Kop kop. Kuka siellä?

Tyttäreni tuli kysymään, saisiko perustaa oman blogin. Painoin omppu-s ja suljin koneen kannen sillä välin kun aivoissani löi tyhjää. Minkä takia alakouluikäinen haluaisi kirjoittaa blogia? ”Monilla Panfussa on oma blogi”, tytär argumentoi jo ennen kuin ehdin päätäni kääntää. Konteksti oli toisin sanoen lasten virtuaalimaailma, jossa seikkaillaan suloisen pulleissa pandahahmoissa. Pandanimellä kirjoitettu blogi päivän puuhista pandamaailmassa kuulosti minusta hiukan villinpullealta, mutta lupasin miettiä asiaa illalla.

Olen kantanut viimeisen vuoden ajan tympeää syyllisyyttä siitä, etten ole kirjoittanut sanaakaan omaan blogiini, jota en kuitenkaan ole saanut lopetettuakaan. Muualla julkaistujen tekstien kopipeistaamista ei lasketa. Blogitekstien paikan elämässäni ovat vallanneet säännölliset kolumnit ja facebook. Kolumnien pituus mahdollistaa kohtuullisen monipuolisen argumentaation ja helpottaa kurkistamista pintaa syvemmälle. Nopeammat verbaalireaktiot ajankohtaisiin asioihin puolestaan päivittyvät fb-statukseen vähintään kerran päivässä.

Kun olin aktiivisesti mukana politiikassa, ajattelin pitäväni blogia ennen kaikkea minua äänestäneille ihmisille, jotta he voisivat jotenkin arvioida, saivatko sitä mitä tilasivat. Todellisuudessa kirjoitin tietenkin paljolti silkasta julistamisen ilosta. Halusin muistuttaa, huomauttaa, kyseenalaistaa, vaatia ja väittää vastaan. Aivan epäilemättä blogin pitäminen on aina myös vähän narsistinen projekti.

Muistin kuin muistinkin palata panda-aiheeseen ennen kuin esimurrosikäinen ehti olettaa, että olen unohtanut koko jutun. Lyhyen keskustelun jälkeen hän totesi, ettei osaa vastata viimeiseen kysymykseeni, joka kuului: ”Mutta kenelle sinä sitä haluaisit kirjoittaa?” Lieneekö merkki alistetusta vai analyyttisesta luonteesta, että tämän jälkeen tytär jätti blogi-idean ihan mukisematta hautumaan.

Voi olla, että tämäkin blogi jää nyt hautumaan rauhassa.

Se oli vitsi (KU Viikkolehti 19.11.)

Taas meiltä kielletään kaikki hauska. Mainonnan eettinen neuvosto totesi kuunvaihteessa erään lonkerojuoman mainoskampanjan syrjiväksi ja hyvän tavan vastaiseksi, koska siinä annetaan stereotyyppinen kuva homoista. Siis siinä, joissa napapaitaan pukeutuva tyhmä ja naismainen blondi puhuu hassusti ruotsia ja kaataa piimää rinnuksilleen.

Lausunnossa viitataan kansainvälisesti sovittuihin perussääntöihin, joiden mukaan markkinoinnissa ei saa halventaa tai väheksyä tiettyä henkilöä tai ihmisryhmää. Mainostaja kieltää vastineessaan kaiken ja toteaa: ”Mainonta ei kohdistu mihinkään henkilöryhmään. Mainonta on ajatuksia herättävää ja oivaltavaa.”

Ajatuksia mainoskampanja on toden totta herättänyt, mutta oivaltavuutta en ihan heti hoksaa. Millaisia ahaa-elämyksiä herättää karrikatyyri, joka mainostajan mukaan nauraa ”stereotyyppisille käsityksille ruotsalaisista”? Ruotsalaismiesten naismaisesta homoudesta on saatu kicksejä jo kultaisella 1950-luvulla, kun homous oli vielä niin rikos, sairaus kuin syntikin.

Mainokselle annettu huomautus on sen sijaan synnyttänyt ihmisissä erinäisiä oivalluksia. ”En nähnyt mainoksessa mitään mikä olisi loukannut mua”, toteaa yksi pohdiskelija sosiaalisessa mediassa. Kun joku kertoo, että mainos tuntui hänestä kurjalta, kumoaa seuraava kirjoittaja tämän tunteen nerokkaan yksinkertaisella tosiasialla: ”Kun näin mainoksen ensimmäistä kertaa, siitä tuli mieleeni yksi homoystävistäni ja naurettiin sille molemmat.” Minä siis. Minä ja mun kaverit.

Ehkä oivaltavimmin asian kiteyttää kirjoittaja, joka toteaa: ”Toisilla on huumorintajua, toisilla ei.” Tässä vaiheessa minulta katkeaa verisuoni päästä. En kehtaa kertoa, miten sopimattomille asioille minäkin rakastan nauraa. Rakastan kuitenkin myös hyvää giniä ja arvaatte varmaan, miten paljon välillä harmittaa, kun se maksaa niin paljon ja Alkoonkin on pitkä matka. Tästä huolimatta en vaadi alkoholiveron poistamista tai viinaa lähikauppaan. Miksi? Koska halpa viina tuottaisi monelle ihmiselle aivan jumalattoman paljon enemmän kärsimystä ja huolta kuin minulle iloa.

Harva haluaa tosikon mainetta. Onneksi minulla ei Seta-veteraanina ole tältä osin enää mitään menetettävää. Kyseisten mainosten moittiminen on aiheellista täysin riippumatta siitä, kuinka paljon ne meitä naurattivat. Niiden kohteena oli nimittäin se tyttömäinen pieni poika, joka juoksee kaikki koulumatkansa pakoon lyöntejä ja potkuja. Kuka kävisi huikkaamassa hänelle, että homoilla pitäisi olla enemmän huumorintajua?

Lihasta ja sen heikkoudesta (Viikkolehti 22.10.)

Kadehdin lihansyöjiä. Kammoan ajatusta muiden nisäkkäiden syömisestä niin paljon, etten ole tehnyt sitä pariinkymmeneen vuoteen. Jos minun pitäisi nyt kirjoittaa Ystäväni-kirjaan pahimmat pelkoni, yksi olisi ehdottomasti se, että juuttuisin viikoksi hissiin nuorten rahoitusalan ammattilaisten kanssa ja meillä olisi syötävänä ainoastaan karjalanpaistia.

Eniten kadehdin sellaisia lihansyöjiä, jotka ovat vierailleet broilerikanalassa tai teurastamolla ja tiedostavat joka aterialla, mitä syövät. Se osoittaa käsittämätöntä itsekuria ja hämmästyttävää toleranssia elämän sietämättömiä ristiriitaisuuksia kohtaan. En usko, että saavuttaisin samaa edes vuosien terapian avulla.

Kateuteni lähentelee ihailua. Tehotuotantoelämän läpikäyneiden nisäkkäiden syöminen vaikuttaa sivusta katsottuna niin monimutkaiselta filosofiselta prosessilta, että haluaisin itsekin pystyä johonkin vastaavaan.

Toisaalta myös pienimuotoinen ja mahdollisimman luonnonmukainen lihakarjan kasvatus saa tajuntani räjähtämään, koska tiedän monien ihmisten aidosti kiintyvän jokaiseen pihallaan tepastelevaan lammasyksilöön – ja silti pystyvän tappamaan ne.

Lihan syömisen ajatus sijaitsee aivoissani samassa eettisten kompromissien lokerossa kuin vakaumuksellisesti yksiavioisuuteen sitoutuneiden ja puolisoaan syvästi rakastavien ihmisen syrjähypyt. Mahdollista, mutta edellyttää ehkä jollakin tavalla muuntunutta tietoisuuden tilaa.

Kateuteni ei ole pelkästään teoreettista tai ironista, vaan realisoituu aidoimmilleen ravintoloissa, varsinkin ulkomaanmatkoilla. Harmittaa, kun vaihtoehtoja on niin vähän, vaikken ole edes vegaani. Olisi hauskaa maistella ruokia pöytäseurueen kesken ristiin, mutta muiden annokset rakentuvat nisäkkään palasten ympärille.

Tiedostan kulkeneeni siitä, missä aita on ollut matalin: lihan pudottaminen ruokavaliosta oli äärettömän paljon helpompaa kuin lihan syömisen jatkaminen. Karjalanpaistia olin inhonnut aina, mutta ratkaiseva käänne oli se, kun aloin hahmottaa paitsi tuotantoeläinten ”elämää” myös lihateollisuuden vaikutuksia maailman nälkäongelmaan ja ympäristön tilaan.

En ajattele, että syömiseni vaikuttaisi erityisen myönteisesti maailman nälkäongelmaan tai ympäristön tilaan, enkä pidä itseäni erityisen suurena eläinten ystävänä. Ruokavalioni ei ole eettisesti aukottoman looginen kokonaisuus eivätkä lapseni ole kasvissyöjiä. Yleensä en myöskään ihmettele ääneen lihansyöjien valintaa. Minä vain en syö lihaa, koska en pysty.

Oodi sukkahousuille (KU 17.9.)

Tavallinen arkipäivä kolmetoista vuotta sitten. Pieni poika haetaan päiväkodista. Hän osaa jo pukea itse, mikä nopeuttaa lähtöä huomattavan vähän. Kotimatkalla lapsi kulkee vaivalloisesti. Tarkistetaan, onko kengässä kivi tai jotain. Siellä on ”tai jotain”: utelias 3-vuotias on solminut sukkahousujen kärjet mykkyrälle ja toteaa, että näin on epämukava kävellä.

Ilman sukkahousuja esikoiseni olisi tätäkin kokemusta köyhempi. Kalsareiden lahkeet eivät toimi samalla tavalla, sukista puhumattakaan. Onneksi hän ehti kokeilla solmuja ajoissa ennen kuin saavutti sen maagisen rajapyykin, jonka jälkeen sukkahousuja käyttävät pojat on tuomittu saamaan huvittunutta ja kielteistä palautetta.

Jalkojen lisäksi sukkahousut sopivat tietenkin mainiosti päähän, kuten varmaan kaikki lapsiperheelliset ovat huomanneet. Eräässä perheessä tästä oivalluksesta syntyi rockmusiikkivideo nimeltä Sukkahousupupu. Pupun korviksi soveltuvat parhaiten pienten lasten paksut sukkahousut. Nylon-korvat ovat liian kevyet eikä niitä huitomalla saa tavaroita putoamaan pöydältä.

Ihonväriset ohuet sukkahousut ovat tytölle siirtymäriitti kohti aikuisuutta. Tiedostin tekeväni jotain hyvin merkityksellistä, kun elokuussa ostin ensimmäiset hiekanväriset nailonit omille tyttärilleni. Tunsin helpotusta huomatessani, että nekin menivät vielä suloisesti ruttuun nilkan kohdalta – niin kuin lasten sukkahousujen kuuluukin. Teini-iän lähestyminen herättää sekavia tunteita, varsinkin teini-ikäistyvien vanhemmissa.

Tytärten ekat ihonväriset nousivat mieleeni, kun astuin sisään Amos Andersonin taidemuseossa vastikään avattuun Tights-näyttelyyn. Kyseessä on islantilaisryhmän rakentama kokonaisuus, joka nimensä mukaisesti pelaa sukkahousuilla. Vaatekappaleen kautta käsitellään muun muassa naiseuden rakentamista ja rajanvetoa tai häilymistä biologian ja kulttuurin, aidon ja keinotekoisen välillä.

Yksi näyttelyn hienoimmista teoksista on sukkahousuversio evoluution portaista. Luonnollisen kokoisista pahvinaisista ensimmäinen kyyristeli salissa alastomana. Sukkahousut saivat hahmon nousemaan lähes kahdelle jalalle, joiden niin luonnollisen tasavärinen ja karvaton iho säteili himmeää hehkua. Evoluution viimeinen aste oli päästä varpaisiin kireään polyamidiin kiedottu timmi ja tehokas kloonisoturi. Kurittomat kiharatkin oli kesytetty sukkahousuilla.

Siinäpä niksi bad hair dayn varalle. Kansallisromanttinen versio syntyy kolmista sukkahousuista, joiden sääriosat voi letittää kahdelle sievälle palmikolle.

Ihmisen elämää (KU 21.5.)

YK:n pääsihteeri julkisti maaliskuussa väliraportin vuosituhattavoitteiden saavuttamisesta. Kahdeksasta vuonna 2000 sovitusta haasteesta muutamien kohdalla on päästy eteenpäin. Esimerkiksi hi-virustartuntojen leviäminen on hidastunut ja lapsikuolleisuus laskenut. Asetetut tavoitteet ovat silti vielä kaukana ja sovittu takaraja jo viiden vuoden päässä.

Köyhyyden ja nälän vähentämiseen tähtäävän ykköstavoitteen kanssa emme ainoastaan polje paikallamme, vaan nälkäisten ihmisten määrä on kasvanut viimeiset viisi vuotta entisestään.

Vuosituhattavoitteet eivät ole mahdottoman kunnianhimoisia, eivätkä sisällöltään uusia. Esimerkiksi peruskoulutus jokaiselle lapselle on ollut työlistalla jo nelisenkymmentä vuotta. Miten on mahdollista, että emme kaikessa viisaudessamme pysty takaamaan toisillemme kohtuullisia elämän ehtoja?

Tavoitteiden saavuttaminen edellyttää poliittisia päätöksiä, joiden tekemistä ei varsinaisesti estä mikään. Kummallisen avuttomuuden takana on asennevamma, jota pidämme yllä tarkastelemalla vaikeita aiheita mieluiten etäältä ja turvasta prosenttilukujen takaa. Maailmanlaajuiset tilastofaktat auttavat meitä pysymään matkan päässä ja unohtamaan sen, mistä itse asiassa on kysymys.

Kysymys on ihmisestä.

Jo 88 prosenttia maailman lapsista pääsee kouluun, mutta millainen tulevaisuus on sillä lapsella joka kuuluu 12 prosenttiin? Hän ei välttämättä elä Saharan eteläpuolella vaan ehkä romaniperheessä EU:n rajojen sisällä.

On kohtuullisen helppoa sitoutua edistämään odottavien äitien terveyttä, mutta kumman koville ottaa edes puhua vammaisten naisten lisääntymisoikeuksista ja seksuaaliterveydestä.

Entä kenen nälällä on väliä? Onko tutkittu esimerkiksi sitä, kuinka monia naisparien lapsiperheitä ”naisten euro” vetää köyhyysrajan alapuolelle, ja miten köyhyys kietoutuu syrjintään?

Kyllä, mainitut ovat kohtuullisen pieniä vähemmistöjä ja tilastollisessa vertailussa heillä on asiat kenties paremmin kuin joillakuilla muilla.

Vuosituhattavoitteissa on kuitenkin kysymys ihmisoikeuksista – yleisistä, luovuttamattomista ja perustavista. Jokainen lesboäiti ja jokainen romanilapsi on syntynyt vapaana ja yhdenvertaisena ihmisenä. Poliittisten päätösten tai ihmisoikeustyön kohteeksi ei pidä kuvitella keskimääräistä, tilastollista ihmistä. Keskimääräinen ihminen asuu kaukana eikä hänellä ole kasvoja.

Kohtuullisen elämän ehdot eivät kuuluu ”ihmisille” vaan jokaiselle ihmiselle yksikössä. Tämän lähemmäs mikään aihe ei voi tulla.

Vihaan liikuntaa (KU 23.4.)

Liikunnan vihaaminen on ollut osa minäkuvaani melkein niin kauan kuin muistan. Ennen kouluikää saatoin polskia järvessä ja samoilla metsissä tuntitolkulla. Kiipeilin puihin, painin siskon kanssa, temppuilin renkailla ja hypin narulla. Sitten menin kouluun.

Silloin olisin epäilemättä halunnut kumittaa liikunnan lukujärjestyksestä kokonaan. Nyt olen valmis vaatimaan sille lisää aikaa.

Pitkään ajattelin, että traumaattinen liikuntasuhteeni johtuu siitä, että meillä kotona vain laulettiin ja soitettiin. Vähitellen huomasin, että koululiikunta on tappanut liikunnan ilon monilta muiltakin ja että tämä tunnistetaan jo ongelmaksi.

En edelleenkään harrasta liikuntaa. Saatan käydä pari kolme kertaa viikossa kiipeilemässä, joogaan mielelläni ja puutarha- ja remonttihommissa hikoileminen on aina hauskaa. Mutta liikuntaa en harrasta, sillä liikunta tarkoittaa minulle yhä pesäpalloa ja pituushyppyä.

Varmaankin yhtä monet ovat traumatisoituneet musiikkituntien surullisenkuuluisista laulukokeista. Minun äitini oppi koulussa ettei osaa piirtää. Taide- ja taitoaineiden opettaminen on aikamoinen taitolaji. Tunneilla kokataan, kudotaan ja rakennetaan myös identiteettiä ja ruumiinkuvaa. Muun muassa juuri siksi ne ovat niin korvaamattoman tärkeitä ja ansaitsisivat - kaikki - lisää huomiota ja aikaa.

Millainen koululiikunta olisi oikeasti edistänyt minun ruumiini ja sieluni terveyttä? Muistan että liikunta oli kivaa muutaman kerran lukukaudessa: silloin kun tanssittiin tai kiipeiltiin köysillä. Polttopallokin oli melkein hauskaa, ringissä kun sai liikkua juuri niin kuin kulloinkin huvitti kunhan väisti pallon. Useimmiten liikuntatunnit tuntuivat kuitenkin suoritusten mittaamiselta ja oman kehon vertaamiselta muihin, yleensä notkeampiin, vahvempiin ja nopeampiin.

Siis enemmän leikkisyyttä ja luovuutta kiitos, sekä päteviä, sensitiivisiä ja motivoituneita opettajia. Hienointa olisi jos taide- ja taitoaineet limittyisivät muun opetuksen kanssa niin, että oppilaiden ei tarvitsisi aina edes huomata liikkuvansa tai laulavansa.

Jotain on selvästi jo muuttunutkin, kun lasteni liikuntatunnit eivät kuulosta samalta kuin muistoni. He osaavat nauttia yhtä lailla pihaleikeistä tai aikidosta kuin perinteisistä koululiikuntalajeistakin. Yhden vein mukanani kiipeilyseinälle ja sain todistaa rakkautta ensi kosketuksella. Ehkä minunkin vihani tästä laantuu. Ainakaan se ei näytä kantavan kovin pahaa hedelmää.

Homojen hommaa (KU-kolumni 19.3.2010)

Hollywoodissa on nyt aivan fab olla homo. Leikisti. Homoroolit ovat niin trendikkäitä että näyttelijöiden epäillään ottavan niitä vastaan ihan vain edistääkseen omaa uraansa. Elokuvassa I love you Phillip Morris tämän stuntin tekevät Jim Carrey ja Ewan McGregor.

Suosittelen muuten, nauratti ja itketti vuorotellen.

Yhdysvalloissa Phillip Morris nähdään vasta huhtikuussa, koska elokuvalle oli huomattavan vaikea löytää levittäjää. Jossain vaiheessa pelättiin, ettei sitä saada teattereihin ollenkaan vaan joudutaan menemään suoraan dvd-levitykseen. Miksi? No siksi että se on homoelokuva, joka ei kunnioita perinteisten homoelokuvien kaavaa.

Phillip Morris ei ole riipaiseva draama, jonka lopussa päähenkilö kuolee väkivallan tai HI-viruksen uhrina, opetettuaan ensin heteroystävänsä katsomaan elämää toisin silmin. Se on komedia, mutta sen huumori ei perustu sille nerokkaalle ja loputtomiin kierrätetylle ajatukselle että neitimäiset homot ovat hassunhauskoja. Päähenkilöiden sukupuoli on juonen kannalta oikeastaan sivuasia.

McGregor on kertonut, että elokuvan markkinoinnissa on menty välillä absurdiuden rajan tuolle puolen, kun homobaarissa pidetyssä pressitilaisuudessa on saatettu keskustella vakavaan sävyyn siitä, että elokuvahan ei sitten ole oikeasti homoelokuva.

The Independent -lehdessä pohdittiin aihetta viime viikolla. Miksi Phillip Morrisin pääosiin ei valittu homonäyttelijöitä? Koska Hollywoodissa ei ole homoja, vastaa toinen elokuvan ohjaajista John Requa viitaten siihen että näyttelijät eivät tänäkään päivänä uskalla tulla kaapista. Homoja ei haluta valita heterorooleihin. Hetero osaa näytellä homoa, mutta homon pelätään olevan heterona yleisön silmissä epäuskottava.

Taas vähän naurattaa ja itkettää, yhtä aikaa.

Voi miettiä, millaisessa todellisuudessa homon näytteleminen on julkisuustemppu, jos homoelokuvan levittäminen on riskaabelia ja näyttelijän homoseksuaalisuus arkaluontoinen salaisuus. Samalla voi pohtia, onko kysymys esimerkiksi Phillip Morrisin näyttelijävalinnoista kovin fiksusti muotoiltu: mistäs me siis varsinaisesti tiedämmekään että esimerkiksi Jim Carrey on hetero?

John Requa on optimisti ja odottaa, että jonain päivänä joku suurista Hollywood-tähdistä vielä tulee näkyvästi kaapista ja on niin vastustamaton ettei kukaan ole moksiskaan. Minä odotan sitä päivää kun kukaan ei oleta kenestäkään mitään ja myös heteroparisuhteesta kertomista voi sanoa kaapista tulemiseksi. En kuitenkaan pidättele hengitystäni.

Haaveita ja hajuja (KU 19.2.)

Ystäväni ilmoitti rakentavansa ensi kesänä kanalan meidän takapihallemme. Hän kertoi miten ihanaa oli pienenä poikana hakea tuoreita lämpimiä munia mummon kanalasta. Itse olen aina haaveillut kutuista. Kanoista minulla ei ole lapsuusmuistoja, mutta naapurin kuttua sain jopa kokeilla lypsää. En tiedä sietäisikö laktoosi-intolerantikon vatsani kutunjuustoa, mutta olisipa hienoa tehdä sitä omien kuttujen maidosta.

Aikuisten oikeasti tämä on tietenkin lapsellista hippifiilistelyä. Eivät normaalit ihmiset hanki kanoja tai kuttuja. Normaalit ihmiset ostavat ruokansa kaupasta ja jättävät kotieläinten hoitamisen ammattilaisille.

Luin jostain, että elintarviketeollisuutta käsittelevä Robert Kennerin Food, Inc on vahva ennakkosuosikki parhaan dokumenttielokuvan Oscarin saajaksi. Pieni juttu, mutta ilahduttaa minua. Fantasioin salaa jatko-osasta, jossa leegio ajattelemattomia lihansyöjä-kulinaristeja havahtuu koomasta ja tajuaa ettei kysymys olekaan ikävistä yksittäistapauksista vaan systeemistä joka lemuaa.

Todellisuuden hahmottaminen on raskasta ja monimutkaista, silmien sulkeminen helppoa ja houkuttelevaa. Eikä ongelma rajoitu elintarviketeollisuuteen tai lihanjalostukseen (jotka jo sanoina kuvaavat millaisessa maailmassa suostumme elämään). Tieto lisää tuskaa, ajattelemattomuus tyytyväisyyttä.

16-vuotias esikoiseni haaveilee yksinkertaisesta maailmasta jossa olisi helpompi tehdä eettisiä valintoja – ihan kuin minäkin samanikäisenä. Mitä pitäisi vastata kun hän kysyy, miten näin mönkään menneessä systeemissä voi elää järkevästi? ”Ei hätää, kyllä sinäkin tähän totut ja vähitellen moraalisi alkaa joustaa kuin itsestään?”

Haluaisin olla lapsilleni elävä esimerkki siitä että myös pienten valintojen tekeminen kannattaa. Silloinkin kun omilla teoilla ei tunnu olevan vaikutusta laajempaan kuvioon, ne mahdollistavat mielekkään elämän, ovat keidas kaaoksen keskellä. Olen mieluummin lapsellinen kuin liian normaali.

Luuletko Sami että kanala mahtuisi tuohon porkkamaan viereen?

Kauniit ihmiset ovat onnellisia, KU 22.1.

Olen huomannut eläväni kaksoiselämää. Kotonani rähjäisessä vanhassa talossa kahdentoista kilometrin päässä taajamasta katsoo peilistä varhaiskeski-ikäinen akka tukka pesemättä ja maalausfarkkujen polvet vakavasti pussilla. Kaupungissa minut on sen sijaan voinut bongata yökerhosta uskomattoman kauniiden dragartistien seurasta, korkokengissä ja kotelomekossa.

Aluksi kysymys oli työstä: ravintolakulttuuri kuuluu kuvaan kun kirjoittaa kirjaa dragista. Huomasin kuitenkin nopeasti että viihdyn yökerhovetimissä yllättävän hyvin. Yhtä hyvin kuin remonttihaalareissakin.

Tämä kaksoiselämä on tehnyt näkyväksi seikan, josta luin vastikään myös tutkimustuloksia. Yhdysvaltalaistutkija oli selvittänyt, että maalaisnaiselle kauneus on turhake. Ulkonäkö on maalla tarpeeton väline kilpailussa huomiosta, kun taas kaupungissa kauneus todella tuo naiselle onnea: sosiaalista pääomaa, menestystä, ystäviä, vaikutusvaltaa. No, kärjistän tietenkin, mutta tämänsuuntaisia tuloksia tutkija sai.

Ulkonäkökilpailu huomiosta on pahimmillaan hengenvaarallista. Vaikkei maalaisilma automaattisesti suojele lapsia syömishäiriöiltä, olen onnellinen että tyttäreni saavat tulla murrosikään kyläyhteisössä jossa on okei mennä kouluun toppahousuissa kun on pakkasta.

Yhdysvaltalaistutkimuksessa kauneus tarkoitti itse asiassa lantion- ja vyötärönympäryksen välisen suhteen optimaalisuutta. Sopivien kurvien kun on jossain toisessa tutkimuksessa todettu olevan keskeinen naiskauneuden mittari. Ja näinhän se taitaa olla. Opettavathan naistenlehdetkin, kuinka eri vartalotyypit voivat vaatteilla korostaa parhaita puoliaan ja häivyttää niitä joihin nainen ei ole tyytyväinen.

Seuraavan kerran työmatkailen maalta kaupunkiin juhlistamaan Burleskin paluu -nimisen kirjan suomennoksen julkaisemista Helsingissä. Ilahduin kun sain kirjoittaa kirjaan esipuheen, koska minua viehättää uuden burleskin suhtautuminen kauneuteen ja ulkonäköpaineisiin.

Naistenlehtien tavoin myös burleskin estetiikka rohkaisee naisia korostamaan niitä kohtia kehossaan joista pitävät eniten, mutta lisäämään vielä enemmän glitteriä niihin paikkoihin joihin ovat tyytymättömiä. Tämä voi johtaa siihen että tyytymättömyys hajoaa kappaleiksi ja putoaa kimalletomuna tanssilattialle.

Onhan nimittäin niin että vaikka kauneuden käyttöarvo maalla ja kaupungissa on ihan kiinnostava näkökulma, tärkein fakta on kuitenkin tämä: onnelliset ihmiset ovat kauniita.

Noloimmat mokat, KU 20.12.2009

Virheiden tekeminen on raskas laji. On päiviä, jolloin virheet tapahtuvat kuin itsestään. Arviointikyky pettää, sormi painaa väärää nappia, suusta pääsee sammakko ja unohdan tarkistaa kalenterin. Kaikki energia tuntuu menevän virheiden korjaamiseen. Vielä enemmän energiaa vie kuitenkin virheiden välttäminen ja mokaamisen pelko.

Poikien sarjassa pärjätään ilmeisesti hivenen paremmin, mutta monilla ikäisilläni naisilla on vaikeuksia sekä mokata että sietää omia virheitään. Me pyrimme täydellisyyteen ja sairastumme tunnollisuuteen – ja opettelemme terapiassa olemaan vajavaisia.

Erehtymättömyys on epäinhimillistä. Sitä paitsi virhe on luovuuden sydänystävä. Taiteen tai tieteen tekeminen ei oikein onnistu ilman riskien ottamista. Tehokkuusvaatimusten edessä jää moni onnistuminenkin kokematta kun ei ehdi erehtyä.

Monikulttuurisuusteemojen kanssa pitkään työskennellyt ystäväni analysoi, että suomalaisille on erityisen vaikeaa ottaa sellaisia riskejä, jotka liittyvät ihmisen henkilökohtaisen alueen rajoihin.

Esimies ei kehtaa nuhdella työajoista piittaamatonta alaistaan, koska tämä on tummaihoinen maahanmuuttaja – mitä jos häntä pidetään rasistina? Haluaisimme vieraiden kulttuurien käsikirjan, joka kertoisi mitä pitää tietää, kun kohtaa pakistanilaisen tai sudanilaisen ihmisen.

Mutta hitto vie, kun tosielämässä ihmiset eivät ole käsikirjaesimerkkejä vaan poikkeuksen poikkeuksia. Apua.

Sama pelko näkyy kaikkialla. Kukaan ei uskalla kysyä työkaverin vointia, koska kaikki tietävät tämän juuri haudanneen äitinsä. Hyvää tarkoittava hetero ei uskalla puhua homoista, kun ei ole varma mitä sanoja sopii käyttää. En kehtaa tarjoutua auttamaan näkövammaista ihmistä liikenneruuhkassa, kun on mahdollista, ettei hän tarvitsekaan apua.

Toisen reviirin kunnioittaminen on hieno asia. Joissain kohtaamisissa se ei kuitenkaan riitä ohjenuoraksi, ja monessa tilanteessa käyttäytymistä ohjaa enemmän omien kasvojen menettämisen pelko kuin halu olla loukkaamatta toista. Paniikissa ei ehdi miettiä kumpi onkaan lopulta tavoittelemisen arvoista: se, että tekee pöljästi ja käväisee häpeän puolella vai se, että kieltäytyy olemasta läsnä toiselle ja muuttuu oikeasti kasvottomaksi.

Mitä vähemmän tekee virheitä, sitä suuremmilta ne vähät tuntuvat. On kaksi vaihtoehtoa. Voi yrittää minimoida riskit ja hiipiä läpi elämän sukkasillaan tai sitten laittaa itsensä likoon. Tai ei, ensin mainittu ei oikeasti ole vaihtoehto. On pakko kokeilla ja mokailla. Kasvojutun voi tarkistaa katsomalla välillä peiliin.