Olen huomannut eläväni kaksoiselämää. Kotonani rähjäisessä vanhassa talossa kahdentoista kilometrin päässä taajamasta katsoo peilistä varhaiskeski-ikäinen akka tukka pesemättä ja maalausfarkkujen polvet vakavasti pussilla. Kaupungissa minut on sen sijaan voinut bongata yökerhosta uskomattoman kauniiden dragartistien seurasta, korkokengissä ja kotelomekossa.
Aluksi kysymys oli työstä: ravintolakulttuuri kuuluu kuvaan kun kirjoittaa kirjaa dragista. Huomasin kuitenkin nopeasti että viihdyn yökerhovetimissä yllättävän hyvin. Yhtä hyvin kuin remonttihaalareissakin.
Tämä kaksoiselämä on tehnyt näkyväksi seikan, josta luin vastikään myös tutkimustuloksia. Yhdysvaltalaistutkija oli selvittänyt, että maalaisnaiselle kauneus on turhake. Ulkonäkö on maalla tarpeeton väline kilpailussa huomiosta, kun taas kaupungissa kauneus todella tuo naiselle onnea: sosiaalista pääomaa, menestystä, ystäviä, vaikutusvaltaa. No, kärjistän tietenkin, mutta tämänsuuntaisia tuloksia tutkija sai.
Ulkonäkökilpailu huomiosta on pahimmillaan hengenvaarallista. Vaikkei maalaisilma automaattisesti suojele lapsia syömishäiriöiltä, olen onnellinen että tyttäreni saavat tulla murrosikään kyläyhteisössä jossa on okei mennä kouluun toppahousuissa kun on pakkasta.
Yhdysvaltalaistutkimuksessa kauneus tarkoitti itse asiassa lantion- ja vyötärönympäryksen välisen suhteen optimaalisuutta. Sopivien kurvien kun on jossain toisessa tutkimuksessa todettu olevan keskeinen naiskauneuden mittari. Ja näinhän se taitaa olla. Opettavathan naistenlehdetkin, kuinka eri vartalotyypit voivat vaatteilla korostaa parhaita puoliaan ja häivyttää niitä joihin nainen ei ole tyytyväinen.
Seuraavan kerran työmatkailen maalta kaupunkiin juhlistamaan Burleskin paluu -nimisen kirjan suomennoksen julkaisemista Helsingissä. Ilahduin kun sain kirjoittaa kirjaan esipuheen, koska minua viehättää uuden burleskin suhtautuminen kauneuteen ja ulkonäköpaineisiin.
Naistenlehtien tavoin myös burleskin estetiikka rohkaisee naisia korostamaan niitä kohtia kehossaan joista pitävät eniten, mutta lisäämään vielä enemmän glitteriä niihin paikkoihin joihin ovat tyytymättömiä. Tämä voi johtaa siihen että tyytymättömyys hajoaa kappaleiksi ja putoaa kimalletomuna tanssilattialle.
Onhan nimittäin niin että vaikka kauneuden käyttöarvo maalla ja kaupungissa on ihan kiinnostava näkökulma, tärkein fakta on kuitenkin tämä: onnelliset ihmiset ovat kauniita.
tiistai 26. tammikuuta 2010
lauantai 23. tammikuuta 2010
Noloimmat mokat, KU 20.12.2009
Virheiden tekeminen on raskas laji. On päiviä, jolloin virheet tapahtuvat kuin itsestään. Arviointikyky pettää, sormi painaa väärää nappia, suusta pääsee sammakko ja unohdan tarkistaa kalenterin. Kaikki energia tuntuu menevän virheiden korjaamiseen. Vielä enemmän energiaa vie kuitenkin virheiden välttäminen ja mokaamisen pelko.
Poikien sarjassa pärjätään ilmeisesti hivenen paremmin, mutta monilla ikäisilläni naisilla on vaikeuksia sekä mokata että sietää omia virheitään. Me pyrimme täydellisyyteen ja sairastumme tunnollisuuteen – ja opettelemme terapiassa olemaan vajavaisia.
Erehtymättömyys on epäinhimillistä. Sitä paitsi virhe on luovuuden sydänystävä. Taiteen tai tieteen tekeminen ei oikein onnistu ilman riskien ottamista. Tehokkuusvaatimusten edessä jää moni onnistuminenkin kokematta kun ei ehdi erehtyä.
Monikulttuurisuusteemojen kanssa pitkään työskennellyt ystäväni analysoi, että suomalaisille on erityisen vaikeaa ottaa sellaisia riskejä, jotka liittyvät ihmisen henkilökohtaisen alueen rajoihin.
Esimies ei kehtaa nuhdella työajoista piittaamatonta alaistaan, koska tämä on tummaihoinen maahanmuuttaja – mitä jos häntä pidetään rasistina? Haluaisimme vieraiden kulttuurien käsikirjan, joka kertoisi mitä pitää tietää, kun kohtaa pakistanilaisen tai sudanilaisen ihmisen.
Mutta hitto vie, kun tosielämässä ihmiset eivät ole käsikirjaesimerkkejä vaan poikkeuksen poikkeuksia. Apua.
Sama pelko näkyy kaikkialla. Kukaan ei uskalla kysyä työkaverin vointia, koska kaikki tietävät tämän juuri haudanneen äitinsä. Hyvää tarkoittava hetero ei uskalla puhua homoista, kun ei ole varma mitä sanoja sopii käyttää. En kehtaa tarjoutua auttamaan näkövammaista ihmistä liikenneruuhkassa, kun on mahdollista, ettei hän tarvitsekaan apua.
Toisen reviirin kunnioittaminen on hieno asia. Joissain kohtaamisissa se ei kuitenkaan riitä ohjenuoraksi, ja monessa tilanteessa käyttäytymistä ohjaa enemmän omien kasvojen menettämisen pelko kuin halu olla loukkaamatta toista. Paniikissa ei ehdi miettiä kumpi onkaan lopulta tavoittelemisen arvoista: se, että tekee pöljästi ja käväisee häpeän puolella vai se, että kieltäytyy olemasta läsnä toiselle ja muuttuu oikeasti kasvottomaksi.
Mitä vähemmän tekee virheitä, sitä suuremmilta ne vähät tuntuvat. On kaksi vaihtoehtoa. Voi yrittää minimoida riskit ja hiipiä läpi elämän sukkasillaan tai sitten laittaa itsensä likoon. Tai ei, ensin mainittu ei oikeasti ole vaihtoehto. On pakko kokeilla ja mokailla. Kasvojutun voi tarkistaa katsomalla välillä peiliin.
Poikien sarjassa pärjätään ilmeisesti hivenen paremmin, mutta monilla ikäisilläni naisilla on vaikeuksia sekä mokata että sietää omia virheitään. Me pyrimme täydellisyyteen ja sairastumme tunnollisuuteen – ja opettelemme terapiassa olemaan vajavaisia.
Erehtymättömyys on epäinhimillistä. Sitä paitsi virhe on luovuuden sydänystävä. Taiteen tai tieteen tekeminen ei oikein onnistu ilman riskien ottamista. Tehokkuusvaatimusten edessä jää moni onnistuminenkin kokematta kun ei ehdi erehtyä.
Monikulttuurisuusteemojen kanssa pitkään työskennellyt ystäväni analysoi, että suomalaisille on erityisen vaikeaa ottaa sellaisia riskejä, jotka liittyvät ihmisen henkilökohtaisen alueen rajoihin.
Esimies ei kehtaa nuhdella työajoista piittaamatonta alaistaan, koska tämä on tummaihoinen maahanmuuttaja – mitä jos häntä pidetään rasistina? Haluaisimme vieraiden kulttuurien käsikirjan, joka kertoisi mitä pitää tietää, kun kohtaa pakistanilaisen tai sudanilaisen ihmisen.
Mutta hitto vie, kun tosielämässä ihmiset eivät ole käsikirjaesimerkkejä vaan poikkeuksen poikkeuksia. Apua.
Sama pelko näkyy kaikkialla. Kukaan ei uskalla kysyä työkaverin vointia, koska kaikki tietävät tämän juuri haudanneen äitinsä. Hyvää tarkoittava hetero ei uskalla puhua homoista, kun ei ole varma mitä sanoja sopii käyttää. En kehtaa tarjoutua auttamaan näkövammaista ihmistä liikenneruuhkassa, kun on mahdollista, ettei hän tarvitsekaan apua.
Toisen reviirin kunnioittaminen on hieno asia. Joissain kohtaamisissa se ei kuitenkaan riitä ohjenuoraksi, ja monessa tilanteessa käyttäytymistä ohjaa enemmän omien kasvojen menettämisen pelko kuin halu olla loukkaamatta toista. Paniikissa ei ehdi miettiä kumpi onkaan lopulta tavoittelemisen arvoista: se, että tekee pöljästi ja käväisee häpeän puolella vai se, että kieltäytyy olemasta läsnä toiselle ja muuttuu oikeasti kasvottomaksi.
Mitä vähemmän tekee virheitä, sitä suuremmilta ne vähät tuntuvat. On kaksi vaihtoehtoa. Voi yrittää minimoida riskit ja hiipiä läpi elämän sukkasillaan tai sitten laittaa itsensä likoon. Tai ei, ensin mainittu ei oikeasti ole vaihtoehto. On pakko kokeilla ja mokailla. Kasvojutun voi tarkistaa katsomalla välillä peiliin.
keskiviikko 2. joulukuuta 2009
Jaettua (kolumni KU:ssa 26.11.)
Suomalaisuus on aina ollut minulle vaikea asia. Nyt en viittaa niihin myötähäpeän ja turhautumisen tunteisiin, joita Glamour Dollssit ja hallituspolitiikka aika ajoin herättävät. En myöskään koe suomalaisena olemista käytännön tasolla ongelmalliseksi vaan osaan sen ihan hyvin. Vaikeus on teoreettisempi, ongelma on merkitysten tasolla: mistä suomalaisuudessa on kysymys?
Kansallisuus lipsuu käsistäni. Itsenäisyyspäivänä ja juhannuksena kiemurtelen enemmän tai vähemmän hämilläni siitä kuvastosta ja retoriikasta, joka lienee tarkoitettu jokaiselle suomalaiselle läheiseksi. Harvoin tunnen jakavani erityisesti mitään maannaisteni kanssa Prisman kassajonossa, mutta kerran löysin sielunsisaren moldovalaisesta homomiehestä. En tiedä miltä minusta tuntuu olla suomalainen.
Lapsuudenkotini ei ehkä ollut erityisen isänmaallinen – mitä se sitten tarkoittaakin. Ainakaan vanhempani eivät tarjonneet mitään erityistä kansallistunteellisuuden mallia. Koulun ja tiedotusvälineiden tarjoama isänmaa-suhteen malli taas tuntui aika pompöösiltä ja päälle liimatulta. Sinivalkoisten kynttilänjalkojen askarteleminen silkkipaperista ja kartongista ei herättänyt minussa suomalaisuuden tuntoa.
Yksi merkittävä tekijä hämmennykseni taustalla on ollut se, miten tulisesti isänmaallisuus on tavattu maustaa talvisodan hengellä. Otin lopulta yläasteella oikein projektiksi kasvattaa sisälläni vähän aidompaa kunnioitusta sotiemme veteraaneja kohtaan, koska en nyt varsinaisesti halunnut olla epäkunnioittavakaan. Mutta kovin päälle liimatuksi sekin harjoitus jäi eikä tarkentanut suomalaisuuteni kuvaa. He olivat aina joidenkin toisten isoisiä. Minun vaarini ei halunnut puhua sodasta mihinkään sävyyn.
Uusimmassa HS Teemassa historioitsija Marja Jalava kuvaa suomalaisuutta aatejärjestelmäksi, jonka tavoitteena on saada ihmiset samastumaan kansakuntaan. Jalavan ydinviesti on se – näin tulkitsen – ettei ole olemassa yhtä kaikkien jakamaa suomalaisuutta, vaan kysymys on perheyhtäläisyydestä. Siitä siis, että jokaisella on jotain yhteistä jokaisen muun kanssa, mutta mikään yksittäinen asia ei yhdistä kaikkia.
Kävin loppukesästä kävelyllä Aulangolla. Sää oli kuin suoraan matkailumainoksesta. Näköalatasanteella huikaisevan kauniin maiseman edessä suustani pääsi, että jos Finlandia-hymni ei olisi jo sävelletty, minä säveltäisin sen nyt. Noiden metsien laidalla ja järvien rannalla leikin lapsuuteni tärkeimmät leikit. Tuon horisontin ja nuo romanttistakin romanttisemmat männynkäkkyrät ovat verkkokalvoilleni kaivertaneet myös Edelfelt ja Gallén-Kallela kumppaneineen.
Aika monella suomalaisella taitaa olla samoja kuvia verkkokalvoillaan. Kyllä minä intuitiivisesti ymmärrän miksi tuota nimenomaista näkymää sanotaan kansallismaisemaksi. Vaikka saattaisi tuolla tasanteella kyllä huokaista syvään myös sisareni Max.
Kansallisuus lipsuu käsistäni. Itsenäisyyspäivänä ja juhannuksena kiemurtelen enemmän tai vähemmän hämilläni siitä kuvastosta ja retoriikasta, joka lienee tarkoitettu jokaiselle suomalaiselle läheiseksi. Harvoin tunnen jakavani erityisesti mitään maannaisteni kanssa Prisman kassajonossa, mutta kerran löysin sielunsisaren moldovalaisesta homomiehestä. En tiedä miltä minusta tuntuu olla suomalainen.
Lapsuudenkotini ei ehkä ollut erityisen isänmaallinen – mitä se sitten tarkoittaakin. Ainakaan vanhempani eivät tarjonneet mitään erityistä kansallistunteellisuuden mallia. Koulun ja tiedotusvälineiden tarjoama isänmaa-suhteen malli taas tuntui aika pompöösiltä ja päälle liimatulta. Sinivalkoisten kynttilänjalkojen askarteleminen silkkipaperista ja kartongista ei herättänyt minussa suomalaisuuden tuntoa.
Yksi merkittävä tekijä hämmennykseni taustalla on ollut se, miten tulisesti isänmaallisuus on tavattu maustaa talvisodan hengellä. Otin lopulta yläasteella oikein projektiksi kasvattaa sisälläni vähän aidompaa kunnioitusta sotiemme veteraaneja kohtaan, koska en nyt varsinaisesti halunnut olla epäkunnioittavakaan. Mutta kovin päälle liimatuksi sekin harjoitus jäi eikä tarkentanut suomalaisuuteni kuvaa. He olivat aina joidenkin toisten isoisiä. Minun vaarini ei halunnut puhua sodasta mihinkään sävyyn.
Uusimmassa HS Teemassa historioitsija Marja Jalava kuvaa suomalaisuutta aatejärjestelmäksi, jonka tavoitteena on saada ihmiset samastumaan kansakuntaan. Jalavan ydinviesti on se – näin tulkitsen – ettei ole olemassa yhtä kaikkien jakamaa suomalaisuutta, vaan kysymys on perheyhtäläisyydestä. Siitä siis, että jokaisella on jotain yhteistä jokaisen muun kanssa, mutta mikään yksittäinen asia ei yhdistä kaikkia.
Kävin loppukesästä kävelyllä Aulangolla. Sää oli kuin suoraan matkailumainoksesta. Näköalatasanteella huikaisevan kauniin maiseman edessä suustani pääsi, että jos Finlandia-hymni ei olisi jo sävelletty, minä säveltäisin sen nyt. Noiden metsien laidalla ja järvien rannalla leikin lapsuuteni tärkeimmät leikit. Tuon horisontin ja nuo romanttistakin romanttisemmat männynkäkkyrät ovat verkkokalvoilleni kaivertaneet myös Edelfelt ja Gallén-Kallela kumppaneineen.
Aika monella suomalaisella taitaa olla samoja kuvia verkkokalvoillaan. Kyllä minä intuitiivisesti ymmärrän miksi tuota nimenomaista näkymää sanotaan kansallismaisemaksi. Vaikka saattaisi tuolla tasanteella kyllä huokaista syvään myös sisareni Max.
tiistai 27. lokakuuta 2009
Rajansa kaikella (kolumni Kansan Uutisissa 23.10.)
Olen ymmärtämiseen taipuvainen ihminen. Välillä pitää tehdä vähän töitä sen eteen että saa sanottua ääneen: Ei kerta kaikkiaan, tämä ei ole oikein, ei vaikka ymmärtäisin kuinka.
Yhä useammat suomalaisvanhemmat siirtävät lapsensa pois sellaisesta koulusta jossa on paljon maahanmuuttajia, uutisoi Yle alkuviikosta. Eräs rehtori kertoi, että suomalaistaustaiset perheet alkoivat muuttaa pois alueelta siinä vaiheessa kun maahanmuuttajaoppilaiden osuus lähestyi neljääkymmentä prosenttia.
Uutinen kertoo tuttua juttua kasvavista kuiluista suomalaisten koulujen välillä. Samoin kuin asuinalueiden välisiä eroja, myös koulujen välisiä eroja kasvatetaan sekä poliittisilla päätöksillä että vanhempien valinnoilla. Mutta onhan vanhemmilla kuitenkin lupa valita?
Musiikkiluokalle tai montessorikouluun on ennenkin kuljettu matkojen päästä ja saa minun puolestani kulkea jatkossakin. Lähikoulun hylkäämiseen voivat johtaa myös perhesuhteet, liikenneyhteydet, eskaripaikat, harrastusmahdollisuudet ja niin edelleen. En menisi tuomitsemaan. Uutisen aiheena olevat vanhemmat eivät kuitenkaan hylkää tai valitse koulua, vaan koulukavereita. Tässä kohtaa alan vakavasti epäillä suvaitsevaisuuttani.
Ymmärtäjä minussa järkeilee, että vanhemmat pyrkivät ajattelemaan lastensa parasta. Mutta millaisessa todellisuudessa maahanmuuttajien suuri määrä saa kantaväestöön kuuluvan perheen vaihtamaan koulua?
Tolkulliset aikuiset ihmiset eivät ajattele, että luokkatoverin äidinkieli tai ihonväri sinänsä tekisi lapsen koulupäivästä ikävän tai koulunkäynnistä hankalaa. Kysymys lienee siis epäluottamuksesta koulun aikuisten ammattitaitoa tai työn tekemisen edellytyksiä kohtaan. Epäillään (syystä tai syyttä) että koulussa ei pystytä vastaamaan niihin haasteisiin, joita monien kielten, uskontojen ja tapakulttuurien kohtaaminen asettaa.
Tällainen jaloilla äänestäminen ei lisää koulutoimen voimavaroja. Reaktio vaikuttaa kuitenkin jollain tavalla ymmärrettävältä.
Mutta kun ei, ei näin! Tämä menee nyt niin väärin, että pakahdun halusta osoittaa sormella ja huutaa "Sun syy"! Ei kuitenkaan ole vanhempien vika, jos koulu ei hoida hommaansa. Eikä ole koulujen vika, jos poliitikot kieltäytyvät ajattelemasta nenäänsä pidemmälle. Eikä sitten toisaalta ole poliitikkojen syy jos yksittäiset vanhemmat tekevät vapaita valintoja millä perusteilla sattuu. Ei auta kiertää totuutta. Vastuu lapsista on kaikkien aikuisten yhteinen, maahanmuuttajia tai ei.
Ja siis aikuisten oikeasti: mistä nyt puhutaan? Tuleekohan kenellekään mieleen kutsua maahanmuuttajaksi lasta, jonka on synnyttänyt ruotsalainen äiti kun perhe on asunut suomalaisen isän töiden takia Ranskassa? Toisaalta osa minkä tahansa koululuokan "maahanmuuttajaoppilaista" on syntyperäisiä suomalaisia, joiden vanhemmat tai ehkä isoäiti on joskus muuttanut jostakin muualta.
Tosiasiassa "maahanmuuttajilla" tarkoitetaan useimmiten ihmisiä joiden suku on kotoisin Afrikan mantereelta tai Lähi-Idästä – tai ihmisiä jotka näyttävät siltä. Lasten luokkatoveritkin saa jaettua meihin ja muihin aika sutjakasti ihonvärin perusteella. Uskonto ja pukeutuminen helpottavat erottelua, mutta kyllä pelkkä värisävykin riittää. Muut-lokeron ihmiset taas eivät oikeastaan kuulu tänne; maahanmuuttaja-käsite kun taitaa itse asiassa tarkoittaa samaa kuin "ihminen väärässä paikassa".
Pilkun*****mista, sanoisi kenties maahanmuuttokriitikko, niitä lapsia on siellä joka tapauksessa kohta neljäkymmentä prosenttia. Ja vanhemmat siirtävät lapsensa minne haluavat eli kouluihin, joissa on mukavan vähän tai ei ollenkaan "maahanmuuttajia". Mutta mitä tapahtuu kun koulujen väliset erot saadaan laskuun ja asuinalueiden eriytyminen pysäytettyä? Mikä on keskimäärin siedettävä prosenttiosuus ja kuinka monennen polven "maahanmuuttajiin" sääntöä tulisi soveltaa?
Entä jos koulu olisikin paikka jossa tuetaan jokaisen lapsen kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen (Perusopetuslaki 2 §)? Paino sanalla jokaisen. Voisin valita sellaisen.
Yhä useammat suomalaisvanhemmat siirtävät lapsensa pois sellaisesta koulusta jossa on paljon maahanmuuttajia, uutisoi Yle alkuviikosta. Eräs rehtori kertoi, että suomalaistaustaiset perheet alkoivat muuttaa pois alueelta siinä vaiheessa kun maahanmuuttajaoppilaiden osuus lähestyi neljääkymmentä prosenttia.
Uutinen kertoo tuttua juttua kasvavista kuiluista suomalaisten koulujen välillä. Samoin kuin asuinalueiden välisiä eroja, myös koulujen välisiä eroja kasvatetaan sekä poliittisilla päätöksillä että vanhempien valinnoilla. Mutta onhan vanhemmilla kuitenkin lupa valita?
Musiikkiluokalle tai montessorikouluun on ennenkin kuljettu matkojen päästä ja saa minun puolestani kulkea jatkossakin. Lähikoulun hylkäämiseen voivat johtaa myös perhesuhteet, liikenneyhteydet, eskaripaikat, harrastusmahdollisuudet ja niin edelleen. En menisi tuomitsemaan. Uutisen aiheena olevat vanhemmat eivät kuitenkaan hylkää tai valitse koulua, vaan koulukavereita. Tässä kohtaa alan vakavasti epäillä suvaitsevaisuuttani.
Ymmärtäjä minussa järkeilee, että vanhemmat pyrkivät ajattelemaan lastensa parasta. Mutta millaisessa todellisuudessa maahanmuuttajien suuri määrä saa kantaväestöön kuuluvan perheen vaihtamaan koulua?
Tolkulliset aikuiset ihmiset eivät ajattele, että luokkatoverin äidinkieli tai ihonväri sinänsä tekisi lapsen koulupäivästä ikävän tai koulunkäynnistä hankalaa. Kysymys lienee siis epäluottamuksesta koulun aikuisten ammattitaitoa tai työn tekemisen edellytyksiä kohtaan. Epäillään (syystä tai syyttä) että koulussa ei pystytä vastaamaan niihin haasteisiin, joita monien kielten, uskontojen ja tapakulttuurien kohtaaminen asettaa.
Tällainen jaloilla äänestäminen ei lisää koulutoimen voimavaroja. Reaktio vaikuttaa kuitenkin jollain tavalla ymmärrettävältä.
Mutta kun ei, ei näin! Tämä menee nyt niin väärin, että pakahdun halusta osoittaa sormella ja huutaa "Sun syy"! Ei kuitenkaan ole vanhempien vika, jos koulu ei hoida hommaansa. Eikä ole koulujen vika, jos poliitikot kieltäytyvät ajattelemasta nenäänsä pidemmälle. Eikä sitten toisaalta ole poliitikkojen syy jos yksittäiset vanhemmat tekevät vapaita valintoja millä perusteilla sattuu. Ei auta kiertää totuutta. Vastuu lapsista on kaikkien aikuisten yhteinen, maahanmuuttajia tai ei.
Ja siis aikuisten oikeasti: mistä nyt puhutaan? Tuleekohan kenellekään mieleen kutsua maahanmuuttajaksi lasta, jonka on synnyttänyt ruotsalainen äiti kun perhe on asunut suomalaisen isän töiden takia Ranskassa? Toisaalta osa minkä tahansa koululuokan "maahanmuuttajaoppilaista" on syntyperäisiä suomalaisia, joiden vanhemmat tai ehkä isoäiti on joskus muuttanut jostakin muualta.
Tosiasiassa "maahanmuuttajilla" tarkoitetaan useimmiten ihmisiä joiden suku on kotoisin Afrikan mantereelta tai Lähi-Idästä – tai ihmisiä jotka näyttävät siltä. Lasten luokkatoveritkin saa jaettua meihin ja muihin aika sutjakasti ihonvärin perusteella. Uskonto ja pukeutuminen helpottavat erottelua, mutta kyllä pelkkä värisävykin riittää. Muut-lokeron ihmiset taas eivät oikeastaan kuulu tänne; maahanmuuttaja-käsite kun taitaa itse asiassa tarkoittaa samaa kuin "ihminen väärässä paikassa".
Pilkun*****mista, sanoisi kenties maahanmuuttokriitikko, niitä lapsia on siellä joka tapauksessa kohta neljäkymmentä prosenttia. Ja vanhemmat siirtävät lapsensa minne haluavat eli kouluihin, joissa on mukavan vähän tai ei ollenkaan "maahanmuuttajia". Mutta mitä tapahtuu kun koulujen väliset erot saadaan laskuun ja asuinalueiden eriytyminen pysäytettyä? Mikä on keskimäärin siedettävä prosenttiosuus ja kuinka monennen polven "maahanmuuttajiin" sääntöä tulisi soveltaa?
Entä jos koulu olisikin paikka jossa tuetaan jokaisen lapsen kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen (Perusopetuslaki 2 §)? Paino sanalla jokaisen. Voisin valita sellaisen.
sunnuntai 20. syyskuuta 2009
Debytantti
Perjantaina julkaistiin ensimmäinen kolumnini Kansan Uutisten Viikkolehdessä. En vielä tiedä löytyykö kolumnini jatkossa myös maksuttomasta nettiversiosta, mutta jollei niin täältä ainakin.
* * *
Tavallisia tapauksia
Mietin aamupalapöydässä vähän stressaantuneena mahdollisia kolumniaiheita. Suu täynnä ruisleipää nyökkäsin puolisoni suuntaan kun tytär halusi tietää mikä on kolumni. Annettu vastaus oli hyvä mutta lisäsi suorituspaineitani. Määritelmän ydin oli, että kolumni on lyhyt ja useimmiten hauska teksti; vähän niin kuin pakina mutta asiapitoisempi. Kolumnissa tarkastellaan kantaaottavasti ajankohtaista aihetta tai jotain jonka oletetaan kiinnostavan lukijoita ajankohdasta riippumatta. Aina ajankohtaisia aiheita ovat esimerkiksi ihmissuhteet ja seksi. Keveys on oleellista silloinkin kun aihe on vakava.
No, kolmas ikuinen mutta näin kesän jälkeen myös ajankohtainen aihe on viina. Siitä puhutaan Suomen kesässä paljon. Osallistuin itsekin useisiin päihdeaiheisiin keskusteluihin, mutta yksikään niistä ei ollut kovin viihteellinen. Sain sentään väistettyä ne piinalliset tilanteet, joissa viihdekäyttönsä hallitseva yksilö tietää kaikki päihdeongelmaiset joko haiseviksi juoppohulluiksi tai ökyrikkaiden ihmisten pitkästyneiksi lapsiksi. Tavallisilla ihmisillä kun ei ole päihdeongelmia.
Eniten juttelin kahden ystäväni kanssa. Toisen heistä – kutsuttakoon häntä Jouniksi – kampesivat aikoinaan katkaisuhoitoon kaverit. Tuomas puolestaan lähti omatoimisesti katkolle todettuaan että viinan ja lääkkeiden vaikutuksista olivat jäljellä ainoastaan ne kielteiset: mikään ei tuonut mielihyvää tai tehnyt elämästä siedettävämpää. Päihteet eivät enää päihdyttäneet mutta viina vei pohjaltakin vielä syvemmälle.
Ennen katkoa sekä Tuomas että Jouni olivat vilkaisseet kuolemaa silmiin. Tuomas tyhjensi purkillisen rauhoittavia, mutta oksensi vahingossa ajoissa. Jouni havahtui umpihumalassa palohälyttimen ääneen joitain sekunteja ennen kuin tuli ehti roskiskaapin perällä seisoneisiin liuotinpulloihin asti. Molemmat säikähtivät, mutta kummallekaan kuoleman läheisyys ei riittänyt sysäykseksi hakeutua katkaisuhoitoon. Valmiiksi masentuneille kuoleman kanssa tanssiminen oli tosiasiassa tuttu juttu.
Masennus ajaa juomaan ja alkoholi syventää masennusta. Huumeiden käytön tiedetään joskus laukaisevan kaksisuuntaisen mielialahäiriön, joka taas piilee usein alkoholismin takana. Joidenkin tutkimusten mukaan kannabis saattaa pitkittää maanisia kausia. Jouni tietääkin jo olevansa bipolaari. Tuomaan kohdalla tutkimukset ovat kesken. Tässä sipulissa riittää kuorimista.
Klassisia kaksoisdiagnoosipotilaita siis. Todellisuudessa he eivät kuitenkaan ole potilaita, tapauksia tai palveluiden asiakkaita. Kuntien terveystoimen tilastoja rumentavien numeroiden takaa katsoo kaksi elävää ja keskenään täysin erilaista ihmistä. Eikä kumpikaan heistä ole tuntematon spurgu katuojassa tai perintörahoja exclusive-klubilla nenäänsä vetävä nuori.
Toinen heistä syrjäytyi jo peruskoulun aikana, ei ole koskaan ollut työelämässä ja pelkää sosiaalisia tilanteita. Toinen on pidetty seuramies ja arvostettu tutkija joka viimeistelee väitöskirjaansa. Toisella on tipattoman elämän tukena vaarattomampia riippuvuuksia: monipuolista luovaa ilmaisua, liikuntaa, yhteisöjä. Toinen kuulostelee, miltä oma keho ylipäänsä tuntuu ja mitä sillä voi tehdä ilman päihteitä.
Malta vielä hetki hyvä lukija. Kolumnin kevennys on tulossa.
Ensin mustaa huumoria. Tuomas oli jo vuosia sitten melko mukavasti kuivilla. Viimeinen retkahdus oli viivasuora seuraus julkisen terveydenhuollon alasajosta. Tuomas haki lääkäristä apua ahdistusoireisiinsa. Potilaansa päihdetaustasta periaatteessa tietoinen, ennestään tuntematon ja tavanomaisen kiireinen lääkäri kirjoitti reseptin, jolla Tuomas sai keskushermostoa lamaannuttavia bentsodiatsepiineja – ja kaupan päälle voimakkaan riippuvuuden. Lääkkeen tunnettuihin sivuvaikutuksiin kuuluu itsetuhoisuuden lisääntyminen, mutta Tuomaan kohdalla tämä oli ihan ok, koska viinan kanssa bentsot ovat muutenkin hengenvaarallinen yhdistelmä.
Tällä hetkellä Tuomas voi paremmin kuin koskaan mutta on asunnoton. Tipattomuus ja oikea lääkitys ovat parantaneet stressinsietokykyä ja vähentäneet ahdistusta, joten asuntotilanne ei vaikuta tuntuvan ihan epätoivoiselta. Päihteitä Tuomas ei ole kaivannut katkon jälkeen. Pingistä hän on pelannut niin innokkaasti että on ehtinyt teloa polvensakin. Sinä päivänä tiesin ystäväni olevan jo voiton puolella, kun hän kertoi pilke silmäkulmassa harkitsevansa asunnonhakuilmoituksen lähettämistä paikallislehteen. Ilmoituksessa lukisi: "Raitis ja urheilullinen nuori mies etsii asuntoa". Naurumme kupli keveästi.
Ehkä tämä tästä.
* * *
Tavallisia tapauksia
Mietin aamupalapöydässä vähän stressaantuneena mahdollisia kolumniaiheita. Suu täynnä ruisleipää nyökkäsin puolisoni suuntaan kun tytär halusi tietää mikä on kolumni. Annettu vastaus oli hyvä mutta lisäsi suorituspaineitani. Määritelmän ydin oli, että kolumni on lyhyt ja useimmiten hauska teksti; vähän niin kuin pakina mutta asiapitoisempi. Kolumnissa tarkastellaan kantaaottavasti ajankohtaista aihetta tai jotain jonka oletetaan kiinnostavan lukijoita ajankohdasta riippumatta. Aina ajankohtaisia aiheita ovat esimerkiksi ihmissuhteet ja seksi. Keveys on oleellista silloinkin kun aihe on vakava.
No, kolmas ikuinen mutta näin kesän jälkeen myös ajankohtainen aihe on viina. Siitä puhutaan Suomen kesässä paljon. Osallistuin itsekin useisiin päihdeaiheisiin keskusteluihin, mutta yksikään niistä ei ollut kovin viihteellinen. Sain sentään väistettyä ne piinalliset tilanteet, joissa viihdekäyttönsä hallitseva yksilö tietää kaikki päihdeongelmaiset joko haiseviksi juoppohulluiksi tai ökyrikkaiden ihmisten pitkästyneiksi lapsiksi. Tavallisilla ihmisillä kun ei ole päihdeongelmia.
Eniten juttelin kahden ystäväni kanssa. Toisen heistä – kutsuttakoon häntä Jouniksi – kampesivat aikoinaan katkaisuhoitoon kaverit. Tuomas puolestaan lähti omatoimisesti katkolle todettuaan että viinan ja lääkkeiden vaikutuksista olivat jäljellä ainoastaan ne kielteiset: mikään ei tuonut mielihyvää tai tehnyt elämästä siedettävämpää. Päihteet eivät enää päihdyttäneet mutta viina vei pohjaltakin vielä syvemmälle.
Ennen katkoa sekä Tuomas että Jouni olivat vilkaisseet kuolemaa silmiin. Tuomas tyhjensi purkillisen rauhoittavia, mutta oksensi vahingossa ajoissa. Jouni havahtui umpihumalassa palohälyttimen ääneen joitain sekunteja ennen kuin tuli ehti roskiskaapin perällä seisoneisiin liuotinpulloihin asti. Molemmat säikähtivät, mutta kummallekaan kuoleman läheisyys ei riittänyt sysäykseksi hakeutua katkaisuhoitoon. Valmiiksi masentuneille kuoleman kanssa tanssiminen oli tosiasiassa tuttu juttu.
Masennus ajaa juomaan ja alkoholi syventää masennusta. Huumeiden käytön tiedetään joskus laukaisevan kaksisuuntaisen mielialahäiriön, joka taas piilee usein alkoholismin takana. Joidenkin tutkimusten mukaan kannabis saattaa pitkittää maanisia kausia. Jouni tietääkin jo olevansa bipolaari. Tuomaan kohdalla tutkimukset ovat kesken. Tässä sipulissa riittää kuorimista.
Klassisia kaksoisdiagnoosipotilaita siis. Todellisuudessa he eivät kuitenkaan ole potilaita, tapauksia tai palveluiden asiakkaita. Kuntien terveystoimen tilastoja rumentavien numeroiden takaa katsoo kaksi elävää ja keskenään täysin erilaista ihmistä. Eikä kumpikaan heistä ole tuntematon spurgu katuojassa tai perintörahoja exclusive-klubilla nenäänsä vetävä nuori.
Toinen heistä syrjäytyi jo peruskoulun aikana, ei ole koskaan ollut työelämässä ja pelkää sosiaalisia tilanteita. Toinen on pidetty seuramies ja arvostettu tutkija joka viimeistelee väitöskirjaansa. Toisella on tipattoman elämän tukena vaarattomampia riippuvuuksia: monipuolista luovaa ilmaisua, liikuntaa, yhteisöjä. Toinen kuulostelee, miltä oma keho ylipäänsä tuntuu ja mitä sillä voi tehdä ilman päihteitä.
Malta vielä hetki hyvä lukija. Kolumnin kevennys on tulossa.
Ensin mustaa huumoria. Tuomas oli jo vuosia sitten melko mukavasti kuivilla. Viimeinen retkahdus oli viivasuora seuraus julkisen terveydenhuollon alasajosta. Tuomas haki lääkäristä apua ahdistusoireisiinsa. Potilaansa päihdetaustasta periaatteessa tietoinen, ennestään tuntematon ja tavanomaisen kiireinen lääkäri kirjoitti reseptin, jolla Tuomas sai keskushermostoa lamaannuttavia bentsodiatsepiineja – ja kaupan päälle voimakkaan riippuvuuden. Lääkkeen tunnettuihin sivuvaikutuksiin kuuluu itsetuhoisuuden lisääntyminen, mutta Tuomaan kohdalla tämä oli ihan ok, koska viinan kanssa bentsot ovat muutenkin hengenvaarallinen yhdistelmä.
Tällä hetkellä Tuomas voi paremmin kuin koskaan mutta on asunnoton. Tipattomuus ja oikea lääkitys ovat parantaneet stressinsietokykyä ja vähentäneet ahdistusta, joten asuntotilanne ei vaikuta tuntuvan ihan epätoivoiselta. Päihteitä Tuomas ei ole kaivannut katkon jälkeen. Pingistä hän on pelannut niin innokkaasti että on ehtinyt teloa polvensakin. Sinä päivänä tiesin ystäväni olevan jo voiton puolella, kun hän kertoi pilke silmäkulmassa harkitsevansa asunnonhakuilmoituksen lähettämistä paikallislehteen. Ilmoituksessa lukisi: "Raitis ja urheilullinen nuori mies etsii asuntoa". Naurumme kupli keveästi.
Ehkä tämä tästä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
