Kop kop. Kuka siellä?

Tyttäreni tuli kysymään, saisiko perustaa oman blogin. Painoin omppu-s ja suljin koneen kannen sillä välin kun aivoissani löi tyhjää. Minkä takia alakouluikäinen haluaisi kirjoittaa blogia? ”Monilla Panfussa on oma blogi”, tytär argumentoi jo ennen kuin ehdin päätäni kääntää. Konteksti oli toisin sanoen lasten virtuaalimaailma, jossa seikkaillaan suloisen pulleissa pandahahmoissa. Pandanimellä kirjoitettu blogi päivän puuhista pandamaailmassa kuulosti minusta hiukan villinpullealta, mutta lupasin miettiä asiaa illalla.

Olen kantanut viimeisen vuoden ajan tympeää syyllisyyttä siitä, etten ole kirjoittanut sanaakaan omaan blogiini, jota en kuitenkaan ole saanut lopetettuakaan. Muualla julkaistujen tekstien kopipeistaamista ei lasketa. Blogitekstien paikan elämässäni ovat vallanneet säännölliset kolumnit ja facebook. Kolumnien pituus mahdollistaa kohtuullisen monipuolisen argumentaation ja helpottaa kurkistamista pintaa syvemmälle. Nopeammat verbaalireaktiot ajankohtaisiin asioihin puolestaan päivittyvät fb-statukseen vähintään kerran päivässä.

Kun olin aktiivisesti mukana politiikassa, ajattelin pitäväni blogia ennen kaikkea minua äänestäneille ihmisille, jotta he voisivat jotenkin arvioida, saivatko sitä mitä tilasivat. Todellisuudessa kirjoitin tietenkin paljolti silkasta julistamisen ilosta. Halusin muistuttaa, huomauttaa, kyseenalaistaa, vaatia ja väittää vastaan. Aivan epäilemättä blogin pitäminen on aina myös vähän narsistinen projekti.

Muistin kuin muistinkin palata panda-aiheeseen ennen kuin esimurrosikäinen ehti olettaa, että olen unohtanut koko jutun. Lyhyen keskustelun jälkeen hän totesi, ettei osaa vastata viimeiseen kysymykseeni, joka kuului: ”Mutta kenelle sinä sitä haluaisit kirjoittaa?” Lieneekö merkki alistetusta vai analyyttisesta luonteesta, että tämän jälkeen tytär jätti blogi-idean ihan mukisematta hautumaan.

Voi olla, että tämäkin blogi jää nyt hautumaan rauhassa.