Suomalaisuus on aina ollut minulle vaikea asia. Nyt en viittaa niihin myötähäpeän ja turhautumisen tunteisiin, joita Glamour Dollssit ja hallituspolitiikka aika ajoin herättävät. En myöskään koe suomalaisena olemista käytännön tasolla ongelmalliseksi vaan osaan sen ihan hyvin. Vaikeus on teoreettisempi, ongelma on merkitysten tasolla: mistä suomalaisuudessa on kysymys?
Kansallisuus lipsuu käsistäni. Itsenäisyyspäivänä ja juhannuksena kiemurtelen enemmän tai vähemmän hämilläni siitä kuvastosta ja retoriikasta, joka lienee tarkoitettu jokaiselle suomalaiselle läheiseksi. Harvoin tunnen jakavani erityisesti mitään maannaisteni kanssa Prisman kassajonossa, mutta kerran löysin sielunsisaren moldovalaisesta homomiehestä. En tiedä miltä minusta tuntuu olla suomalainen.
Lapsuudenkotini ei ehkä ollut erityisen isänmaallinen – mitä se sitten tarkoittaakin. Ainakaan vanhempani eivät tarjonneet mitään erityistä kansallistunteellisuuden mallia. Koulun ja tiedotusvälineiden tarjoama isänmaa-suhteen malli taas tuntui aika pompöösiltä ja päälle liimatulta. Sinivalkoisten kynttilänjalkojen askarteleminen silkkipaperista ja kartongista ei herättänyt minussa suomalaisuuden tuntoa.
Yksi merkittävä tekijä hämmennykseni taustalla on ollut se, miten tulisesti isänmaallisuus on tavattu maustaa talvisodan hengellä. Otin lopulta yläasteella oikein projektiksi kasvattaa sisälläni vähän aidompaa kunnioitusta sotiemme veteraaneja kohtaan, koska en nyt varsinaisesti halunnut olla epäkunnioittavakaan. Mutta kovin päälle liimatuksi sekin harjoitus jäi eikä tarkentanut suomalaisuuteni kuvaa. He olivat aina joidenkin toisten isoisiä. Minun vaarini ei halunnut puhua sodasta mihinkään sävyyn.
Uusimmassa HS Teemassa historioitsija Marja Jalava kuvaa suomalaisuutta aatejärjestelmäksi, jonka tavoitteena on saada ihmiset samastumaan kansakuntaan. Jalavan ydinviesti on se – näin tulkitsen – ettei ole olemassa yhtä kaikkien jakamaa suomalaisuutta, vaan kysymys on perheyhtäläisyydestä. Siitä siis, että jokaisella on jotain yhteistä jokaisen muun kanssa, mutta mikään yksittäinen asia ei yhdistä kaikkia.
Kävin loppukesästä kävelyllä Aulangolla. Sää oli kuin suoraan matkailumainoksesta. Näköalatasanteella huikaisevan kauniin maiseman edessä suustani pääsi, että jos Finlandia-hymni ei olisi jo sävelletty, minä säveltäisin sen nyt. Noiden metsien laidalla ja järvien rannalla leikin lapsuuteni tärkeimmät leikit. Tuon horisontin ja nuo romanttistakin romanttisemmat männynkäkkyrät ovat verkkokalvoilleni kaivertaneet myös Edelfelt ja Gallén-Kallela kumppaneineen.
Aika monella suomalaisella taitaa olla samoja kuvia verkkokalvoillaan. Kyllä minä intuitiivisesti ymmärrän miksi tuota nimenomaista näkymää sanotaan kansallismaisemaksi. Vaikka saattaisi tuolla tasanteella kyllä huokaista syvään myös sisareni Max.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti