Suuri murros ja muita tosiasioita

Akatemiatutkija Mika Pantzar analysoi tänään HS-vieraskynässään pelotteluun perustuvaa suomalaista talouskeskustelua. Tulevan suuren ja pelottavan murroksen – globalisaatio, eläkepommi jne. – takia on ikään kuin pakko tehdä suuria rakenteellisia muutoksia. (Näin siis siitä huolimatta, että kansainvälisten tutkimusten mukaan suomalaiset ovat tyytyväisiä ja taloutemme tehokasta.) Uhkaavasta murroksesta puhumista leimaa Pantzarin mukaan keskittyminen lyhyen aikavälin muutoksiin: esimerkiksi globalisaatio nähdään uutena ilmiönä, vaikka muun muassa työnjaon syvenemistä voidaan jäljittää ainakin 1600-luvulle asti. Pantzar arvelee murrospuheen olevan seurausta eliittien aseman muuttumisesta: ”yhden totuuden sanelupolitiikasta ollaan siirtymässä suostuttelu- ja taivuttelupolitiikkaan”. Uhkakuvien maalaaminen on siis tehokas tapa tehdä politiikkaa.

Vieraskynää päivällä lukiessani mietin eilistä valtuustoryhmän kokousta. Pohdimme taas kerran erinäisiä hankkeita, joiden tavoitteena on liikelaitostaa, yhtiöittää tai kilpailuttaa kaupungin tuottamia palveluita. Asetelma näitä hankkeita koskevissa poliittisissa keskusteluissa on täsmällisen epäsymmetrinen: esittelijän ei tarvitse millään tavalla perustella sitä, miksi vapaille markkinoille siirtyminen on hyvä asia – se vain on. Markkinat hoitavat, se toimii parhaiten ja varsinkin käsillä olevan murroksen tuolla puolen se on ainoa vaihtoehto. Sen sijaan meillä vastarannan kiiskillä olisi velvollisuus perustella mieluiten tieteellisen eksaktisti, vailla mitään ideologisia sävyjä, miksi kyseenalaistamme tällaiset tavoitteet.

Mika Pantzarin vaihtoehtoinen visio, ”virheitä sietävä yhteiskunta” kuulostaa minusta oikein hyvältä. Virheitä sietävän yhteiskunnan tavoitteena ei ole tehokkuuden maksimoiminen, vaan ”kohtalainen tehokkuus ja vahva, monimuotoisuutta ylläpitävä elinvoimaisuus”. Tällaiseen suuntaan vievällä murroksella ei voi uhkailla tehokkaasti, mutta toimisiko suomalaisiin joku muukin retoriikka? Esim: älä anna yhden totuuden mallin pitää sinua pilkkanaan. Tai: talous on vain väline.

EVVK?

Otin eilen vastaan uuden haasteen. Minut valittiin Helsingin vasemmistoliiton valtuustoryhmän puheenjohtajaksi. Edellinen puheenjohtaja Sirpa Puhakka joutui jättämään tehtävän, kun aloitti työnsä puoluesihteerinä. Yritän olla tehtävän arvoinen ja oppia nopeasti. Valtuustokauttahan on nyt jäljellä enää runsas vuosi, joten puheenjohtaja-aikaani leimaavat varmasti ihan jonkin verran tulevat kunnallisvaalit. Sitä ennen ehtii kuitenkin tapahtua paljon, seuraavaksi ensi vuoden budjettineuvottelut.

Hesarissa kirjoitettiin eilen siitä, miten huonosti helsinkiläiset tuntevat kunnallispolitiikkaa. Toimittaja oli kysellyt sadalta vastaantulijalta ympäri kaupunkia muun muassa kunnallispoliitikkojen nimiä. Minusta on yhdentekevää, tunteeko kuntalainen nimeltä yhden vai viisikymmentä valtuutettua tai tunnistaako hän kuvasta Suvi Rihtniemen. Tärkeää olisi, että jokainen kuntalainen tuntisi jonkun kuntansa poliitikoista ja kokisi, että tähän voi aina tarvittaessa olla yhteydessä.

Kunnallispolitiikan rakenteiden huonossa tuntemisessa ei ole kysymys siitä, että “ihmisiä ei vain kiinnosta”, niin kuin eilinen hesarin juttu tuntui viestivän. Kuntatasolla tehdään päätöksiä, jotka vaikuttavat suoraan kuntalaisten arkeen ja elämän edellytyksiin. Julkista liikennettä, kaupunkiympäristöä, kirjastoja, terveydenhoitoa, kouluja jne. koskevat asiat kyllä kiinnostavat ihmisiä. Toinen asia on, miten isona annetaan ammottaa sen kuilun, joka nyt tuntuu yksittäisen ihmisen ja päätöksiä tekevien tahojen välillä – tai arkisen todellisuuden ja politiikan toimintatapojen välillä. Kysymys on demokratiasta, ja sen toimivuus on meidän kaikkien vastuulla.

Eilen oli kesän jälkeen ensimmäinen valtuuston kokous. Ennen varsinaista kokousta keskustelimme parin tunnin ajan energiapolitiikasta ja Helsingin Energiasta erikseen valtuutettuja varten järjestetyssä seminaarissa. Keskustelu oli minusta hyvää ja monipuolista, vaikka olinkin pettynyt siihen, ettei alustajien joukkoon ollut kelpuutettu yhtään ympäristöjärjestöjen edustajaa. Tässäkin tilaisuudessa valtuusto keskusteli aiheesta, jonka uskon kiinnostavan helsinkiläisiä aika laajasti ja eri näkökulmista. Yhdelle kysymys on ehkä vain riittävän energiansaannin varmistamisesta, toiselle siitä, millaisen vastuun Helsinki kantaa nimenomaan energian säästämisestä ja energiatehokkuuden lisäämisestä. Helsinki on myös osaltaan mukana kehittämässä uutta teknologiaa uusiutuvien energiamuotojen käyttöä varten. Ilmastonmuutoksen torjumisen luulisi jo kiinnostavan jollain tasolla ihan jokaista ihmistä. Sekin on myös kunnallispolitiikkaa.

Sosiaalipolitiikka on turvallisuuspolitiikkaa (tai: scifitunnelmia uutisten äärellä)

Koulut alkoivat. Sain tänäkin vuonna iloita lasten innostuneista ja luottavaisista kasvoista ensimmäisenä koulupäivänä. Olen tietoinen siitä, että tämä ilo on etuoikeus, jota kaikilla ei ole. Liian monet lapset ovat aloittaneet koulun tällä viikolla huolen tai pelonkin sävyttämissä tunnelmissa. Yksikin koulukiusattu, alisuoriutuja tai syystä tai toisesta syrjäytymisvaarassa oleva lapsi on aina liikaa.

Meillä ei ole tänäkään vuonna keskusteltu ihan sellaisista huolista tai ratkaisumalleista kuin Britanniassa. BBC kertoi tiistaina, että lontoolainen firma markkinoi koululaisten vanhemmille erikoismateriaalilla vahvistettuja koulupukuja, jotka suojaavat lasta puukoniskuilta. Kevlar-koulupuku maksaa 130 puntaa (runsaat 190 euroa). Mistä kaikesta tällainen markkinarako kertoo?

Minusta Kevlar-koulupuku on hyvä esimerkki siitä, mistä ihmisten turvallisuuden tai turvattomuuden tunteet syntyvät. On ymmärrettävää, että vanhemmat tuntevat itsensä voimattomiksi lukiessaan uutisia omien lastensa ikäisten koululaisten puukotuksista Lontoossa. Veitsenkestävä koulupuku on kuitenkin kallis ja kummallisen muotoinen laastari haavaan, jonka syntyminen pitäisi voida ehkäistä ennalta vanhemmuuden riittävällä tuella, varhaisella puuttumisella, kunnollisella sosiaaliturvalla ja eriarvoisuutta vähentävällä talouspolitiikalla.

P.S. Laitoin kuin laitoinkin alulle tuon viimeksi mainitsemani MySpace-blogin vas:n tavoiteohjelmasta. Katsotaan, mitä siitä tulee.

"Totuus on tuolla ulkona"

Keskustelimme tänään tukiryhmäni terassitapaamisessa mm. tiedosta ja viestinnästä. Puhe sivusi myös sitä, miten suuri vaikutus medialla on meidän kuvaamme maailmasta. Osa vaikuttamisesta tapahtuu ihan ilmitasolla, esimerkiksi sen kautta, millaiset poliittiset kannat pääsevät esille lehtien pääkirjoituksissa ja mielipideosastoilla. Iso osa on kuitenkin jotain, joka tapahtuu enemmän tai vähemmän piilotasolla. Emme välttämättä huomaa kysyä, miksi tämä asia saa sivutolkulla palstatilaa ja tuo ei ylitä uutiskynnystä ollenkaan, tai kenen valitsemilla sanoilla mitäkin aihetta kulloinkin kuvaillaan. Kieli ei peilaa todellisuutta vaan myös tuottaa todellisuuksia – kieli vaikuttaa siihen, miten me maailmaa ja itseämme katsomme.

Kaikista viestintään, julkiseen keskusteluun tai tiedon ja vallan välisiin suhteisiin liittyvistä ongelmista ei tietenkään voi syyttää mediaa tai edes ns. valtamediaa. Silti pitää ottaa vakavasti se, että Suomessa meidän kuvaamme todellisuudesta hallitsevat pari suurta mediataloa. Niiden haastamiseksi ei varmastikaan ole olemassa yhtä suurta ratkaisua, vaan vaihtoehtoiset viestinnän tavat ovat pieninä palasina maailmalla.

Yksi osa tätä on se kommunikaatio, joka tapahtuu netissä (blogeissa, keskustelupalstoilla, erilaisissa virtuaalisissa verkostoissa jne.). Minä ajattelin, että voisin ruveta käsittelemään MySpace-sivullani vähän kerrallaan vasemmistoliiton uutta hyvää poliittista tavoiteohjelmaa, jonka en usko koskaan saavan palstatilaa esimerkiksi hesarissa. Se ei pelastaisi maailmaa, mutta voisi olla pieni palanen sellaista keskustelua, jota ei ehkä käydä muualla.

P.S. Amnesty-aktivisti Jussi Förbom pitää kiinnostavaa blogia siitä, miten Kiinan ihmisoikeustilanne muuttuu ja mihin suuntaan matkalla kohti Pekingin olympialaisia: blogi.amnesty.fi/peking2008

Eiväthän suomalaiset mitään rasisteja ole, mutta

Tuorein selvitys poliisin tietoon tulleesta rasistisesta rikollisuudesta kertoo, että viime vuonna Suomessa kirjattiin taas huomattavasti edellisvuotta enemmän, yhteensä 748, rasistista rikosepäilyä. Yleisin rasistinen teko oli selvityksen mukaan yhä pahoinpitely (40% tapauksista), mutta myös mm. syrjintä ja kunnianloukkaus olivat tavallisia nimikkeitä.

Selvityksestä käy ilmi rasismin sukupuolittuneisuus: useimmiten rasistinen teko kohdistuu mieheen, ja suurin osa miehiin kohdistuneista teoista on pahoinpitelyjä. Naiset taas kohtaavat useimmiten syrjintää, kunnianloukkauksia ja kotirauhan rikkomista. Jälleen yksi muistutus siitä, miksi ns. syrjintäperusteita (kuten etninen tausta ja sukupuoli) ei voi tarkastella irrallaan toisistaan.

Selvityksessä korostetaan, että se käsittelee vain rikosepäilyjä eikä siis kerro koko kuvaa rasismista tai edes rasistisista rikoksista Suomessa. Iso osa rikoksista ei tänäkään päivänä koskaan päädy poliisin pöydälle. Selvityksessä ei myöskään analysoida, mistä kaikesta jatkuva kasvu kertoo. Voi vain toivoa, että edes pieni osa siitä selittyy myönteisesti: että yhä useammista rikoksista tehdään rikosilmoitus.