järjestelmä sinänsä ei takaa vähemmistöjen oikeuksia.

Tämä olisi syytä pitää mielessä tänäkin päivänä: vaikka ääni- ja vaalioikeus kuuluu Suomessa nykyään myös jokaiselle asunnottomalle, prostituoidulle, toimeentulotuen saajalle, romanille ja vammaiselle, ei oikeus automaattisesti tarkoita tosiasiallista mahdollisuutta. Aivan liian monille ihmisille yhteiskunnallinen osallistuminen on käytännössä liian korkean kynnyksen takana, ja joillekin ihan konkreettisen kynnyksen. Toimiva demokratia edellyttää ihmisten moninaisuuden tunnistamista. Ihminen A voi tarvita tuekseen erityistoimia voidakseen esteettä tehdä saman kuin ihminen B ilman erityistä tukea, apua tai huomiota.

Seminaarin paneelikeskustelussa pohdittiin mm. kysymystä kiintiöistä. Oli kuvaavaa, että kiintiöitä vastustivat niiden ryhmien edustajat, joiden asema yhteiskunnassa on tukevin ja kannattivat ne panelistit, jotka tiesivät kantapään kautta, että ilman erityistoimia ei esimerkiksi eduskuntaan saada kenties seuraavaan sataan vuoteen yhtään romanikansanedustajaa. Viime eduskuntavaaleissa ehdokkaina oli koko maassa ennätykselliset kuusi romania. Ketään ei valittu.

Muuttoja ja muutoksia

2007-06-03T19:06:00.000+03:00

Päätin viimeinkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja siirtää päiväkirjamerkintäni blogimuotoon. Vanhat merkinnät jäävät osoitteeseen www.aarnipuu.net/paivakirjamerkintoja.html mutta tästä kesästä eteenpäin kolumnoin täällä.

Pyrkimykseni on jatkossakin kirjoittaa ainakin muutaman viikon välein itseäni kiinnostavista poliittisista – sanan laajassa merkityksessä – aiheista. Olen nyt kuitenkin uudessa elämäntilanteessa: tartun tänä kesänä omaan väitöskirjatyöhöni apurahan turvin eli paneudun sukupuolettomuuden merkityksiin kristinuskossa. Nämä muutamat kuukaudet vaalien jälkeen olen ollut apurahakirjailija ja tehnyt tietokirjaa sukupuolen moninaisuudesta, myös apurahalla.

Apurahaelämässä on sen järjettömien ja ikävien puolien (sosiaaliturvan puutteet jne.) lisäksi myös joitain hyviä puolia: ei työaikoja, ei työnantajaa, ei työmatkoja. Myös perheen ja työn yhteensovittaminen on yhtäkkiä toisella tavalla mahdollista – vaikka myös toisella tavalla haastavaa. Toistaiseksi teen joka tapauksessa mielelläni töitä kotona ja nautin vapauden illuusiosta.