Perjantaina julkaistiin ensimmäinen kolumnini Kansan Uutisten Viikkolehdessä. En vielä tiedä löytyykö kolumnini jatkossa myös maksuttomasta nettiversiosta, mutta jollei niin täältä ainakin.
* * *
Tavallisia tapauksia
Mietin aamupalapöydässä vähän stressaantuneena mahdollisia kolumniaiheita. Suu täynnä ruisleipää nyökkäsin puolisoni suuntaan kun tytär halusi tietää mikä on kolumni. Annettu vastaus oli hyvä mutta lisäsi suorituspaineitani. Määritelmän ydin oli, että kolumni on lyhyt ja useimmiten hauska teksti; vähän niin kuin pakina mutta asiapitoisempi. Kolumnissa tarkastellaan kantaaottavasti ajankohtaista aihetta tai jotain jonka oletetaan kiinnostavan lukijoita ajankohdasta riippumatta. Aina ajankohtaisia aiheita ovat esimerkiksi ihmissuhteet ja seksi. Keveys on oleellista silloinkin kun aihe on vakava.
No, kolmas ikuinen mutta näin kesän jälkeen myös ajankohtainen aihe on viina. Siitä puhutaan Suomen kesässä paljon. Osallistuin itsekin useisiin päihdeaiheisiin keskusteluihin, mutta yksikään niistä ei ollut kovin viihteellinen. Sain sentään väistettyä ne piinalliset tilanteet, joissa viihdekäyttönsä hallitseva yksilö tietää kaikki päihdeongelmaiset joko haiseviksi juoppohulluiksi tai ökyrikkaiden ihmisten pitkästyneiksi lapsiksi. Tavallisilla ihmisillä kun ei ole päihdeongelmia.
Eniten juttelin kahden ystäväni kanssa. Toisen heistä – kutsuttakoon häntä Jouniksi – kampesivat aikoinaan katkaisuhoitoon kaverit. Tuomas puolestaan lähti omatoimisesti katkolle todettuaan että viinan ja lääkkeiden vaikutuksista olivat jäljellä ainoastaan ne kielteiset: mikään ei tuonut mielihyvää tai tehnyt elämästä siedettävämpää. Päihteet eivät enää päihdyttäneet mutta viina vei pohjaltakin vielä syvemmälle.
Ennen katkoa sekä Tuomas että Jouni olivat vilkaisseet kuolemaa silmiin. Tuomas tyhjensi purkillisen rauhoittavia, mutta oksensi vahingossa ajoissa. Jouni havahtui umpihumalassa palohälyttimen ääneen joitain sekunteja ennen kuin tuli ehti roskiskaapin perällä seisoneisiin liuotinpulloihin asti. Molemmat säikähtivät, mutta kummallekaan kuoleman läheisyys ei riittänyt sysäykseksi hakeutua katkaisuhoitoon. Valmiiksi masentuneille kuoleman kanssa tanssiminen oli tosiasiassa tuttu juttu.
Masennus ajaa juomaan ja alkoholi syventää masennusta. Huumeiden käytön tiedetään joskus laukaisevan kaksisuuntaisen mielialahäiriön, joka taas piilee usein alkoholismin takana. Joidenkin tutkimusten mukaan kannabis saattaa pitkittää maanisia kausia. Jouni tietääkin jo olevansa bipolaari. Tuomaan kohdalla tutkimukset ovat kesken. Tässä sipulissa riittää kuorimista.
Klassisia kaksoisdiagnoosipotilaita siis. Todellisuudessa he eivät kuitenkaan ole potilaita, tapauksia tai palveluiden asiakkaita. Kuntien terveystoimen tilastoja rumentavien numeroiden takaa katsoo kaksi elävää ja keskenään täysin erilaista ihmistä. Eikä kumpikaan heistä ole tuntematon spurgu katuojassa tai perintörahoja exclusive-klubilla nenäänsä vetävä nuori.
Toinen heistä syrjäytyi jo peruskoulun aikana, ei ole koskaan ollut työelämässä ja pelkää sosiaalisia tilanteita. Toinen on pidetty seuramies ja arvostettu tutkija joka viimeistelee väitöskirjaansa. Toisella on tipattoman elämän tukena vaarattomampia riippuvuuksia: monipuolista luovaa ilmaisua, liikuntaa, yhteisöjä. Toinen kuulostelee, miltä oma keho ylipäänsä tuntuu ja mitä sillä voi tehdä ilman päihteitä.
Malta vielä hetki hyvä lukija. Kolumnin kevennys on tulossa.
Ensin mustaa huumoria. Tuomas oli jo vuosia sitten melko mukavasti kuivilla. Viimeinen retkahdus oli viivasuora seuraus julkisen terveydenhuollon alasajosta. Tuomas haki lääkäristä apua ahdistusoireisiinsa. Potilaansa päihdetaustasta periaatteessa tietoinen, ennestään tuntematon ja tavanomaisen kiireinen lääkäri kirjoitti reseptin, jolla Tuomas sai keskushermostoa lamaannuttavia bentsodiatsepiineja – ja kaupan päälle voimakkaan riippuvuuden. Lääkkeen tunnettuihin sivuvaikutuksiin kuuluu itsetuhoisuuden lisääntyminen, mutta Tuomaan kohdalla tämä oli ihan ok, koska viinan kanssa bentsot ovat muutenkin hengenvaarallinen yhdistelmä.
Tällä hetkellä Tuomas voi paremmin kuin koskaan mutta on asunnoton. Tipattomuus ja oikea lääkitys ovat parantaneet stressinsietokykyä ja vähentäneet ahdistusta, joten asuntotilanne ei vaikuta tuntuvan ihan epätoivoiselta. Päihteitä Tuomas ei ole kaivannut katkon jälkeen. Pingistä hän on pelannut niin innokkaasti että on ehtinyt teloa polvensakin. Sinä päivänä tiesin ystäväni olevan jo voiton puolella, kun hän kertoi pilke silmäkulmassa harkitsevansa asunnonhakuilmoituksen lähettämistä paikallislehteen. Ilmoituksessa lukisi: "Raitis ja urheilullinen nuori mies etsii asuntoa". Naurumme kupli keveästi.
Ehkä tämä tästä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Kolumnissasi oli joitain sellaisia kohtia, joista haluan sanoa, koska ne ällistyttivät. Jo silloin kun luin ne Viikkolehdestä. Ällistyttivät siksi, että olet puhunut ja kirjoittanut paljon syrjivästä kielenkäytöstä, ja nyt syyllistyt siihen kyllä itsekin. No, kukapa olisi täydellinen tässä maailmassa. Mikäli sinua jotkut syrjivät kielelliset ilmaisut havahduttavat ja toiset eivät, niin se kai kertonee ihmiskäsityksestäsi. Että toisista ihmisistä saa käyttää sellaisia ilmaisuja ja taas toisista ei. Lisäksi, et mielestäni ollut ajatellut asioita, joista puhut, loppuun asti.
Puhut masennuksesta, johon itsekin olet sairastunut, mutta se ei ole herättänyt sinua ajattelemaan tätä sairautta sen syvemmin tai perusteellisemmin. Onko mieleesi tullut, että masennus/depressio voi myös olla psyykkinen tila, jonka takana on useimmiten hyvin traumaattisia ja/tai traagisia tapahtumia tai tapahtumaketjuja, joita ihminen ei ole itse voinut valita kohdalleen? Kerrot kuitenkin sen itsestäänselvyyden, että alkoholi syventää masennusta. Sen se tekee, mutta se voi myös kohtuullisesti käytettynä lievittää ahdistusta aivan samalla lailla kuin lailliset psyyken lääkkeetkin, jotka monet aiheuttavat paljon voimakkaamman riippuvuuden kuin lasillinen punaviiniä.
Kun kerrot kahdesta ystävästäsi Tuomaksesta ja Jounista, jotka ovat vilkaisseet kuolemaa silmiin, niin voin kertoa että todellisen masennuksen kanssa elävä katsoo kuolemaa silmiin, ellei tunnekin itseänsä aivan kuolleeksi aika ajoin.
Olen iloinen siitä, että olet tullut masennuksen hipaisemaksi, ja siten tajunnut olevasi onnellinen. Mutta masentunutkin voi olla onnellinen, ja vieläpä ihan tavallinen ihminen. Sitä et ole vielä ymmärtänyt. Osalla depressionsa kanssa elävistä masennus on aina ja joka päivä läsnä, erikokoisena. He käyvät töissä ja tapaavat ystäviään kuten muutkin ihmiset. Sairautta ei tarvitse pelätä, se ei tartu.
Depressio on kuoleman vakava sairaus, eikä kaikki saa edes asianmukaista hoitoa. Lääkehoidon tulisi olla vain 20% koko hoidosta, lopun hoidon tulisi olla muuta kuin medikalisoimista tai kroonistamista. Alistamista.
Syrjivä kielenkäyttö. Kirjoitit: ”toinen heistä syrjäytyi jo peruskoulun aikana”.
Yksikään peruskoululainen, lapsi tai nuori, ei syrjäydy vaan: syrjäytetään. Sinun vanha pihakaverisi, lastesi luokkakaveri. Lapset ja nuoret eivät syrjäydy (huomaa: heistä kukaan ei aktiivisesti haaveile syrjäytyneen aikuisen elämästä, mutta heistä joistakuista, kumma kyllä, tulee sellaisia: syrjäytyneitä. Toisten silmissä).
”Klassinen diagnoosipotilas siis. Todellisuudessa he eivät ole potilaita, tapauksia tai palveluiden asiakkaita.” Anteeksi vaan, elleivät ystäväsi ole näiden palveluiden tarpeessa, niin useimmat psyykkisen sairauden kanssa elävät ovat. He ovat näiden yhteisten palveluiden asiakkaita ja psykiatrisen avun tai hoidon tai kuntoutuksen tarpeessa. Aivan kuten diabeteksen sairastuneet tai epilepsiaan sairastuneet tai muut joilla on pysyvä haitta tai vamma, johon he tarvitsevat toisten apua.
Huumorisi ei ole erityisen mustaa, se on täynnä valkoista harhaa. Se ei ole huumoria vaan pilkkaa ihmisiä, jotka elävät esim. masennuksen kanssa lopun elämänsä.
Tipattomuus, reipas urheilullinen nuori mies sopiikin ihmiskuvaksi kolumniisi mainiosti. Kannattaa kuitenkin muistaa, että on olemassa sairauksia jotka eivät koskaan ”parane”, ja niiden kanssa kuitenkin eletään aivan täyttä elämää. Sairaus ei ole valinta ei edes aina terveyden vastakohta.
Olen pahoillani siitä että kolumnini on loukannut jotakuta. Mitä ilmeisimmin stressasin aamupalapöydässä ihan aiheesta: kolumni on lyhyydessään ja keveydessään vaikea laji.
Tasapuolisuuden nimissä voi todeta, että tämä anonyymi kommentti puolestaan loukkasi minua: sen kirjoittaja tuntui olettavan minusta asioita vailla parempaa tietoa.
Erityisesti satuttaa tuntemattoman ihmisen väite, että masennus on vain hipaissut minua enkä ymmärrä depression kanssa elämisen arkea tai sitä että depression takana voi olla traumatisoivia tapahtumia.
Onkohan kysymys siitä, että jos henkilö X kertoo mediassa suoraan sairaudestaan tai elämäntilanteestaan, oletamme sen enempää miettimättä että hän kertoo aiheesta ikään kuin kaiken?
Ajattelenkohan minäkin niin? Kuvittelenko tietäväni, miten vaikkapa Pertti Salovaara voi tai millaisia asioita hän on käynyt läpi, kun olen lukenut pari lehtijuttua hänen depressiostaan?
En tunnusta. Kuvittelen että Pertti Salovaara toimii vähän niin kuin minäkin ja esim. jättää kertomatta kaikkein traumaattisimmista ja yksityisimmistä asioista julkisesti.
Tunnistan ja myönnän kaksi ajattelemattomuutta kolumnissani. "...he eivät ole potilaita, tapauksia tai palveluiden asiakkaita" oli varomattomasti kirjoitettu. Kaikki kolme termiä olisi pitänyt laittaa lainausmerkkeihin. Tarkoitin siis kritisoida kieltä, joka kadottaa ihmisten ihmisyyden ja yksilöyden.
Toinen virhe oli kirjoittaa syrjäytymisestä passiivissa. Olen anonyymin kommentoijan kanssa samaa mieltä siitä, että syrjäytymistä ei tosiasiassa ole olemassa, on vain syrjäyttämistä.
Tulkinta ja merkitys syntyvät kirjoittajan, tekstin ja lukijan välisellä harmaalla alueella, prosessissa. Minä en voi loppujen lopuksi puolustautua viittaamalla siihen, mitä oikeasti tarkoitin, kun kerran joku toinen on ymmärtänyt tarkoitukseni väärin. Toisaalta yksittäinen lukijakaan ei voi väittää että vain hänen tulkintansa lukemastaan on oikea tai tosi.
Ja ei, en aio oikaista kommentoijan väitteitä, koska ne menevät puhtaasti yksityisyyden alueelle.
Lähetä kommentti