Yle uutisoi tänään, että Venäjän hallitus on kieltänyt erään kodinkonekaupan televisiomainoksen, jossa kiistetään pakkasukon olemassaolo. Pakkasukko on venäläiseen uudenvuoden viettoon liittyvä hahmo, joka vastaa pitkälti länsimaista joulupukkia. Mainosta pidetään sopimattomana ja lain vastaisena koska se implikoi, että vanhemmat valehtelevat lapsilleen jos antavat heidän ymmärtää pakkasukon olevan olemassa.
Kiinnostavinta uutisessa on hallituksen päätöksen taustalla oleva arvio, että mainos rikkoo lakia, joka kieltää horjuttamasta lasten luottamusta vanhempiinsa ja opettajiinsa. En ole löytänyt enkä lukenut kyseistä lakitekstiä, mutta oli sanamuoto mikä tahansa, on tällaisen lain olemassaolo kyllä aika huikea asia. Auktoriteettien kyseenalaistaminen on jotain niin kielteistä, että lapsia täytyy yrittää suojella haitallisilta vaikutteilta lain voimalla.
Aikuiset puhuvat siis aina totta. Paitsi silloin jos valehtelevat, kertovat satuja tai puhuvat soopaa – mutta lasta ei saa rohkaista ottamaan selvää totuuden rajoista. Mutta entä kun aikuiset ovat keskenään eri mieltä? Jos pakkasukkoa ei saa väittää mielikuvituksen tuotteeksi, pitäisi tietenkin kieltää myös kaikki poliittinen keskustelu ja vaalimainonta, koska se voi olla ristiriidassa joidenkin vanhempien vakaumuksen kanssa. Ja eihän tästä kai kovin kaukana Isä Putinin Venäjällä ollakaan.
Millaisia aikuisia kasvaa lapsista, joita ei saa opettaa kyseenalaistamaan aikuisten auktoriteettia?
torstai 27. joulukuuta 2007
torstai 6. joulukuuta 2007
Juhlapuheeni HTS:n, KSL:n ja Vasemmistoliiton vaihtoehtoisessa itsenäisyyspäivän kulttuurijuhlassa tänään
Arvoisa juhlayleisö, ystävät, toverit,
niin kuin hyvin tiedätte, itsenäinen Suomi täyttää tänä vuonna 90 vuotta. Sen sijaan sitä ette kaikki tiedäkään, että minun esikoiseni täyttää helmikuussa 14. Puhun teille siitä.
Esikoiseni elää päivä päivältä selvemmin ja intensiivisemmin sellaista elämänvaihetta, jossa hän yrittää monin tavoin sijoittaa itsensä maailmaan. Hän hahmottaa aiempaa paremmin erilaisia viiteryhmiä ja ajattelutapoja, kokeilee erilaisia tyylejä ja peilaa itseään erilaisiin ihmisiin ja ilmiöihin. Esikoiseni elää tätä ikäänsä kulttuurissa ja ajassa, joka tuntuu korostavan valtavasti ihmisten yksilöllisyyttä, riippumattomuutta ja valinnan vapautta. Ajassa, jota kuvaavat viihde-elektroniikan ja kodinkoneiden vaihdettavat värikuoret, television kykykilpailut ja myspace- ja facebook-profiloituminen.
Esikoiseni on aikuistumassa maailmaan, jossa yksilöllisyyden toteuttaminen käy helposti ja hauskasti kuluttamalla. Mainostajat kertovat meille, että voimme ostaa itsellemme haluamamme statuksen ja saada siihen sopivat vaatteet kaupan päälle. Itse asiassa voimme myös ostaa vapauden ja kaupan päälle saamme ehkä turistimatkan. Kuluttamisen vapaus on rajaton, kun vain raha riittää.
Kaupallisen mainonnan häly – joka voimistuu aina näin joulun alla – peittää alleen koko joukon maksuttomia minäkuvan rakentamisen ja itsensä kohtaamisen välineitä: esimerkiksi luonnossa liikkumisen tai taiteesta nauttimisen kautta tulevia elämyksiä. Teini-iässä tältä hälyltä suojautuminen on tutkimusten mukaan kaikkein vaikeinta.
Kun itse olin 14-vuotias, kapinoin kouluni valtakulttuuria vastaan kuuntelemalla liian vanhanaikaista musiikkia, pitämällä aamunavauksia koe-eläinten suojelusta ja Etelä-Afrikan rotuerottelusta ja identifioitumalla vähintään yhtä vasemmistolaiseksi kuin vanhempani. Olin mielestäni hyvin yksilöllinen ja itsenäinen ja vapaa tekemään juuri minulle sopivia ratkaisuja. Kesti vuosia ennen kuin vähitellen havahduin siihen, miten kahlittu olin esimerkiksi oppimiini sukupuolirooleihin tai oletukseen, että kaikki ihmiset ovat heteroseksuaalisia – minä mukaan lukien. Enkä hetkeäkään usko, että osaan tosiasiassa nyt arvioida, mikä kaikki kahlitsee minua tänään.
Monet vapauden kahleet naamioituvat itsestäänselvyyksiksi ja ainoaksi totuudeksi. Miten ihminen voi tehdä yksilöllisiä valintoja jos tarjolla on vain yksi vaihtoehto? Se on vähintään yhtä vaikeaa kuin politiikan tekeminen tilanteessa, jossa uusliberalistinen oikeistolaisuus näyttäytyy neutraalina totuutena vailla ideologisia kytköksiä.
Miten ihminen voi löytää oman tapansa toimia, ajatella, rakastaa tai pukeutua jos näkyvillä olevien vaihtoehtojen joukossa ei ole yhtään sellaista tapaa, joka tuntuisi hyvältä ja luonnolliselta juuri minulle? Surullisen moni ihminen elää elämäänsä loppuun asti melankolian vallassa, pysyvässä kaipuussa, jonka kohdetta ei kuitenkaan osaa nimetä. Yhden melankolia syntyy tiedostamattomasta homoseksuaalisuudesta, toinen kaipaa pois muttei ole varma mistä: työstään, kaupungista vai ehkä parisuhteesta.
Entä miten voi vapautua jos ei koskaan huomaa niitä asioita, jotka kahlitsevat? Ja jos kukaan ei koskaan auta näkemään, miten voisi tehdä toisinkin?
Äsken mainitsemieni sukupuoliroolien ja hetero-oletuksen ohella meitä kahlitsevat tietenkin lukemattomat muutkin tekijät. Perhetaustamme ja koulutuksemme saavat meidät näkemään joitain asioita ja mahdollisuuksia kirkkaammin ja sulkemaan silmämme toisilta kokonaan. Mikä tahansa ominaisuus iästä ja etnisestä taustasta lähtien voi olla kahle maailmassa, joka ei toimi yhdenvertaisuuden periaatteen mukaisesti. Elämäntilanteet ja tulotaso avaavat ja sulkevat ovia. Rakennettu ympäristö rajoittaa vapauttamme liikkua, varsinkin jos liikumme esimerkiksi lastenrattaiden tai opaskoiran kanssa. Jo pelkästään äidinkielemme vaikuttaa siihen, miten hahmotamme maailman, mitä pystymme ymmärtämään ja millaisiin kategorioihin osamme jakaa ilmiöitä.
Hyvä juhlayleisö,
vapaus tehdä itsenäisiä yksilöllisiä valintoja ja elää oman minäkuvansa mukaista elämää ei synny ensisijassa vaihtoehtojen määrää lisäämällä. Joissain tilanteissa vaihtoehtojen suuri määrä voi itse asiassa huonontaa elämänlaatua. Kenenkään vapautta tai hyvinvointia ei lisää mahdollisuus tehdä valintoja useiden tupakkamerkkien tai eri pikaluottojen välillä. Kaikki ihmiset eivät myöskään ylipäänsä nauti jatkuvien valintojen tekemisestä ja osa ei pärjää ollenkaan itsenäisten valintojen kanssa vaan tarvitsee valintojen tekemiseen tukea. Ja moni meistä valitsee itsensä ja läheistensä kannalta väärin, toistuvasti. Myös valinnan vapaus voi olla kahle.
Todellinen vapaus edellyttää ihmisten välisen yhdenvertaisuuden toteutumista ja mahdollisuuksien tasa-arvoa. Yksilötasolla vapauteen ja itsenäisyyteen tarvitaan myös sosiaalista pääomaa, sivistystä, kriittistä ajattelua, uskallusta ja medialukutaitoa. Mikään näistä ei synny itsestään. Esikoiseni, samoin kuin jokainen kasvava lapsi ja jokainen aikuinen, tarvitsee tukea ja neuvoja, inspiraatiota ja elämyksiä ja mahdollisuuksia kokeilla. Ei ole vapautta ilman yhteisvastuuta. Yksilön vapautumiseen tarvitaan toista ihmistä.
Hyvää itsenäisyyspäivää.
niin kuin hyvin tiedätte, itsenäinen Suomi täyttää tänä vuonna 90 vuotta. Sen sijaan sitä ette kaikki tiedäkään, että minun esikoiseni täyttää helmikuussa 14. Puhun teille siitä.
Esikoiseni elää päivä päivältä selvemmin ja intensiivisemmin sellaista elämänvaihetta, jossa hän yrittää monin tavoin sijoittaa itsensä maailmaan. Hän hahmottaa aiempaa paremmin erilaisia viiteryhmiä ja ajattelutapoja, kokeilee erilaisia tyylejä ja peilaa itseään erilaisiin ihmisiin ja ilmiöihin. Esikoiseni elää tätä ikäänsä kulttuurissa ja ajassa, joka tuntuu korostavan valtavasti ihmisten yksilöllisyyttä, riippumattomuutta ja valinnan vapautta. Ajassa, jota kuvaavat viihde-elektroniikan ja kodinkoneiden vaihdettavat värikuoret, television kykykilpailut ja myspace- ja facebook-profiloituminen.
Esikoiseni on aikuistumassa maailmaan, jossa yksilöllisyyden toteuttaminen käy helposti ja hauskasti kuluttamalla. Mainostajat kertovat meille, että voimme ostaa itsellemme haluamamme statuksen ja saada siihen sopivat vaatteet kaupan päälle. Itse asiassa voimme myös ostaa vapauden ja kaupan päälle saamme ehkä turistimatkan. Kuluttamisen vapaus on rajaton, kun vain raha riittää.
Kaupallisen mainonnan häly – joka voimistuu aina näin joulun alla – peittää alleen koko joukon maksuttomia minäkuvan rakentamisen ja itsensä kohtaamisen välineitä: esimerkiksi luonnossa liikkumisen tai taiteesta nauttimisen kautta tulevia elämyksiä. Teini-iässä tältä hälyltä suojautuminen on tutkimusten mukaan kaikkein vaikeinta.
Kun itse olin 14-vuotias, kapinoin kouluni valtakulttuuria vastaan kuuntelemalla liian vanhanaikaista musiikkia, pitämällä aamunavauksia koe-eläinten suojelusta ja Etelä-Afrikan rotuerottelusta ja identifioitumalla vähintään yhtä vasemmistolaiseksi kuin vanhempani. Olin mielestäni hyvin yksilöllinen ja itsenäinen ja vapaa tekemään juuri minulle sopivia ratkaisuja. Kesti vuosia ennen kuin vähitellen havahduin siihen, miten kahlittu olin esimerkiksi oppimiini sukupuolirooleihin tai oletukseen, että kaikki ihmiset ovat heteroseksuaalisia – minä mukaan lukien. Enkä hetkeäkään usko, että osaan tosiasiassa nyt arvioida, mikä kaikki kahlitsee minua tänään.
Monet vapauden kahleet naamioituvat itsestäänselvyyksiksi ja ainoaksi totuudeksi. Miten ihminen voi tehdä yksilöllisiä valintoja jos tarjolla on vain yksi vaihtoehto? Se on vähintään yhtä vaikeaa kuin politiikan tekeminen tilanteessa, jossa uusliberalistinen oikeistolaisuus näyttäytyy neutraalina totuutena vailla ideologisia kytköksiä.
Miten ihminen voi löytää oman tapansa toimia, ajatella, rakastaa tai pukeutua jos näkyvillä olevien vaihtoehtojen joukossa ei ole yhtään sellaista tapaa, joka tuntuisi hyvältä ja luonnolliselta juuri minulle? Surullisen moni ihminen elää elämäänsä loppuun asti melankolian vallassa, pysyvässä kaipuussa, jonka kohdetta ei kuitenkaan osaa nimetä. Yhden melankolia syntyy tiedostamattomasta homoseksuaalisuudesta, toinen kaipaa pois muttei ole varma mistä: työstään, kaupungista vai ehkä parisuhteesta.
Entä miten voi vapautua jos ei koskaan huomaa niitä asioita, jotka kahlitsevat? Ja jos kukaan ei koskaan auta näkemään, miten voisi tehdä toisinkin?
Äsken mainitsemieni sukupuoliroolien ja hetero-oletuksen ohella meitä kahlitsevat tietenkin lukemattomat muutkin tekijät. Perhetaustamme ja koulutuksemme saavat meidät näkemään joitain asioita ja mahdollisuuksia kirkkaammin ja sulkemaan silmämme toisilta kokonaan. Mikä tahansa ominaisuus iästä ja etnisestä taustasta lähtien voi olla kahle maailmassa, joka ei toimi yhdenvertaisuuden periaatteen mukaisesti. Elämäntilanteet ja tulotaso avaavat ja sulkevat ovia. Rakennettu ympäristö rajoittaa vapauttamme liikkua, varsinkin jos liikumme esimerkiksi lastenrattaiden tai opaskoiran kanssa. Jo pelkästään äidinkielemme vaikuttaa siihen, miten hahmotamme maailman, mitä pystymme ymmärtämään ja millaisiin kategorioihin osamme jakaa ilmiöitä.
Hyvä juhlayleisö,
vapaus tehdä itsenäisiä yksilöllisiä valintoja ja elää oman minäkuvansa mukaista elämää ei synny ensisijassa vaihtoehtojen määrää lisäämällä. Joissain tilanteissa vaihtoehtojen suuri määrä voi itse asiassa huonontaa elämänlaatua. Kenenkään vapautta tai hyvinvointia ei lisää mahdollisuus tehdä valintoja useiden tupakkamerkkien tai eri pikaluottojen välillä. Kaikki ihmiset eivät myöskään ylipäänsä nauti jatkuvien valintojen tekemisestä ja osa ei pärjää ollenkaan itsenäisten valintojen kanssa vaan tarvitsee valintojen tekemiseen tukea. Ja moni meistä valitsee itsensä ja läheistensä kannalta väärin, toistuvasti. Myös valinnan vapaus voi olla kahle.
Todellinen vapaus edellyttää ihmisten välisen yhdenvertaisuuden toteutumista ja mahdollisuuksien tasa-arvoa. Yksilötasolla vapauteen ja itsenäisyyteen tarvitaan myös sosiaalista pääomaa, sivistystä, kriittistä ajattelua, uskallusta ja medialukutaitoa. Mikään näistä ei synny itsestään. Esikoiseni, samoin kuin jokainen kasvava lapsi ja jokainen aikuinen, tarvitsee tukea ja neuvoja, inspiraatiota ja elämyksiä ja mahdollisuuksia kokeilla. Ei ole vapautta ilman yhteisvastuuta. Yksilön vapautumiseen tarvitaan toista ihmistä.
Hyvää itsenäisyyspäivää.
keskiviikko 5. joulukuuta 2007
Missikisat Angolassa
Ystäväni lähetti minulle linkin, jota tutkin otsa rypyssä ja pitkään. Sivuilla kerrotaan, että Angolassa järjestetään huhtikuussa Miss Maamiina -kilpailu, jonka voittaja saa palkinnoksi kultaisen proteesin. Kilpailuun sisältyy myös kykyosuus ja haastattelu, ja nettiyleisö voi käsittääkseni jo nyt äänestää suosikkiaan kymmenestä kandidaatista. Kaikki ovat angolalaisia naisia, jotka ovat selviytyneet kohtaamisesta maamiinan kanssa.
Medialukutaitoni tuntuu äkkiä hyvin rajalliselta. Onko tämä vitsi vai vakava hanke? Ehkä tämä voisi olla joku performanssi? Mieleen tulvii sekalaisia ajatuksia, joista osa kumpuaa antipatiastani länsimaisia missikisoja kohtaan. Onko tämä naisten hyväksikäyttöä? Hyväntekeväisyyttä? Amputaatiofetisismiä? Yhteiskuntakritiikkiä? Sosiaalipornoa?
Pienen penkomisen jälkeen selviää, että projektin takana on norjalainen teatteriohjaaja Morten Traavik, jonka tarkoituksena on kasvattaa tietoisuutta maamiinojen aiheuttamista tuhoista ja herättää samalla keskustelua naisten kauneusihanteista ja vammaisuuteen liittyvistä asenteista. Projekti toteutetaan yhdessä Angolan hallituksen ja paikallisten kansalaisaktivistien kanssa, muun muassa EU:n tuella. Miss Maamiina -kisa ei siis ole vitsi.
En silti ole varma, mitä kaikkea tästä ajattelisin. Missikisa-ajatus (tai/ja ajatus missikisojen ja kriittisen yhteiskunnallisen keskustelun hedelmällisestä yhdistämisestä) on häiritsevä. Häiriö ei poistu päästäni kokonaan vaikka opinkin jostain kisaa käsittelevästä lehtijutusta, että angolalainen vahva kauneuskilpailuperinne poikkeaa noin 180 astetta meidän missikisoistamme: Angolassa kilpailut ovat ilmeisesti tunnelmaltaan enemmän kauneutta juhlivia, karnevalistisia ja osallistujia valtaistavia.
Väistää ei voi sitäkään feministis-postkolonialistista säröä, että projektin takana on pohjoiseurooppalainen valkoinen mies.
Medialukutaitoni tuntuu äkkiä hyvin rajalliselta. Onko tämä vitsi vai vakava hanke? Ehkä tämä voisi olla joku performanssi? Mieleen tulvii sekalaisia ajatuksia, joista osa kumpuaa antipatiastani länsimaisia missikisoja kohtaan. Onko tämä naisten hyväksikäyttöä? Hyväntekeväisyyttä? Amputaatiofetisismiä? Yhteiskuntakritiikkiä? Sosiaalipornoa?
Pienen penkomisen jälkeen selviää, että projektin takana on norjalainen teatteriohjaaja Morten Traavik, jonka tarkoituksena on kasvattaa tietoisuutta maamiinojen aiheuttamista tuhoista ja herättää samalla keskustelua naisten kauneusihanteista ja vammaisuuteen liittyvistä asenteista. Projekti toteutetaan yhdessä Angolan hallituksen ja paikallisten kansalaisaktivistien kanssa, muun muassa EU:n tuella. Miss Maamiina -kisa ei siis ole vitsi.
En silti ole varma, mitä kaikkea tästä ajattelisin. Missikisa-ajatus (tai/ja ajatus missikisojen ja kriittisen yhteiskunnallisen keskustelun hedelmällisestä yhdistämisestä) on häiritsevä. Häiriö ei poistu päästäni kokonaan vaikka opinkin jostain kisaa käsittelevästä lehtijutusta, että angolalainen vahva kauneuskilpailuperinne poikkeaa noin 180 astetta meidän missikisoistamme: Angolassa kilpailut ovat ilmeisesti tunnelmaltaan enemmän kauneutta juhlivia, karnevalistisia ja osallistujia valtaistavia.
Väistää ei voi sitäkään feministis-postkolonialistista säröä, että projektin takana on pohjoiseurooppalainen valkoinen mies.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
