Vedin perjantaina hieman haasteellisen mutta antoisan paneelikeskustelun sukupuoleen ja sen moninaisuuteen liittyvistä käsitteistä. Ideana oli saada aikaan dialogia muun muassa siitä, miten voi puhua sellaisista sukupuoleen liittyvistä kokemuksista, joille ei ole olemassa sanoja. Onnistuimme tässä melko zeniläisessä tavoitteessa ihan kohtalaisesti.
Pöydälle nostettiin kysymyksiä käsitteiden määrittelemisestä, loukkaavien sanojen haltuunotosta, lääketieteellisen kielen vallasta ja elintilan luomisesta uusilla sanoilla. Ongelmallisten tai vaikeasti kääntyvien sanojen pitkästä listasta poimittiin muun muassa sellaisia kuin transsukupuolisuus, androgynia, transgender, transihmiset, gender, sex ja queer. Välillä kävimme syvissä filosofisissa vesissä todellisuuden ja kielen välisen suhteen äärellä. Totesimme kokemuksia nykyistä paremmin kuvaavan kielen kehittämisen olevan yhtä aikaa elintärkeä ja toisaalta mahdoton tavoite. Miten kieli voisikaan koskaan taipua kuvaamaan tarkasti jotain niin sumeaa kuin kokemus – ehkä varsinkaan silloin kun kokemus liittyy johonkin niin sumeaan kuin sukupuoli – kun kieli itsessään on juuri se "todellisuus", jonka rajoissa kokemuksiamme tulkitsemme? Tieteellisen eksaktin käsitteellisen tarkkuuden rinnalla (tai jopa sen sijaan) joskus tärkeää on nimenomaan riittävä "käsitteellinen sumeus", niin kuin paneeliin osallistunut tutkija Minna Uimonen asian muotoili.
Aika pitkään tarkastelimme niinkin tuttua sanaa kuin "sukupuoli". Akateemisessa keskustelussa paljon käytettyyn englantiin verrattuna suomi on tässä kohtaa aika mainio kieli. Suomeksi on mahdollista puhua sukupuolesta ottamatta kantaa sen biologisuuteen tai sosiaalisuuteen. Sukupuoli on myös eri asia ja eri sana kuin seksi (vrt. englanniksi sex), vaikka häilyvyyttä esiintyykin (esim. "sukupuolielämä"). Kuten keskustelussakin todettiin, "sukupuoli"-sanaa on myös kritisoitu: se liittää sukupuolen ensisijaisesti suvunjatkamiseen ja samalla tekee ihmisistä jollain tavalla puolikkaita. Toinen panelisti, tutkija Leena-Maija Rossi, huomautti sanan kuitenkin pakenevan kritiikkiä. "Puolen" ei välttämättä tarvitse viitata puolikkaaseen ja sitä kautta kahteen, vaan asioilla voi olla suomeksi moniakin puolia. "Suku" taas saa "perheen" tavoin kaiken aikaa uusia ja yhä laajempia merkityksiä meidän kielessämme ja mielessämme.
Kun koko keskustelun lähtökohtana oli tieto – ja kokemus – siitä, että kielen ja sukupuolen välinen suhde on vähintäänkin kitkainen, oli mukava nähdä, että aiheesta pystyttiin keskustelemaan avoimen moniäänisesti ja toisia kuunnellen. Puheenvuoroja käyttivät sekä tutkijat että ei-tutkijat, sekä transihmiset että cisihmiset. Yksi hyvä dialoginpätkä käytiin siitä, voivatko aihetta ulkopuolelta katsovat ihmiset tutkia ja ymmärtää esimerkiksi transsukupuolisuutta. Leena-Maija Rossi totesi minusta hyvin, että koko "ulkopuolisuuden" ajatus on sukupuolentutkimuksessa ongelmallinen, koska jollain hyvin merkittävällä tavalla olemme kaikki osallisia: kukaan ei ole ulkopuolinen sukupuolesta ja siihen liittyvistä kulttuurisista merkityksistä.
Sukupuoli-identiteetti, sukupuolen kokemus ja sen ilmaisu ovat asioita, jotka koskevat myös niitä meistä, jotka ovat "syntyneet oikeaan sukupuoleen". Olin talvella mukana keskusteluohjelmassa, jonka toimittaja – keski-ikäinen nainen – kysyi vieressäni istuvilta transnaisilta, miten tärkeää heille on tulla kohdelluiksi naisina. Lopullisesta ohjelmasta oli editoitu pois se, miten keskustelu jatkui heidän vastaustensa jälkeen. En nimittäin malttanut olla kysymättä, miten tärkeää toimittajalle itselleen on tulla kohdelluksi naisena. (Hän jätti vastaamatta, ja minulta asiaa ei kysytty.)
Keskustelun puheenjohtajan rooliin kuuluva loppuyhteenvedon tekeminen oli perjantaina se tilaisuuden haastavin osuus. Yleisössä istuva ystäväni oli kuitenkin käyttänyt yhden niin tärkeän puheenvuoron, että nostin sen kärjen yhteenvetoni lopetukseksi. Sukupuoleen liittyvän korrektin ja kunnioittavan kielen käyttäminen arjen kohtaamisissa ei ole kaikista tieteenfilosofisista syvyyksistä huolimatta kovin monimutkaista. Jos ei ole varma, millaiset sanat ovat kunnioittavia, asiaa voi kysyä asianosaiselta. Kysymys on loppujen lopuksi vain hyvästä käytöksestä.
tiistai 12. toukokuuta 2009
tiistai 14. huhtikuuta 2009
Pientä ja suurta
Olen yllättänyt itseni ja löytänyt sisältäni pienen paluumuuttajan. Hetken aikaa näytti jopa siltä, että raahaan perheeni samaan taajamaan, jossa itse kävin peruskouluni. Lopulta se unelmien remonttikohde ostettiin sentään naapurikunnan puolelta. Tulevana kesänä edessä on muutto 1970-luvun lähiöstä ikivanhaan kulttuurimaisemaan järven rannalle. Vaikka tämä on myönteinen elämänmuutos, se ihana unelmat todeksi -hanke, alan tulla vähitellen tietoiseksi myös niistä asioista joista joudumme luopumaan. Yksi ei-niin-myönteinen muutos on se, että siirrymme kohtuullisen monikulttuurisesta miljööstä varsin monokulttuuriseen yhteisöön ja ympäristöön.
Siinä naapurikunnassa kävin 1980-luvulla kouluni tapaamatta tietääkseni koskaan yhtään maahanmuuttajaa, eikä kylän raitilla liikkunut romaniasuisia naisia, ei ensimmäistäkään. Kaikkien koulutovereideni äidinkieli oli suomi. Oma lapsuudenperheeni oli kenties seudun erikoisimpia, kun vanhempani eivät edes kuuluneet kirkkoon… Minun lasteni koulussa sen sijaan puhutaan kenties kymmeniä eri äidinkieliä ja jakaudutaan uskontotuntien ajaksi ainakin neljään eri ryhmään. Kulttuurisen ja kielellisen monimuotoisuuden lisäksi arkeen kuuluvat myös esimerkiksi sellaiset asiat kuin kehitysvammaisuus, perhemuotojen moninaisuus ja erilaiset oppijat.
Nuorimmaisemme kävivät viime viikolla tutustumassa tulevaan kouluunsa ja opettajaansa siellä maalla. Ope oli kiva ja muutamassa tunnissa lapset ehtivät saada monta uutta ystävää ja oppia pari uutta leikkiä. Aivan erityisen ihanaa oli kuitenkin kaiken kotoisuus ja ihmisenkokoisuus: ruokasalikin oli mukavan pieni ja kaiuton. Pikkuruisesta alakoulusta puuttuvat sekä ison helsinkiläisen peruskoulun vahvuudet että sen heikkoudet. Kumman sinä valitsisit jos vaihtoehdot olisivat a) 29 lapsen monikulttuurinen luokka tai b) 16 lapsen monokulttuurinen (tai ainakin ensisilmäyksellä monokulttuurisempi) yhdysluokka?
No, olemme kyllä jo ehtineet kuulla muuttavamme samaan kuntaan ainakin kahden tutuntutun miesparin kanssa. Ja nyt pääsiäislomalla ajoimme jälleen kerran kunnan keskustaajaman läpi rakkaalle remonttityömaallemme kun katseeni kiinnittyi johonkin, josta ilahduin jo ennen kuin edes tajusin mitä näin. Ja minä näin nuoren romaniasuisen naisen kävelyttämässä koiraa yhdessä valkolaisasuisen ystävättärensä kanssa.
Siinä naapurikunnassa kävin 1980-luvulla kouluni tapaamatta tietääkseni koskaan yhtään maahanmuuttajaa, eikä kylän raitilla liikkunut romaniasuisia naisia, ei ensimmäistäkään. Kaikkien koulutovereideni äidinkieli oli suomi. Oma lapsuudenperheeni oli kenties seudun erikoisimpia, kun vanhempani eivät edes kuuluneet kirkkoon… Minun lasteni koulussa sen sijaan puhutaan kenties kymmeniä eri äidinkieliä ja jakaudutaan uskontotuntien ajaksi ainakin neljään eri ryhmään. Kulttuurisen ja kielellisen monimuotoisuuden lisäksi arkeen kuuluvat myös esimerkiksi sellaiset asiat kuin kehitysvammaisuus, perhemuotojen moninaisuus ja erilaiset oppijat.
Nuorimmaisemme kävivät viime viikolla tutustumassa tulevaan kouluunsa ja opettajaansa siellä maalla. Ope oli kiva ja muutamassa tunnissa lapset ehtivät saada monta uutta ystävää ja oppia pari uutta leikkiä. Aivan erityisen ihanaa oli kuitenkin kaiken kotoisuus ja ihmisenkokoisuus: ruokasalikin oli mukavan pieni ja kaiuton. Pikkuruisesta alakoulusta puuttuvat sekä ison helsinkiläisen peruskoulun vahvuudet että sen heikkoudet. Kumman sinä valitsisit jos vaihtoehdot olisivat a) 29 lapsen monikulttuurinen luokka tai b) 16 lapsen monokulttuurinen (tai ainakin ensisilmäyksellä monokulttuurisempi) yhdysluokka?
No, olemme kyllä jo ehtineet kuulla muuttavamme samaan kuntaan ainakin kahden tutuntutun miesparin kanssa. Ja nyt pääsiäislomalla ajoimme jälleen kerran kunnan keskustaajaman läpi rakkaalle remonttityömaallemme kun katseeni kiinnittyi johonkin, josta ilahduin jo ennen kuin edes tajusin mitä näin. Ja minä näin nuoren romaniasuisen naisen kävelyttämässä koiraa yhdessä valkolaisasuisen ystävättärensä kanssa.
sunnuntai 15. maaliskuuta 2009
Valoisaa kirjailijaelämää
Olen unelma-ammatissani. Ainakin tämän kalenterivuoden ajan saan keskittyä seuraavan tietokirjani tekemiseen. Iloitsen tästä asiasta päivittäin, ja hyvin usein ääneen, minkä perheenjäseneni voivat tarvittaessa todistaa. Samaiset perheenjäsenet pitävät olemassaolollaan huolen siitä, että kovin hurjalla tavalla vapaata kirjailijaelämää en pääse viettämään – vaikka saatankin olla usein yöpaidassa vielä kun lapset tulevat iltapäivällä koulusta.
Aloitin työni tämän kirjan kanssa joulu-tammikuussa vähitellen ja varoen, koska palailin arkeen yli puolen vuoden sairauslomalta. Diagnoosini oli keskivaikea masennus. Lääkärini arvioi minut vielä lokakuussa työkyvyttömäksi, piti selvänä että tarvitsen kestävään kuntoutumiseen vähintään kahden vuoden terapiajakson ja suositteli lepoa ainakin vuodenvaihteeseen asti. Kela oli asiasta kuitenkin toista mieltä. Posti toi minulle samalla viikolla kielteiset päätökset sekä sairauspäivärahan jatkumisesta että kuntoutuksesta. Kelan asiantuntijat olivat siis viisaudessaan (minua koskaan tapaamatta) todenneet, että olin työkykyinen.
Haastateltavani olisivat saattaneet hämmästyä, jos olisin aloittanut työni yhtäkkiä heti marraskuussa. Olin vielä siinä tilassa, että tarvitsin rauhoittavia lääkkeitä pystyäkseni viemään tyttäreni hammaslääkäriin bussilla. Saatoin purskahtaa itkuun kaupan kassalla. En pystynyt keskittymään vielä kunnolla mihinkään, eikä mikään tuntunut kiinnostavalta. Ilman viikoittaista terapiaa en olisi uskaltanut lähteä suunnittelemaan edes vähittäistä työhön palaamista. Olin hauras vieras omassa elämässäni.
Samaan aikaan toisaalla eräs ystäväni aloitteli omaa terapiaansa. Myös hän sairastaa masennusta. Hänkin sai vastikään kielteisen kuntoutuspäätöksen, mutta perustelut olivat päinvastaiset kuin minulla: ystäväni on liian sairas. Toisin sanoen Kelan arvio on, ettei kannata tukea tämän ihmisen terapiaa, koska tästä ei välttämättä enää tule kunnon veronmaksajaa. En ole ihan varma, kumman saaman päätöksen perustelut olivat masentavammat.
No, minä sain marraskuussa uudet lääkkeet jotka sittemmin osoittautuivat hyviksi. Varsinaiset masennusoireet alkoivat vähitellen lieventyä ja kadota. Terapiaan olin jo sitoutunut, joten jatkoin sitä omalla kustannuksellani, vaikka viisihenkisessä perheessä olisi noille rahoille kieltämättä muutakin käyttöä. Muutama satanen kuussa lienee kuitenkin kohtuuhinta siitä, että äiti/vaimo pysyy toimintakykyisenä ja oppii toivottavasti jatkossa välttämään romahtamisen tai ainakin tunnistamaan merkit ajoissa.
Melankoliantäyteisen ja mustanpuhuvan kevään, kesän, syksyn ja alkutalven jälkeen tuntuu järjettömän upealta saada herätä aamu aamulta valoisampaan päivään. Tämän päälle on aivan bonusta, että saan aamukahvin keitettyäni ryhtyä tekemään työtä, jonka tunnen osaavani ja josta nautin.
Aloitin työni tämän kirjan kanssa joulu-tammikuussa vähitellen ja varoen, koska palailin arkeen yli puolen vuoden sairauslomalta. Diagnoosini oli keskivaikea masennus. Lääkärini arvioi minut vielä lokakuussa työkyvyttömäksi, piti selvänä että tarvitsen kestävään kuntoutumiseen vähintään kahden vuoden terapiajakson ja suositteli lepoa ainakin vuodenvaihteeseen asti. Kela oli asiasta kuitenkin toista mieltä. Posti toi minulle samalla viikolla kielteiset päätökset sekä sairauspäivärahan jatkumisesta että kuntoutuksesta. Kelan asiantuntijat olivat siis viisaudessaan (minua koskaan tapaamatta) todenneet, että olin työkykyinen.
Haastateltavani olisivat saattaneet hämmästyä, jos olisin aloittanut työni yhtäkkiä heti marraskuussa. Olin vielä siinä tilassa, että tarvitsin rauhoittavia lääkkeitä pystyäkseni viemään tyttäreni hammaslääkäriin bussilla. Saatoin purskahtaa itkuun kaupan kassalla. En pystynyt keskittymään vielä kunnolla mihinkään, eikä mikään tuntunut kiinnostavalta. Ilman viikoittaista terapiaa en olisi uskaltanut lähteä suunnittelemaan edes vähittäistä työhön palaamista. Olin hauras vieras omassa elämässäni.
Samaan aikaan toisaalla eräs ystäväni aloitteli omaa terapiaansa. Myös hän sairastaa masennusta. Hänkin sai vastikään kielteisen kuntoutuspäätöksen, mutta perustelut olivat päinvastaiset kuin minulla: ystäväni on liian sairas. Toisin sanoen Kelan arvio on, ettei kannata tukea tämän ihmisen terapiaa, koska tästä ei välttämättä enää tule kunnon veronmaksajaa. En ole ihan varma, kumman saaman päätöksen perustelut olivat masentavammat.
No, minä sain marraskuussa uudet lääkkeet jotka sittemmin osoittautuivat hyviksi. Varsinaiset masennusoireet alkoivat vähitellen lieventyä ja kadota. Terapiaan olin jo sitoutunut, joten jatkoin sitä omalla kustannuksellani, vaikka viisihenkisessä perheessä olisi noille rahoille kieltämättä muutakin käyttöä. Muutama satanen kuussa lienee kuitenkin kohtuuhinta siitä, että äiti/vaimo pysyy toimintakykyisenä ja oppii toivottavasti jatkossa välttämään romahtamisen tai ainakin tunnistamaan merkit ajoissa.
Melankoliantäyteisen ja mustanpuhuvan kevään, kesän, syksyn ja alkutalven jälkeen tuntuu järjettömän upealta saada herätä aamu aamulta valoisampaan päivään. Tämän päälle on aivan bonusta, että saan aamukahvin keitettyäni ryhtyä tekemään työtä, jonka tunnen osaavani ja josta nautin.
sunnuntai 12. lokakuuta 2008
Tilitystä vaalien alla
Olen jäämässä näissä vaaleissa eli nyt vuodenvaihteessa pois Helsingin kaupunginvaltuustosta. Vaikka jätän vaalit väliin ennen kaikkea henkilökohtaisista syistä (ks. Terveisiä hiljaisuudesta), tuntuu silti tärkeältä kertoa vähän myös niistä asioista, jotka olisivat voineet saada minut tekemään saman päätöksen ilman sairastumista – ja jotka epäilemättä myös nopeuttivat voimieni loppumista. Tämä kirjoitus on siis lievää tilitystä, mutta sisältää ehkä myös jotain, josta voi olla hyötyä tuleville uusille valtuutetuille.
Kuluneiden neljän vuoden aikana olen huomannut vastaavani aika lailla samalla tavalla aina kun minulta kysytään, millaista valtuutetun työ on. Se on äärettömän turhauttavaa, erittäin mielenkiintoista ja joskus vähän palkitsevaakin. Välillä on ollut myös kivaa, ennen kaikkea koska valtuustossa on monta ihanaakin ihmistä. Turhautumiseni on syntynyt lähinnä politiikan toimintakulttuuriin liittyvistä kummallisuuksista, kaupungin organisaation jäykkyydestä ja hitaudesta, valtapuolueen arvomaailmasta ja ihan silkasta demokratian puutteesta.
Viimeksi mainitusta kertoo muun muassa se, miten monet asiat tuodaan kaupunginvaltuuston kokoukseen käytännössä vaihtoehdottomina, valmiiksi pureskeltuina ”ota tai jätä” -päätöksinä. Tästä seuraa sellainen tunne, että jotta voisi todella muuttaa mitään, pitäisi pystyä vaikuttamaan suunnittelusta ja valmistelusta lähtien viranhaltijoiden työhön, olla tavalla tai toisella mukana jokaisessa kahvipöytä- ja käytäväkeskustelussa ja vielä pystyä varmistamaan, ettei asiaa myydä jossain yllättävässä poliittisessa pelissä. Tällaiseen ei tietenkään yleensä ole todellisuudessa sen paremmin aikaa kuin mahdollisuuksiakaan, ja valvottavia asioita on loputtomasti. Tässä on siis yksi tärkeä metatason keskustelun paikka. Minusta poliitikoille pitäisi tuoda pöydälle mieluiten vähintään kaksi tosiasiallista vaihtoehtoa, joista keskustella ja valita.
Jos haluaa todella paneutua asioihin ja saada aikaan muutoksia, voi tavallisen rivivaltuutetun tehtävästä helposti saada itselleen kokopäivätyön – josta ei kuitenkaan makseta kokopäivätyön palkkaa. Käytännössä valtuutettujen täytyisikin voida jakaa tehtäviä valtuustoryhmänsä sisällä ja jokaisen pitäisi pystyä keskittymään ennen kaikkea niihin teemoihin, jotka ovat itselle tärkeimpiä tai joihin liittyen on eniten annettavaa, ja joista voi joskus myös saada palkitsevuuden kokemuksia. Tämä vaatisi hyvin toimivaa ryhmädynamiikkaa, jonka eteen pitää tehdä töitä ja joka edellyttää myös napakkaa ja kokonaisuuksia hahmottavaa ryhmäpuheenjohtajaa. Toimiva ryhmä ja mielekäs työnjako eivät myöskään synny ilman avointa keskusteluilmapiiriä ja kiireetöntä tunnelmaa. Kiireettömyys taas ei taida kuulua politiikan tekemisen sanastoon ollenkaan. Aikaa pitää silti vaatia: aikaa kysymyksille ja kyseenalaistamiselle, taustojen selvittämiselle, asiantuntijoille soittamiselle, faktojen tarkistamiselle.
Pahimmillaan nykyinen toimintakulttuuri ja jatkuva kiire kärjistävät sitä ylitunnollisuuden oireyhtymää, joka muutenkin vaivaa monia meistä 30+ naisista. Politiikassa se, että tekee parhaansa ei tunnu koskaan riittävän. Jotta voi kokea onnistumisen iloa, täytyy oppia riemuitsemaan aivan pikkuruisista asioista. On varottava, ettei ala mitata omaa arvoaan ihmisenä politiikan tekemisestä saamansa myönteisen palautteen määrällä tai edes sillä, miten tyytyväinen itse on saavutuksiinsa – saati sillä, paljonko ääniä saa vaaleissa!
Itse elin viime kevääseen asti lähes jatkuvasti sellaisen tunteen kanssa, että lintsailen koko ajan vähän kaikesta. Minulla oli liian vähän aikaa lapsille kun kotona ollessani luin kokouspapereita tai sähköposteja, puhuin puhelimessa tai olin muuten olematta läsnä, ja toisaalta minulla oli liian vähän aikaa paneutua käsiteltäviin asioihin kun en voinut ihan joka ilta mennä jonnekin paikan päälle keskustelemaan asianosaisten kanssa – ja päivisin piti tehdä töitäkin jossain välissä, ja niitäkin tuli tehtyä ajatukset puoliksi jossain muualla.
Huomasin myös, että arkeni vähensi nollatasolle sietokykyni poliittisille hiekkalaatikkoriidoille: kun on kotona kolme kouluikäistä lasta, ei jaksa kuunnella ja katsella tuittuilua, mököttämistä, toisten keskeyttämistä, huutelua ja kinastelua enää illan kokouksissa. Itse asiassa kaupungintalolla käyttäydytään usein aika paljon huonommin kuin meillä kotona.
Vuoden verran toimin valtuuston ja kulttuurilautakunnan jäsenyyden lisäksi oman ryhmäni puheenjohtajana. Se oli sinänsä oikein mielekästä ja sopivan haastavaa, mutta arjen elämän ja ajankäytön näkökulmasta jo aika mahdotonta. Selviydyin kohtalaisesti vastaamalla kielteisesti käytännössä kaikkiin sellaisiin kiinnostaviinkin kutsuihin, jotka eivät liittyneet suoraan tehtävääni tai juuri käsittelyyn tulevaan asiaan. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että jäljelle jäivät vain vakavasti otettavat velvollisuudet, kun kaikki kevyempi yhdessäolo ja pelkkää edustamista tarkoittavat lounaat ja riennot oli karsittu pois. Suo siellä, vetelä täällä.
En tiedä, olisinko tehnyt tai ajatellut valtuustokautta aloittaessani mitään toisin, jos olisin tiennyt myöhemmin kirjoittavani näin. Ehkä olisin ainakin osannut suojata itseäni joiltain pettymyksiltä vähän paremmin. Joka tapauksessa näiden vuosien jälkeen minulla on realistisempi kuva sekä itsestäni että politiikan tekemisestä, kun seuraavan kerran asetun ehdokkaaksi. Missä vaaleissa ja minä vuonna, jää nähtäväksi. ”Kun” on kuitenkin todennäköisesti – kaikesta huolimatta – oikea sanavalinta.
Kuluneiden neljän vuoden aikana olen huomannut vastaavani aika lailla samalla tavalla aina kun minulta kysytään, millaista valtuutetun työ on. Se on äärettömän turhauttavaa, erittäin mielenkiintoista ja joskus vähän palkitsevaakin. Välillä on ollut myös kivaa, ennen kaikkea koska valtuustossa on monta ihanaakin ihmistä. Turhautumiseni on syntynyt lähinnä politiikan toimintakulttuuriin liittyvistä kummallisuuksista, kaupungin organisaation jäykkyydestä ja hitaudesta, valtapuolueen arvomaailmasta ja ihan silkasta demokratian puutteesta.
Viimeksi mainitusta kertoo muun muassa se, miten monet asiat tuodaan kaupunginvaltuuston kokoukseen käytännössä vaihtoehdottomina, valmiiksi pureskeltuina ”ota tai jätä” -päätöksinä. Tästä seuraa sellainen tunne, että jotta voisi todella muuttaa mitään, pitäisi pystyä vaikuttamaan suunnittelusta ja valmistelusta lähtien viranhaltijoiden työhön, olla tavalla tai toisella mukana jokaisessa kahvipöytä- ja käytäväkeskustelussa ja vielä pystyä varmistamaan, ettei asiaa myydä jossain yllättävässä poliittisessa pelissä. Tällaiseen ei tietenkään yleensä ole todellisuudessa sen paremmin aikaa kuin mahdollisuuksiakaan, ja valvottavia asioita on loputtomasti. Tässä on siis yksi tärkeä metatason keskustelun paikka. Minusta poliitikoille pitäisi tuoda pöydälle mieluiten vähintään kaksi tosiasiallista vaihtoehtoa, joista keskustella ja valita.
Jos haluaa todella paneutua asioihin ja saada aikaan muutoksia, voi tavallisen rivivaltuutetun tehtävästä helposti saada itselleen kokopäivätyön – josta ei kuitenkaan makseta kokopäivätyön palkkaa. Käytännössä valtuutettujen täytyisikin voida jakaa tehtäviä valtuustoryhmänsä sisällä ja jokaisen pitäisi pystyä keskittymään ennen kaikkea niihin teemoihin, jotka ovat itselle tärkeimpiä tai joihin liittyen on eniten annettavaa, ja joista voi joskus myös saada palkitsevuuden kokemuksia. Tämä vaatisi hyvin toimivaa ryhmädynamiikkaa, jonka eteen pitää tehdä töitä ja joka edellyttää myös napakkaa ja kokonaisuuksia hahmottavaa ryhmäpuheenjohtajaa. Toimiva ryhmä ja mielekäs työnjako eivät myöskään synny ilman avointa keskusteluilmapiiriä ja kiireetöntä tunnelmaa. Kiireettömyys taas ei taida kuulua politiikan tekemisen sanastoon ollenkaan. Aikaa pitää silti vaatia: aikaa kysymyksille ja kyseenalaistamiselle, taustojen selvittämiselle, asiantuntijoille soittamiselle, faktojen tarkistamiselle.
Pahimmillaan nykyinen toimintakulttuuri ja jatkuva kiire kärjistävät sitä ylitunnollisuuden oireyhtymää, joka muutenkin vaivaa monia meistä 30+ naisista. Politiikassa se, että tekee parhaansa ei tunnu koskaan riittävän. Jotta voi kokea onnistumisen iloa, täytyy oppia riemuitsemaan aivan pikkuruisista asioista. On varottava, ettei ala mitata omaa arvoaan ihmisenä politiikan tekemisestä saamansa myönteisen palautteen määrällä tai edes sillä, miten tyytyväinen itse on saavutuksiinsa – saati sillä, paljonko ääniä saa vaaleissa!
Itse elin viime kevääseen asti lähes jatkuvasti sellaisen tunteen kanssa, että lintsailen koko ajan vähän kaikesta. Minulla oli liian vähän aikaa lapsille kun kotona ollessani luin kokouspapereita tai sähköposteja, puhuin puhelimessa tai olin muuten olematta läsnä, ja toisaalta minulla oli liian vähän aikaa paneutua käsiteltäviin asioihin kun en voinut ihan joka ilta mennä jonnekin paikan päälle keskustelemaan asianosaisten kanssa – ja päivisin piti tehdä töitäkin jossain välissä, ja niitäkin tuli tehtyä ajatukset puoliksi jossain muualla.
Huomasin myös, että arkeni vähensi nollatasolle sietokykyni poliittisille hiekkalaatikkoriidoille: kun on kotona kolme kouluikäistä lasta, ei jaksa kuunnella ja katsella tuittuilua, mököttämistä, toisten keskeyttämistä, huutelua ja kinastelua enää illan kokouksissa. Itse asiassa kaupungintalolla käyttäydytään usein aika paljon huonommin kuin meillä kotona.
Vuoden verran toimin valtuuston ja kulttuurilautakunnan jäsenyyden lisäksi oman ryhmäni puheenjohtajana. Se oli sinänsä oikein mielekästä ja sopivan haastavaa, mutta arjen elämän ja ajankäytön näkökulmasta jo aika mahdotonta. Selviydyin kohtalaisesti vastaamalla kielteisesti käytännössä kaikkiin sellaisiin kiinnostaviinkin kutsuihin, jotka eivät liittyneet suoraan tehtävääni tai juuri käsittelyyn tulevaan asiaan. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että jäljelle jäivät vain vakavasti otettavat velvollisuudet, kun kaikki kevyempi yhdessäolo ja pelkkää edustamista tarkoittavat lounaat ja riennot oli karsittu pois. Suo siellä, vetelä täällä.
En tiedä, olisinko tehnyt tai ajatellut valtuustokautta aloittaessani mitään toisin, jos olisin tiennyt myöhemmin kirjoittavani näin. Ehkä olisin ainakin osannut suojata itseäni joiltain pettymyksiltä vähän paremmin. Joka tapauksessa näiden vuosien jälkeen minulla on realistisempi kuva sekä itsestäni että politiikan tekemisestä, kun seuraavan kerran asetun ehdokkaaksi. Missä vaaleissa ja minä vuonna, jää nähtäväksi. ”Kun” on kuitenkin todennäköisesti – kaikesta huolimatta – oikea sanavalinta.
perjantai 10. lokakuuta 2008
Terveisiä hiljaisuudesta
Täällä on ollut huhtikuun jälkeen hiljaista, sekä täällä blogissa että täällä blogin kirjoittajan todellisuudessa. Jäin pian Trans-kirjani julkistamisen jälkeen sairauslomalle, josta tulikin pidempi kuin silloin arvasin. Vähältä piti, etten raportoinut asiasta heti ja ryhtynyt suorittamaan uutta rooliani blogitekstien muodossa. Voitin kuitenkin itseni ja lepäsin – ja jatkan lepäämistä vielä tovin.
Uusi roolini vaikuttaa olevan aika muodikas: sairastuin uupumukseen ja keskivaikeaan masennukseen. Masennuksesta ja uupumisesta puhutaan (vaihtelevilla sanoilla, hyvinkin erilaisiin asioihin viitaten) nykyään paljon. Monet depressiopotilaat ovat vuosien varrella yrittäneet muistuttaa, että kysymyksessä on kuolemanvakava sairaus, jota ei voi verrata siihen ajoittaiseen alakuloon, surumielisyyteen, väsymykseen tai huonolla tuulella olemiseen joka on osa jokaisen ihmisen arkea. Koska en edelleenkään ajatellut ruveta tunnollisesti suorittamaan potilaan roolia, en ryhdy toistamaan heidän argumenttejaan enkä esimerkkejään. Minulle on kuitenkin ollut niin paljon apua ja iloa muiden depression kokeneiden vertaistuesta ja saamistani lukuvinkeistä, että haluan laittaa vähän hyvää kiertämään.
Minulle ovat tehneet hyvää muun muassa tällaiset asiat:
- hitaus, jolle annoin tilaa jäämällä sairauslomalle
- terapia (ja se, että ystäväni yllyttivät ja auttoivat minut etsimään terapeutin mahdollisimman nopeasti)
- valo, jota löytyy välillä ulkoa, välillä kirkasvalolampusta
- ystävät, jotka eivät yritä liikaa ”piristää”, vaan ovat olemassa
- serotoniinitasoon vaikuttavat lääkkeet (niitä ei kannata pelätä)
- hiljaisuus, jota löydän esim. kirjastosta ja järven rannalta
- pasianssi, dekkarit, facebook ja laktoositon jäätelö
Dekkarien lisäksi olen vähitellen alkanut lukea muutakin. Tässä muutama kirja, joista olen löytänyt palasen itseäni:
- Rappe & Sjögren: Liian tunnollinen
- Hardwick: Hullun lailla
- Kristeva: Musta aurinko
- Heinimäki: Outo hartauskirja
Uusi roolini vaikuttaa olevan aika muodikas: sairastuin uupumukseen ja keskivaikeaan masennukseen. Masennuksesta ja uupumisesta puhutaan (vaihtelevilla sanoilla, hyvinkin erilaisiin asioihin viitaten) nykyään paljon. Monet depressiopotilaat ovat vuosien varrella yrittäneet muistuttaa, että kysymyksessä on kuolemanvakava sairaus, jota ei voi verrata siihen ajoittaiseen alakuloon, surumielisyyteen, väsymykseen tai huonolla tuulella olemiseen joka on osa jokaisen ihmisen arkea. Koska en edelleenkään ajatellut ruveta tunnollisesti suorittamaan potilaan roolia, en ryhdy toistamaan heidän argumenttejaan enkä esimerkkejään. Minulle on kuitenkin ollut niin paljon apua ja iloa muiden depression kokeneiden vertaistuesta ja saamistani lukuvinkeistä, että haluan laittaa vähän hyvää kiertämään.
Minulle ovat tehneet hyvää muun muassa tällaiset asiat:
- hitaus, jolle annoin tilaa jäämällä sairauslomalle
- terapia (ja se, että ystäväni yllyttivät ja auttoivat minut etsimään terapeutin mahdollisimman nopeasti)
- valo, jota löytyy välillä ulkoa, välillä kirkasvalolampusta
- ystävät, jotka eivät yritä liikaa ”piristää”, vaan ovat olemassa
- serotoniinitasoon vaikuttavat lääkkeet (niitä ei kannata pelätä)
- hiljaisuus, jota löydän esim. kirjastosta ja järven rannalta
- pasianssi, dekkarit, facebook ja laktoositon jäätelö
Dekkarien lisäksi olen vähitellen alkanut lukea muutakin. Tässä muutama kirja, joista olen löytänyt palasen itseäni:
- Rappe & Sjögren: Liian tunnollinen
- Hardwick: Hullun lailla
- Kristeva: Musta aurinko
- Heinimäki: Outo hartauskirja
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
