Yle uutisoi tänään, että Venäjän hallitus on kieltänyt erään kodinkonekaupan televisiomainoksen, jossa kiistetään pakkasukon olemassaolo. Pakkasukko on venäläiseen uudenvuoden viettoon liittyvä hahmo, joka vastaa pitkälti länsimaista joulupukkia. Mainosta pidetään sopimattomana ja lain vastaisena koska se implikoi, että vanhemmat valehtelevat lapsilleen jos antavat heidän ymmärtää pakkasukon olevan olemassa.
Kiinnostavinta uutisessa on hallituksen päätöksen taustalla oleva arvio, että mainos rikkoo lakia, joka kieltää horjuttamasta lasten luottamusta vanhempiinsa ja opettajiinsa. En ole löytänyt enkä lukenut kyseistä lakitekstiä, mutta oli sanamuoto mikä tahansa, on tällaisen lain olemassaolo kyllä aika huikea asia. Auktoriteettien kyseenalaistaminen on jotain niin kielteistä, että lapsia täytyy yrittää suojella haitallisilta vaikutteilta lain voimalla.
Aikuiset puhuvat siis aina totta. Paitsi silloin jos valehtelevat, kertovat satuja tai puhuvat soopaa – mutta lasta ei saa rohkaista ottamaan selvää totuuden rajoista. Mutta entä kun aikuiset ovat keskenään eri mieltä? Jos pakkasukkoa ei saa väittää mielikuvituksen tuotteeksi, pitäisi tietenkin kieltää myös kaikki poliittinen keskustelu ja vaalimainonta, koska se voi olla ristiriidassa joidenkin vanhempien vakaumuksen kanssa. Ja eihän tästä kai kovin kaukana Isä Putinin Venäjällä ollakaan.
Millaisia aikuisia kasvaa lapsista, joita ei saa opettaa kyseenalaistamaan aikuisten auktoriteettia?
torstai 27. joulukuuta 2007
torstai 6. joulukuuta 2007
Juhlapuheeni HTS:n, KSL:n ja Vasemmistoliiton vaihtoehtoisessa itsenäisyyspäivän kulttuurijuhlassa tänään
Arvoisa juhlayleisö, ystävät, toverit,
niin kuin hyvin tiedätte, itsenäinen Suomi täyttää tänä vuonna 90 vuotta. Sen sijaan sitä ette kaikki tiedäkään, että minun esikoiseni täyttää helmikuussa 14. Puhun teille siitä.
Esikoiseni elää päivä päivältä selvemmin ja intensiivisemmin sellaista elämänvaihetta, jossa hän yrittää monin tavoin sijoittaa itsensä maailmaan. Hän hahmottaa aiempaa paremmin erilaisia viiteryhmiä ja ajattelutapoja, kokeilee erilaisia tyylejä ja peilaa itseään erilaisiin ihmisiin ja ilmiöihin. Esikoiseni elää tätä ikäänsä kulttuurissa ja ajassa, joka tuntuu korostavan valtavasti ihmisten yksilöllisyyttä, riippumattomuutta ja valinnan vapautta. Ajassa, jota kuvaavat viihde-elektroniikan ja kodinkoneiden vaihdettavat värikuoret, television kykykilpailut ja myspace- ja facebook-profiloituminen.
Esikoiseni on aikuistumassa maailmaan, jossa yksilöllisyyden toteuttaminen käy helposti ja hauskasti kuluttamalla. Mainostajat kertovat meille, että voimme ostaa itsellemme haluamamme statuksen ja saada siihen sopivat vaatteet kaupan päälle. Itse asiassa voimme myös ostaa vapauden ja kaupan päälle saamme ehkä turistimatkan. Kuluttamisen vapaus on rajaton, kun vain raha riittää.
Kaupallisen mainonnan häly – joka voimistuu aina näin joulun alla – peittää alleen koko joukon maksuttomia minäkuvan rakentamisen ja itsensä kohtaamisen välineitä: esimerkiksi luonnossa liikkumisen tai taiteesta nauttimisen kautta tulevia elämyksiä. Teini-iässä tältä hälyltä suojautuminen on tutkimusten mukaan kaikkein vaikeinta.
Kun itse olin 14-vuotias, kapinoin kouluni valtakulttuuria vastaan kuuntelemalla liian vanhanaikaista musiikkia, pitämällä aamunavauksia koe-eläinten suojelusta ja Etelä-Afrikan rotuerottelusta ja identifioitumalla vähintään yhtä vasemmistolaiseksi kuin vanhempani. Olin mielestäni hyvin yksilöllinen ja itsenäinen ja vapaa tekemään juuri minulle sopivia ratkaisuja. Kesti vuosia ennen kuin vähitellen havahduin siihen, miten kahlittu olin esimerkiksi oppimiini sukupuolirooleihin tai oletukseen, että kaikki ihmiset ovat heteroseksuaalisia – minä mukaan lukien. Enkä hetkeäkään usko, että osaan tosiasiassa nyt arvioida, mikä kaikki kahlitsee minua tänään.
Monet vapauden kahleet naamioituvat itsestäänselvyyksiksi ja ainoaksi totuudeksi. Miten ihminen voi tehdä yksilöllisiä valintoja jos tarjolla on vain yksi vaihtoehto? Se on vähintään yhtä vaikeaa kuin politiikan tekeminen tilanteessa, jossa uusliberalistinen oikeistolaisuus näyttäytyy neutraalina totuutena vailla ideologisia kytköksiä.
Miten ihminen voi löytää oman tapansa toimia, ajatella, rakastaa tai pukeutua jos näkyvillä olevien vaihtoehtojen joukossa ei ole yhtään sellaista tapaa, joka tuntuisi hyvältä ja luonnolliselta juuri minulle? Surullisen moni ihminen elää elämäänsä loppuun asti melankolian vallassa, pysyvässä kaipuussa, jonka kohdetta ei kuitenkaan osaa nimetä. Yhden melankolia syntyy tiedostamattomasta homoseksuaalisuudesta, toinen kaipaa pois muttei ole varma mistä: työstään, kaupungista vai ehkä parisuhteesta.
Entä miten voi vapautua jos ei koskaan huomaa niitä asioita, jotka kahlitsevat? Ja jos kukaan ei koskaan auta näkemään, miten voisi tehdä toisinkin?
Äsken mainitsemieni sukupuoliroolien ja hetero-oletuksen ohella meitä kahlitsevat tietenkin lukemattomat muutkin tekijät. Perhetaustamme ja koulutuksemme saavat meidät näkemään joitain asioita ja mahdollisuuksia kirkkaammin ja sulkemaan silmämme toisilta kokonaan. Mikä tahansa ominaisuus iästä ja etnisestä taustasta lähtien voi olla kahle maailmassa, joka ei toimi yhdenvertaisuuden periaatteen mukaisesti. Elämäntilanteet ja tulotaso avaavat ja sulkevat ovia. Rakennettu ympäristö rajoittaa vapauttamme liikkua, varsinkin jos liikumme esimerkiksi lastenrattaiden tai opaskoiran kanssa. Jo pelkästään äidinkielemme vaikuttaa siihen, miten hahmotamme maailman, mitä pystymme ymmärtämään ja millaisiin kategorioihin osamme jakaa ilmiöitä.
Hyvä juhlayleisö,
vapaus tehdä itsenäisiä yksilöllisiä valintoja ja elää oman minäkuvansa mukaista elämää ei synny ensisijassa vaihtoehtojen määrää lisäämällä. Joissain tilanteissa vaihtoehtojen suuri määrä voi itse asiassa huonontaa elämänlaatua. Kenenkään vapautta tai hyvinvointia ei lisää mahdollisuus tehdä valintoja useiden tupakkamerkkien tai eri pikaluottojen välillä. Kaikki ihmiset eivät myöskään ylipäänsä nauti jatkuvien valintojen tekemisestä ja osa ei pärjää ollenkaan itsenäisten valintojen kanssa vaan tarvitsee valintojen tekemiseen tukea. Ja moni meistä valitsee itsensä ja läheistensä kannalta väärin, toistuvasti. Myös valinnan vapaus voi olla kahle.
Todellinen vapaus edellyttää ihmisten välisen yhdenvertaisuuden toteutumista ja mahdollisuuksien tasa-arvoa. Yksilötasolla vapauteen ja itsenäisyyteen tarvitaan myös sosiaalista pääomaa, sivistystä, kriittistä ajattelua, uskallusta ja medialukutaitoa. Mikään näistä ei synny itsestään. Esikoiseni, samoin kuin jokainen kasvava lapsi ja jokainen aikuinen, tarvitsee tukea ja neuvoja, inspiraatiota ja elämyksiä ja mahdollisuuksia kokeilla. Ei ole vapautta ilman yhteisvastuuta. Yksilön vapautumiseen tarvitaan toista ihmistä.
Hyvää itsenäisyyspäivää.
niin kuin hyvin tiedätte, itsenäinen Suomi täyttää tänä vuonna 90 vuotta. Sen sijaan sitä ette kaikki tiedäkään, että minun esikoiseni täyttää helmikuussa 14. Puhun teille siitä.
Esikoiseni elää päivä päivältä selvemmin ja intensiivisemmin sellaista elämänvaihetta, jossa hän yrittää monin tavoin sijoittaa itsensä maailmaan. Hän hahmottaa aiempaa paremmin erilaisia viiteryhmiä ja ajattelutapoja, kokeilee erilaisia tyylejä ja peilaa itseään erilaisiin ihmisiin ja ilmiöihin. Esikoiseni elää tätä ikäänsä kulttuurissa ja ajassa, joka tuntuu korostavan valtavasti ihmisten yksilöllisyyttä, riippumattomuutta ja valinnan vapautta. Ajassa, jota kuvaavat viihde-elektroniikan ja kodinkoneiden vaihdettavat värikuoret, television kykykilpailut ja myspace- ja facebook-profiloituminen.
Esikoiseni on aikuistumassa maailmaan, jossa yksilöllisyyden toteuttaminen käy helposti ja hauskasti kuluttamalla. Mainostajat kertovat meille, että voimme ostaa itsellemme haluamamme statuksen ja saada siihen sopivat vaatteet kaupan päälle. Itse asiassa voimme myös ostaa vapauden ja kaupan päälle saamme ehkä turistimatkan. Kuluttamisen vapaus on rajaton, kun vain raha riittää.
Kaupallisen mainonnan häly – joka voimistuu aina näin joulun alla – peittää alleen koko joukon maksuttomia minäkuvan rakentamisen ja itsensä kohtaamisen välineitä: esimerkiksi luonnossa liikkumisen tai taiteesta nauttimisen kautta tulevia elämyksiä. Teini-iässä tältä hälyltä suojautuminen on tutkimusten mukaan kaikkein vaikeinta.
Kun itse olin 14-vuotias, kapinoin kouluni valtakulttuuria vastaan kuuntelemalla liian vanhanaikaista musiikkia, pitämällä aamunavauksia koe-eläinten suojelusta ja Etelä-Afrikan rotuerottelusta ja identifioitumalla vähintään yhtä vasemmistolaiseksi kuin vanhempani. Olin mielestäni hyvin yksilöllinen ja itsenäinen ja vapaa tekemään juuri minulle sopivia ratkaisuja. Kesti vuosia ennen kuin vähitellen havahduin siihen, miten kahlittu olin esimerkiksi oppimiini sukupuolirooleihin tai oletukseen, että kaikki ihmiset ovat heteroseksuaalisia – minä mukaan lukien. Enkä hetkeäkään usko, että osaan tosiasiassa nyt arvioida, mikä kaikki kahlitsee minua tänään.
Monet vapauden kahleet naamioituvat itsestäänselvyyksiksi ja ainoaksi totuudeksi. Miten ihminen voi tehdä yksilöllisiä valintoja jos tarjolla on vain yksi vaihtoehto? Se on vähintään yhtä vaikeaa kuin politiikan tekeminen tilanteessa, jossa uusliberalistinen oikeistolaisuus näyttäytyy neutraalina totuutena vailla ideologisia kytköksiä.
Miten ihminen voi löytää oman tapansa toimia, ajatella, rakastaa tai pukeutua jos näkyvillä olevien vaihtoehtojen joukossa ei ole yhtään sellaista tapaa, joka tuntuisi hyvältä ja luonnolliselta juuri minulle? Surullisen moni ihminen elää elämäänsä loppuun asti melankolian vallassa, pysyvässä kaipuussa, jonka kohdetta ei kuitenkaan osaa nimetä. Yhden melankolia syntyy tiedostamattomasta homoseksuaalisuudesta, toinen kaipaa pois muttei ole varma mistä: työstään, kaupungista vai ehkä parisuhteesta.
Entä miten voi vapautua jos ei koskaan huomaa niitä asioita, jotka kahlitsevat? Ja jos kukaan ei koskaan auta näkemään, miten voisi tehdä toisinkin?
Äsken mainitsemieni sukupuoliroolien ja hetero-oletuksen ohella meitä kahlitsevat tietenkin lukemattomat muutkin tekijät. Perhetaustamme ja koulutuksemme saavat meidät näkemään joitain asioita ja mahdollisuuksia kirkkaammin ja sulkemaan silmämme toisilta kokonaan. Mikä tahansa ominaisuus iästä ja etnisestä taustasta lähtien voi olla kahle maailmassa, joka ei toimi yhdenvertaisuuden periaatteen mukaisesti. Elämäntilanteet ja tulotaso avaavat ja sulkevat ovia. Rakennettu ympäristö rajoittaa vapauttamme liikkua, varsinkin jos liikumme esimerkiksi lastenrattaiden tai opaskoiran kanssa. Jo pelkästään äidinkielemme vaikuttaa siihen, miten hahmotamme maailman, mitä pystymme ymmärtämään ja millaisiin kategorioihin osamme jakaa ilmiöitä.
Hyvä juhlayleisö,
vapaus tehdä itsenäisiä yksilöllisiä valintoja ja elää oman minäkuvansa mukaista elämää ei synny ensisijassa vaihtoehtojen määrää lisäämällä. Joissain tilanteissa vaihtoehtojen suuri määrä voi itse asiassa huonontaa elämänlaatua. Kenenkään vapautta tai hyvinvointia ei lisää mahdollisuus tehdä valintoja useiden tupakkamerkkien tai eri pikaluottojen välillä. Kaikki ihmiset eivät myöskään ylipäänsä nauti jatkuvien valintojen tekemisestä ja osa ei pärjää ollenkaan itsenäisten valintojen kanssa vaan tarvitsee valintojen tekemiseen tukea. Ja moni meistä valitsee itsensä ja läheistensä kannalta väärin, toistuvasti. Myös valinnan vapaus voi olla kahle.
Todellinen vapaus edellyttää ihmisten välisen yhdenvertaisuuden toteutumista ja mahdollisuuksien tasa-arvoa. Yksilötasolla vapauteen ja itsenäisyyteen tarvitaan myös sosiaalista pääomaa, sivistystä, kriittistä ajattelua, uskallusta ja medialukutaitoa. Mikään näistä ei synny itsestään. Esikoiseni, samoin kuin jokainen kasvava lapsi ja jokainen aikuinen, tarvitsee tukea ja neuvoja, inspiraatiota ja elämyksiä ja mahdollisuuksia kokeilla. Ei ole vapautta ilman yhteisvastuuta. Yksilön vapautumiseen tarvitaan toista ihmistä.
Hyvää itsenäisyyspäivää.
keskiviikko 5. joulukuuta 2007
Missikisat Angolassa
Ystäväni lähetti minulle linkin, jota tutkin otsa rypyssä ja pitkään. Sivuilla kerrotaan, että Angolassa järjestetään huhtikuussa Miss Maamiina -kilpailu, jonka voittaja saa palkinnoksi kultaisen proteesin. Kilpailuun sisältyy myös kykyosuus ja haastattelu, ja nettiyleisö voi käsittääkseni jo nyt äänestää suosikkiaan kymmenestä kandidaatista. Kaikki ovat angolalaisia naisia, jotka ovat selviytyneet kohtaamisesta maamiinan kanssa.
Medialukutaitoni tuntuu äkkiä hyvin rajalliselta. Onko tämä vitsi vai vakava hanke? Ehkä tämä voisi olla joku performanssi? Mieleen tulvii sekalaisia ajatuksia, joista osa kumpuaa antipatiastani länsimaisia missikisoja kohtaan. Onko tämä naisten hyväksikäyttöä? Hyväntekeväisyyttä? Amputaatiofetisismiä? Yhteiskuntakritiikkiä? Sosiaalipornoa?
Pienen penkomisen jälkeen selviää, että projektin takana on norjalainen teatteriohjaaja Morten Traavik, jonka tarkoituksena on kasvattaa tietoisuutta maamiinojen aiheuttamista tuhoista ja herättää samalla keskustelua naisten kauneusihanteista ja vammaisuuteen liittyvistä asenteista. Projekti toteutetaan yhdessä Angolan hallituksen ja paikallisten kansalaisaktivistien kanssa, muun muassa EU:n tuella. Miss Maamiina -kisa ei siis ole vitsi.
En silti ole varma, mitä kaikkea tästä ajattelisin. Missikisa-ajatus (tai/ja ajatus missikisojen ja kriittisen yhteiskunnallisen keskustelun hedelmällisestä yhdistämisestä) on häiritsevä. Häiriö ei poistu päästäni kokonaan vaikka opinkin jostain kisaa käsittelevästä lehtijutusta, että angolalainen vahva kauneuskilpailuperinne poikkeaa noin 180 astetta meidän missikisoistamme: Angolassa kilpailut ovat ilmeisesti tunnelmaltaan enemmän kauneutta juhlivia, karnevalistisia ja osallistujia valtaistavia.
Väistää ei voi sitäkään feministis-postkolonialistista säröä, että projektin takana on pohjoiseurooppalainen valkoinen mies.
Medialukutaitoni tuntuu äkkiä hyvin rajalliselta. Onko tämä vitsi vai vakava hanke? Ehkä tämä voisi olla joku performanssi? Mieleen tulvii sekalaisia ajatuksia, joista osa kumpuaa antipatiastani länsimaisia missikisoja kohtaan. Onko tämä naisten hyväksikäyttöä? Hyväntekeväisyyttä? Amputaatiofetisismiä? Yhteiskuntakritiikkiä? Sosiaalipornoa?
Pienen penkomisen jälkeen selviää, että projektin takana on norjalainen teatteriohjaaja Morten Traavik, jonka tarkoituksena on kasvattaa tietoisuutta maamiinojen aiheuttamista tuhoista ja herättää samalla keskustelua naisten kauneusihanteista ja vammaisuuteen liittyvistä asenteista. Projekti toteutetaan yhdessä Angolan hallituksen ja paikallisten kansalaisaktivistien kanssa, muun muassa EU:n tuella. Miss Maamiina -kisa ei siis ole vitsi.
En silti ole varma, mitä kaikkea tästä ajattelisin. Missikisa-ajatus (tai/ja ajatus missikisojen ja kriittisen yhteiskunnallisen keskustelun hedelmällisestä yhdistämisestä) on häiritsevä. Häiriö ei poistu päästäni kokonaan vaikka opinkin jostain kisaa käsittelevästä lehtijutusta, että angolalainen vahva kauneuskilpailuperinne poikkeaa noin 180 astetta meidän missikisoistamme: Angolassa kilpailut ovat ilmeisesti tunnelmaltaan enemmän kauneutta juhlivia, karnevalistisia ja osallistujia valtaistavia.
Väistää ei voi sitäkään feministis-postkolonialistista säröä, että projektin takana on pohjoiseurooppalainen valkoinen mies.
perjantai 30. marraskuuta 2007
Huippua! Osta!
Älä osta mitään -päivä on tänä vuonna näkynyt aika hienosti mediassa ja päivän ideasta on keskusteltu ainakin minun silmääni aiempaa enemmän. Tarkoituksenahan on haastaa meidät miettimään ostoskäyttäytymistämme, pohtimaan tekemiämme valintoja ja niiden perusteita, ja tietysti viime kädessä muuttamaan käyttäytymistämme vastuullisemmaksi ja kestävää kehitystä tukevaksi. Äidinsilmäni huomasivat myös, että kampanjan sivuilta löytyy loistavaa materiaalia keskusteluihin teemapäivän ajatuksesta lasten kanssa – ja linkki Voima-lehden toinen toistaan osuvampiin vastamainoksiin.
Vastamainosten joukossa on muun muassa juliste, jonka otsikkona on Masters from Mars. Mainos tuli mieleeni kun luin tänään uutisointia huippuyliopistohanketta ja mielipiteen ilmaisun vapautta koskevista keskusteluista Taikin sisällä. "Huippuyliopiston miehet yrittää kääntää mun pään mutta se ei onnistu koska kuulen korpeimme kuiskintaa", kirjoitti opiskelija seinään, enkä epäile yhtään etteikö hän näin tehdessään olisi kiteyttänyt aika suuren joukon tuntoja. Koulun hallinnon näkökulmasta teksti on ilkivaltaa. Sen sijaan esimerkiksi varadekaani Matti Kuortin tulkinta on, että todellisuudessa kirjoituksessa häiritsee sen kriittinen suhtautuminen huippuyliopistohankkeeseen.
Huippuyliopisto, tai “innovaatioyliopisto”, on vain yksi esimerkki siitä, että hyvä medialukutaito on tarpeen paitsi kaupallisten mainosten myös poliittisten aloitteiden ja argumenttien kohdalla. Näyttää siltä, että tämä on vuosi vuodelta enemmän totta. Varsinkin eräs suuri työväen puolue käyttää politiikassaan sellaisia retorisia keinoja, joiden edessä Aristoteleskin voisi hämmentyä. Pohdin välillä, kumpi tuntuu kammottavammalta: se, että kokoomus tuntuu pitävän kansaa todella yksinkertaisena vai se, että osaan suomalaista sen keinot yhä edelleen näyttävät tepsivän.
Vastamainosten joukossa on muun muassa juliste, jonka otsikkona on Masters from Mars. Mainos tuli mieleeni kun luin tänään uutisointia huippuyliopistohanketta ja mielipiteen ilmaisun vapautta koskevista keskusteluista Taikin sisällä. "Huippuyliopiston miehet yrittää kääntää mun pään mutta se ei onnistu koska kuulen korpeimme kuiskintaa", kirjoitti opiskelija seinään, enkä epäile yhtään etteikö hän näin tehdessään olisi kiteyttänyt aika suuren joukon tuntoja. Koulun hallinnon näkökulmasta teksti on ilkivaltaa. Sen sijaan esimerkiksi varadekaani Matti Kuortin tulkinta on, että todellisuudessa kirjoituksessa häiritsee sen kriittinen suhtautuminen huippuyliopistohankkeeseen.
Huippuyliopisto, tai “innovaatioyliopisto”, on vain yksi esimerkki siitä, että hyvä medialukutaito on tarpeen paitsi kaupallisten mainosten myös poliittisten aloitteiden ja argumenttien kohdalla. Näyttää siltä, että tämä on vuosi vuodelta enemmän totta. Varsinkin eräs suuri työväen puolue käyttää politiikassaan sellaisia retorisia keinoja, joiden edessä Aristoteleskin voisi hämmentyä. Pohdin välillä, kumpi tuntuu kammottavammalta: se, että kokoomus tuntuu pitävän kansaa todella yksinkertaisena vai se, että osaan suomalaista sen keinot yhä edelleen näyttävät tepsivän.
tiistai 20. marraskuuta 2007
Sateenkaareva aikamatka
Osallistuin tänään Sateenkaariperheet ry:n 10-vuotisjuhlaseminaariin kurkistamalla puheenvuorossani kymmenen vuoden taakse. Puheenvuoroa varten piti kaivella vähän myös tietokoneen muistia, kun oma ei enää riittänyt. Siitä tuli kiinnostava pieni aikamatka.
Sateenkaariperheet perustettiin keskelle kiivaita keskusteluja hedelmöityshoitolaista ja parisuhdelaista. Niihin palaaminen ei ollut eikä ole emotionaalisesti ihan kevyttä. Onneksi tuota aikaa ei enää tarvitse elää uudestaan – ja toivottavasti adoptiolain muuttamista koskevat keskustelut käydään vähän vähempien vihapuheiden siivittäminä.
Ajan kulumisesta kertoo sekin, että yhdistyksen perustajajäsenissä ei vielä ollut ketään, jonka lapsi olisi saanut alkunsa lapsettomuusklinikalla. Olimme yksinhuoltajia, uusperheellisiä ja perheestä vasta haaveilevia. Tilanne muuttui kuitenkin nopeasti ja yhdistyksen ensimmäiset vuodet saivat todistaa varsinaista baby boomia. Se muutti myös tapaamisten luonnetta, kun yhteiskunnallisten keskustelujen lomassa puhuttiin välillä vauvauinnista, lastensairauksista ja erilaisista vaipoista. Minullakin on tallessa valokuvia joistain kokouksista, joissa lattialla tuhisi puoli tusinaa saman kokoisia vauvoja.
Ehkä eniten tässä aikamatkassa hätkähdyttivät ne asiat, jotka eivät ole muuttuneet tai joissa ei ole päästy kymmenessä vuodessa kovin pitkälle. Vieläkin jotkut sateenkaariperheet kohtaavat silkkaa syrjintää julkisissa palveluissa asioidessaan. Vieläkin perheiden monimuotoisuudesta keskustellaan välillä aivan asiattomaan sävyyn, muistamatta että kysymys on olemassaolevista, elävistä lapsista. Ja vieläkin jaksetaan epäröidä, että mitä jos homojen lapsista tuleekin homoja!
Ikään kuin se sitten olisi kaamein mahdollinen uhkakuva. Paljon kaameampi uhkakuva minusta on se, että konservatiivisten ja homofobisten heteroperheiden lapsista tulee homoja. Se on tilastollisesti paljon todennäköisempää, ja lapselle paljon kaameampaa. Ehkä kaikkein kaamein uhkakuva on kuitenkin se, että homo- ja transfobisten aikuisten lapsista tulee homo- ja transfobisia aikuisia. Sen estämiseksi tarvitaan vielä paljon työtä.
Uusi upea tutkimusraportti suomalaisista sateenkaariperheistä lapsiperhepalveluissa löytyy myös netistä.
Sateenkaariperheet perustettiin keskelle kiivaita keskusteluja hedelmöityshoitolaista ja parisuhdelaista. Niihin palaaminen ei ollut eikä ole emotionaalisesti ihan kevyttä. Onneksi tuota aikaa ei enää tarvitse elää uudestaan – ja toivottavasti adoptiolain muuttamista koskevat keskustelut käydään vähän vähempien vihapuheiden siivittäminä.
Ajan kulumisesta kertoo sekin, että yhdistyksen perustajajäsenissä ei vielä ollut ketään, jonka lapsi olisi saanut alkunsa lapsettomuusklinikalla. Olimme yksinhuoltajia, uusperheellisiä ja perheestä vasta haaveilevia. Tilanne muuttui kuitenkin nopeasti ja yhdistyksen ensimmäiset vuodet saivat todistaa varsinaista baby boomia. Se muutti myös tapaamisten luonnetta, kun yhteiskunnallisten keskustelujen lomassa puhuttiin välillä vauvauinnista, lastensairauksista ja erilaisista vaipoista. Minullakin on tallessa valokuvia joistain kokouksista, joissa lattialla tuhisi puoli tusinaa saman kokoisia vauvoja.
Ehkä eniten tässä aikamatkassa hätkähdyttivät ne asiat, jotka eivät ole muuttuneet tai joissa ei ole päästy kymmenessä vuodessa kovin pitkälle. Vieläkin jotkut sateenkaariperheet kohtaavat silkkaa syrjintää julkisissa palveluissa asioidessaan. Vieläkin perheiden monimuotoisuudesta keskustellaan välillä aivan asiattomaan sävyyn, muistamatta että kysymys on olemassaolevista, elävistä lapsista. Ja vieläkin jaksetaan epäröidä, että mitä jos homojen lapsista tuleekin homoja!
Ikään kuin se sitten olisi kaamein mahdollinen uhkakuva. Paljon kaameampi uhkakuva minusta on se, että konservatiivisten ja homofobisten heteroperheiden lapsista tulee homoja. Se on tilastollisesti paljon todennäköisempää, ja lapselle paljon kaameampaa. Ehkä kaikkein kaamein uhkakuva on kuitenkin se, että homo- ja transfobisten aikuisten lapsista tulee homo- ja transfobisia aikuisia. Sen estämiseksi tarvitaan vielä paljon työtä.
Uusi upea tutkimusraportti suomalaisista sateenkaariperheistä lapsiperhepalveluissa löytyy myös netistä.
tiistai 13. marraskuuta 2007
Sademetsää kumoon ruokakaupassa
Öljypalmu ja sen viljelyyn liittyvät ongelmat nousivat suomalaisten tietoisuuteen jokin aika sitten biopolttoainekeskustelujen mukana. Meille on kerrottu, että öljypalmua viljellään päiväntasaajan tuntumassa, trooppisten sademetsien ilmastovyöhykkeellä. Tiedämme, että plantaasien tieltä on hakattu valtava määrä sademetsää ja että tällainen viljely kiihdyttää ilmastonmuutosta ja uhkaa monia eläinlajeja sukupuutolla. Sen sijaan ainakaan minua ei ole muistutettu siitä, että osallistun palmuöljyn kysynnän kasvattamiseen myös ruokakaupassa. Valtaosa, 80 prosenttia, maailman palmuöljytuotannosta käytetään elintarviketeollisuudessa.
Luin asiasta viime viikolla tuoreesta raportista suomalaisen elintarvikesektorin palmuöljyn käytöstä ja sen ympäristövaikutuksista. WWF selvitti raporttia varten elintarvikevalmistajien palmuöljyn käyttöä ja muun muassa ympäristövastuupolitiikkaa. Tulokset ovat monella tavalla mykistäviä. Muun muassa lähes kaikki valmisruoat, levitteet, paistettavat pakasteet ja pikkuleivät sisältävät palmuöljyä. Vain yhdessä vastanneista yhtiöistä tiedettiin tarkkaan, missä heidän ostamansa öljy oli tuotettu. Alle kolmannes yhtiöistä oli tiedustellut palmuöljyn toimittajaltaan tuotannon ympäristövaikutuksia tai työntekijöiden työolosuhteita. Yli puolet ei nähnyt mitään syytä, miksi heidän tulisi osallistua alan ympäristövastuullisuuden kehittämiseen.
Siis lisää pohdittavaa margariinihyllylle ja pakastealtaalle.
Luin asiasta viime viikolla tuoreesta raportista suomalaisen elintarvikesektorin palmuöljyn käytöstä ja sen ympäristövaikutuksista. WWF selvitti raporttia varten elintarvikevalmistajien palmuöljyn käyttöä ja muun muassa ympäristövastuupolitiikkaa. Tulokset ovat monella tavalla mykistäviä. Muun muassa lähes kaikki valmisruoat, levitteet, paistettavat pakasteet ja pikkuleivät sisältävät palmuöljyä. Vain yhdessä vastanneista yhtiöistä tiedettiin tarkkaan, missä heidän ostamansa öljy oli tuotettu. Alle kolmannes yhtiöistä oli tiedustellut palmuöljyn toimittajaltaan tuotannon ympäristövaikutuksia tai työntekijöiden työolosuhteita. Yli puolet ei nähnyt mitään syytä, miksi heidän tulisi osallistua alan ympäristövastuullisuuden kehittämiseen.
Siis lisää pohdittavaa margariinihyllylle ja pakastealtaalle.
perjantai 9. marraskuuta 2007
Avaruuden lämpötiloista
Hesarin pääkirjoitus pohti tänään yhteisöllisyyden merkitystä ja Jokelan koulun karmeita tapahtumia näin: “Heikentyneiden perinteisten yhteisöjen tilalle on tullut internet, mahdollisuuksien avaruus. Sinne Pekka-Eric Auvinenkin tiistai-iltana avunhuutonsa lähetti, eikä kukaan vastannut. On turha syyttää uutta teknologiaa tai uutta tapaa hakea yhteyttä toisiin ihmisiin, mutta on syytä olla huolissaan, jos yhä useamman ihmisen tärkein yhteisö on tämä kylmä avaruus, jossa olet samanaikaisesti mestari etkä mitään.”
Ymmärrän kirjoittajan näkökulman ja olen aivan samaa mieltä siitä, että yhteisöllisyyden ja osallisuuden vähäisyys on kenen tahansa ihmisen mielen hyvinvoinnille iso riski. Elämä ei voi olla kovin mielekästi ilman yhteisöllisyyden tunnetta ja kokemusta, että ihminen voi vaikuttaa elämäänsä ja elinympäristöönsä. Internet-yhteisöjen näkeminen pelkkänä huolestuttavana kylmänä avaruutena on kuitenkin yhtä vakava ja vaarallinenkin yleistys kuin perheyhteisön näkeminen automaattisesti ja aina hoivan ja hellyyden tyysijana.
Internet on väline. Monenlaisissa elämäntilanteissa se voi olla paras mahdollinen väline yhteisöllisyyden ja osallisuuden toteuttamiseen. Näin on usein esimerkiksi vauvavuoden aikana: netissä toimivat imetystukilistat ja muut vanhemmuutta – myös vaihtoehtoisia vanhemmuuden tapoja – tukevat yhteisöt ovat monelle vanhemmalle korvaamaton tuki vauvaperheen arjessa. Toisaalta netin kautta voi myös irtautua hapantuneen maidon hajuista osallistumalla sellaisiinkin keskusteluihin, jotka eivät liity vauvoihin, ja joita moni mökkihöperöyttä pelkäävä päätyökseen vauvan kanssa elävä aikuinen kaipaa.
On myös tilanteita, joissa perinteisen lähiyhteisöt perhe mukaan lukien pettävät. Pienellä paikkakunnalla elävälle, juuri kaapista ulos tulleelle nuorelle internetin vertaistukipalsta voi olla se tärkein elämää pystyssä pitävä asia. Tänäkään päivänä ei ole tavatonta, että nuoren vanhemmat uhkaavat heittää lapsensa pois kotoaan kuultuaan tämän homoseksuaalisuudesta tai transsukupuolisuudesta. Tällaisessa tilanteessa tuo “kylmä avaruus” voi tarjota elävää lämpöä ja turvaa. Internet voi myös olla ainoa paikka, jossa itseään etsivä nuori voi olla oma itsensä.
Ymmärrän kirjoittajan näkökulman ja olen aivan samaa mieltä siitä, että yhteisöllisyyden ja osallisuuden vähäisyys on kenen tahansa ihmisen mielen hyvinvoinnille iso riski. Elämä ei voi olla kovin mielekästi ilman yhteisöllisyyden tunnetta ja kokemusta, että ihminen voi vaikuttaa elämäänsä ja elinympäristöönsä. Internet-yhteisöjen näkeminen pelkkänä huolestuttavana kylmänä avaruutena on kuitenkin yhtä vakava ja vaarallinenkin yleistys kuin perheyhteisön näkeminen automaattisesti ja aina hoivan ja hellyyden tyysijana.
Internet on väline. Monenlaisissa elämäntilanteissa se voi olla paras mahdollinen väline yhteisöllisyyden ja osallisuuden toteuttamiseen. Näin on usein esimerkiksi vauvavuoden aikana: netissä toimivat imetystukilistat ja muut vanhemmuutta – myös vaihtoehtoisia vanhemmuuden tapoja – tukevat yhteisöt ovat monelle vanhemmalle korvaamaton tuki vauvaperheen arjessa. Toisaalta netin kautta voi myös irtautua hapantuneen maidon hajuista osallistumalla sellaisiinkin keskusteluihin, jotka eivät liity vauvoihin, ja joita moni mökkihöperöyttä pelkäävä päätyökseen vauvan kanssa elävä aikuinen kaipaa.
On myös tilanteita, joissa perinteisen lähiyhteisöt perhe mukaan lukien pettävät. Pienellä paikkakunnalla elävälle, juuri kaapista ulos tulleelle nuorelle internetin vertaistukipalsta voi olla se tärkein elämää pystyssä pitävä asia. Tänäkään päivänä ei ole tavatonta, että nuoren vanhemmat uhkaavat heittää lapsensa pois kotoaan kuultuaan tämän homoseksuaalisuudesta tai transsukupuolisuudesta. Tällaisessa tilanteessa tuo “kylmä avaruus” voi tarjota elävää lämpöä ja turvaa. Internet voi myös olla ainoa paikka, jossa itseään etsivä nuori voi olla oma itsensä.
perjantai 2. marraskuuta 2007
Helsingin talousarvio
Kaupunginvaltuuston budjettikokouksessa käydyt keskustelut eivät näytä ylittäneen uutiskynnyksiä, harmi kyllä. Minusta oli esimerkiksi mukava huomata, että muutamassa muussakin ryhmäpuheenvuorossa kiinnitettiin huomiota joihinkin budjetin valmistelun älyttömyyksiin, kuten siihen, että viime vaiheessa "neuvotellaan" sellaisista asioista kuin päivähoidon arvioitua suuremmat lisämäärärahat. Jos lapsia on enemmän kuin on ennustettu, pitäisi summaa korottaa pohjaesitykseen automaattisesti, eikä leikkiä poliittisia neuvotteluja.
Oma keskiviikon puheenvuoroni löytyy täältä.
Oma keskiviikon puheenvuoroni löytyy täältä.
tiistai 30. lokakuuta 2007
Toisenlainen vauvauutinen
Joskus uutiset oikeasti pysäyttävät. Tiesitko sinä, että lähes 40 prosenttia maailman lapsista (siis noin 48 miljoonaa vauvaa) syntyy niin, ettei syntymää rekisteröidä mihinkään – ja että kuolemista tilastojen ulkopuolelle jää vielä isompi osuus? WHO saa luotettavia kuolinsyytilastoja vain 31 jäsenmaastaan.
Väestörekisteri ja kansallinen tilastokeskus ovat tämän päivän suomalaiselle itsestäänselvyyksiä, eikä moni meistä varmaankaankaan juuri pysähdy miettimään, mitä kaikkea hyötyä tällaisista järjestelmistä on. Kokonaisuus avautuu toisella tavalla kun näkökulmaksi ottaa kehittyvien maiden tilanteen.
Syntyvien lasten rekisteröiminen on tietenkin aika keskeinen edellytys sille, että ihmisten kansalaisoikeudet voivat toteutua. Kuolinsyytilastot taas kertovat esimerkiksi kansallisten terveysohjelmien toimivuudesta. Jos valtiolla ei ole väestörekisterijärjestelmää, kukaan ei voi laskea paljonko ihmisiä syntyy ja kuolee, miten pitkään he elävät tai mihin kuolevat. Tämä on siis tilanne tälläkin hetkellä useimmissa kehittyvissä maissa. Miltä pohjalta tällaisessa tilanteessa voi valmistella lainsäädäntöä tai erilaisia ohjelmia? Entä miten tehdään toimivaa kehitysyhteistyötä, kun tällaiset perustiedot puuttuvat?
Kehitysyhteistyöstä puheenollen, kannattaa tutustua kirkon ulkomaanavun kampanjaan ”Kuka korjaa sadon?”
Väestörekisteri ja kansallinen tilastokeskus ovat tämän päivän suomalaiselle itsestäänselvyyksiä, eikä moni meistä varmaankaankaan juuri pysähdy miettimään, mitä kaikkea hyötyä tällaisista järjestelmistä on. Kokonaisuus avautuu toisella tavalla kun näkökulmaksi ottaa kehittyvien maiden tilanteen.
Syntyvien lasten rekisteröiminen on tietenkin aika keskeinen edellytys sille, että ihmisten kansalaisoikeudet voivat toteutua. Kuolinsyytilastot taas kertovat esimerkiksi kansallisten terveysohjelmien toimivuudesta. Jos valtiolla ei ole väestörekisterijärjestelmää, kukaan ei voi laskea paljonko ihmisiä syntyy ja kuolee, miten pitkään he elävät tai mihin kuolevat. Tämä on siis tilanne tälläkin hetkellä useimmissa kehittyvissä maissa. Miltä pohjalta tällaisessa tilanteessa voi valmistella lainsäädäntöä tai erilaisia ohjelmia? Entä miten tehdään toimivaa kehitysyhteistyötä, kun tällaiset perustiedot puuttuvat?
Kehitysyhteistyöstä puheenollen, kannattaa tutustua kirkon ulkomaanavun kampanjaan ”Kuka korjaa sadon?”
perjantai 19. lokakuuta 2007
Muutama perusasia
Naisasialiitto Unioni kysyi viime viikon kannanotossaan osuvasti, miksi poliitikot eivät anna suomalaisten maksaa veroja. Unioni viittasi siihen, että kuun alussa julkistetun Kelan selvityksen mukaan neljä viidesosaa suomalaisista olisi valmis maksamaan enemmän tuloveroja, jos rahat käytettäisiin terveydenhuoltoon. Sama selvitys kertoo, että vastaajat haluaisivat pienentää palkkaeroja eri ammattiryhmien välillä nostamalla muun muassa sairaanhoitajien tuloja. Puolet vastaajista olisi valmis myös kiristämään verotuksen progressiota.
Keskustelu sairaanhoitajien palkoista onkin myös perustavanlaatuisista arvokeskustelua – tai ainakin se voisi olla. Nyt keskustelu tuntuu kuitenkin polkevan paikallaan. Vain muutamissa puheenvuoroissa, kuten Kaarina Hazardin kolumnissa tämän päivän Metro-lehdessä, on analysoitu tarkemmin sitä, mistä kaikesta on kysymys ja yritetty sijoittaa keskustelua laajempaan kontekstiin.
On totta, että suomalainen verotuskokonaisuus kaikkine välillisine ja välittömine veroineen ja valtionosuusjärjestelmineen on monimutkainen. Ei ole helppoa nähdä, mihin yksittäisen ihmisen maksama vero kulkeutuu ja mitä kautta. Silti ainakin minun ikäluokkani on oppinut jo peruskoulussa ne kaikkein oleellisimmat perusasiat, jotka tuntuvat olevan usein hukassa julkisesta keskustelusta:
1. Veroja maksetaan siksi, että niistä kertyvillä varoilla kustannetaan ns. yhteistä hyvää.
2. Yhteinen hyvä tarkoittaa esimerkiksi katuja joita pitkin kuljen töihin, bussia jossa istun työmatkani, koulua (opetusta, kirjoja, rakennuksia, pihan kiipeilytelineitä jne.) jossa lapseni viettävät päivänsä, puhdasta kraanavettä jota juon janooni ja kirjastoja joissa pääsen maksutta nettiin silloinkin kun kotona on yhteys poikki.
3. Yhteinen hyvä tarkoittaa myös esimerkiksi sitä, että päihde- tai mielenterveysongelmainen työkyvytön läheiseni ei jää heitteille ja sitä, ettei vammautuminen tai sairastuminen tarkoita yhteiskunnasta syrjäytymistä.
4. Yhteisen hyvän rahoittaminen verovaroilla perustuu ajatukseen, että ihmiset ovat vastuussa toinen toisistaan.
5. Verotuksen progressiivisuus tarkoittaa sitä, että jokainen kustantaa yhteistä hyvää kykyjensä mukaan. Niillä, joilla on eniten, on varaa antaa eniten. Se tarkoittaa yhteisvastuun kantamista oikeudenmukaisissa mittasuhteissa.
Valtaosa suomalaista myös ajattelee näin, niin kuin Kelan selvitys osoittaa. Selvitykseen vastanneiden taustoista käy ilmi, että eri mieltä olevat äänestävät useimmiten kokoomusta.
Keskustelu sairaanhoitajien palkoista onkin myös perustavanlaatuisista arvokeskustelua – tai ainakin se voisi olla. Nyt keskustelu tuntuu kuitenkin polkevan paikallaan. Vain muutamissa puheenvuoroissa, kuten Kaarina Hazardin kolumnissa tämän päivän Metro-lehdessä, on analysoitu tarkemmin sitä, mistä kaikesta on kysymys ja yritetty sijoittaa keskustelua laajempaan kontekstiin.
On totta, että suomalainen verotuskokonaisuus kaikkine välillisine ja välittömine veroineen ja valtionosuusjärjestelmineen on monimutkainen. Ei ole helppoa nähdä, mihin yksittäisen ihmisen maksama vero kulkeutuu ja mitä kautta. Silti ainakin minun ikäluokkani on oppinut jo peruskoulussa ne kaikkein oleellisimmat perusasiat, jotka tuntuvat olevan usein hukassa julkisesta keskustelusta:
1. Veroja maksetaan siksi, että niistä kertyvillä varoilla kustannetaan ns. yhteistä hyvää.
2. Yhteinen hyvä tarkoittaa esimerkiksi katuja joita pitkin kuljen töihin, bussia jossa istun työmatkani, koulua (opetusta, kirjoja, rakennuksia, pihan kiipeilytelineitä jne.) jossa lapseni viettävät päivänsä, puhdasta kraanavettä jota juon janooni ja kirjastoja joissa pääsen maksutta nettiin silloinkin kun kotona on yhteys poikki.
3. Yhteinen hyvä tarkoittaa myös esimerkiksi sitä, että päihde- tai mielenterveysongelmainen työkyvytön läheiseni ei jää heitteille ja sitä, ettei vammautuminen tai sairastuminen tarkoita yhteiskunnasta syrjäytymistä.
4. Yhteisen hyvän rahoittaminen verovaroilla perustuu ajatukseen, että ihmiset ovat vastuussa toinen toisistaan.
5. Verotuksen progressiivisuus tarkoittaa sitä, että jokainen kustantaa yhteistä hyvää kykyjensä mukaan. Niillä, joilla on eniten, on varaa antaa eniten. Se tarkoittaa yhteisvastuun kantamista oikeudenmukaisissa mittasuhteissa.
Valtaosa suomalaista myös ajattelee näin, niin kuin Kelan selvitys osoittaa. Selvitykseen vastanneiden taustoista käy ilmi, että eri mieltä olevat äänestävät useimmiten kokoomusta.
torstai 11. lokakuuta 2007
Tappaja
Yle uutisoi tänään Euroopan ympäristöviraston tuoreen raportin pohjalta, että ilmansaasteet ja huono ilmanlaatu tappavat enemmän eurooppalaisia kuin liikenneonnettomuudet.
Jos ympäristön tila sinänsä ei saa ihmisiä ottamaan vakavasti esimerkiksi yksityisautoilun vähentämistä kaupungeissa, luulisi tämän saavan. On käsittämätöntä, että monet vastustavat vaikkapa ruuhkamaksukokeiluja kertomalla, miten kohtuutonta olisi sillä tavalla rokottaa pienituloisia ihmisiä, joiden täytyy työnsä takia liikkua autolla. Jotkut asiat kerta kaikkiaan on mahdollista laittaa mustavalkoisesti tärkeysjärjestykseen: oikeus elämään on listan kärjessä. Myös oikeus toimeentuloon tulee vasta sen jälkeen.
Oikeus elämään tarkoittaa sekä kaupungin keskustassa pyöräilevien ja kävelevien ihmisten elämää että jokaisen yksityisautoilijan omaa elämää. Lisäksi oikeus elämään koskee pakoputkien korkeudella liikkuvia lapsia ja vielä syntymättömiä sukupolvia.
Jos ympäristön tila sinänsä ei saa ihmisiä ottamaan vakavasti esimerkiksi yksityisautoilun vähentämistä kaupungeissa, luulisi tämän saavan. On käsittämätöntä, että monet vastustavat vaikkapa ruuhkamaksukokeiluja kertomalla, miten kohtuutonta olisi sillä tavalla rokottaa pienituloisia ihmisiä, joiden täytyy työnsä takia liikkua autolla. Jotkut asiat kerta kaikkiaan on mahdollista laittaa mustavalkoisesti tärkeysjärjestykseen: oikeus elämään on listan kärjessä. Myös oikeus toimeentuloon tulee vasta sen jälkeen.
Oikeus elämään tarkoittaa sekä kaupungin keskustassa pyöräilevien ja kävelevien ihmisten elämää että jokaisen yksityisautoilijan omaa elämää. Lisäksi oikeus elämään koskee pakoputkien korkeudella liikkuvia lapsia ja vielä syntymättömiä sukupolvia.
tiistai 2. lokakuuta 2007
Päivän puheenaiheita
Syksy on käynnistynyt vauhdilla, eikä blogi ole ihan pysynyt tahdissa mukana. Kohta on jo joulu ja ensi vuosi ja kunnallisvaaleihinkin enää ihan pieni hyppäys... Nyt juuri puhututtaa Helsingin ensi vuoden budjetti.
Olen iloinen, että HS kysyi tänä vuonna myös meidän ryhmämme kommentteja kaupunginjohtajan budjettiesityksestä. (Useimmiten ääneen ovat päässeet vain kolme suurinta ryhmää eli kokoomus, demarit ja vihreät.) Nostin tuossa yhteydessä esille vain kaksi asiaa: kaupungin työntekijöiden palkkatason ja budjetoinnin rehellisyyden. Tosiasiassa kommenttilista olisi valitettavasti toivottoman pitkä. Myös budjettineuvotteluissa nostamme esille monia muitakin asioita. Budjetoinnin rehellisyys on kuitenkin teema, joka läpäisee oikeastaan kaikki aihealueet ja "rootelit", vaikka konkretisoituukin vuosi toisensa jälkeen erityisesti sosiaali- ja terveysvirastojen kohdalla. Tänäkin vuonna pelkästään lasten sijaishuoltoon täytyy ilmeisesti lisätä miljoonia euroja yli budjetin, kun vyö on kiristetty (täysin tietoisesti) liian tiukalle viime vuonna budjettia kirjoitettaessa.
Ensikertalaisena budjettineuvotteluihin osallistuminen on aika jännittävä ajatus. Aikaisempina vuosina olen vain evästänyt neuvottelijoita rivivaltuutettuna.
* * * *
Tänään hesari julkaisi Tiina Harpfin kanssa kirjoittamani tekstin Jugend-salin kohtalosta. Lainaan sen tähän kokonaisuudessaan:
Jugendsali säilytettävä yhteisenä tilana
Helsingin Sanomat uutisoi 20. syyskuuta kaupungin tutkivan, voitaisiinko Pohjoisesplanadin Jugendsali muuttaa ravintolaksi. Uutinen liitti tämän kaupungin pyrkimykseen lisätä keskustan arvokortteleiden vetovoimaisuutta.
Jugendsalin muuttaminen ravintolatilaksi olisi iso menetys kaupunkilaisille. 1900-luvun alussa valmistunut sali on yksi Suomen hienoimmista jugendtyylisistä tiloista.
Se sijaitsee keskeisellä paikalla Esplanadin varrella ja kerää paljon kävijöitä – niin kaupunkilaisia kuin turistejakin. Ravintolana tila olisi vain rajatun yleisön käytössä ja vain rahaa vastaan.
Jugendsalissa toimii tällä hetkellä Helsinki-tiedotuksen yleisneuvontapiste. Se on myös erinomainen näyttelytila ja mainio paikka pienimuotoisille konserteille ja tapahtumille.
Näitä toimintoja on ajateltu siirrettäväksi kaupungintalon aulatilaan. Tosiasiassa kaupungintalon aulaa olisi mahdotonta käyttää yhtä monimuotoisesti – eikä tilakaan ole yhtä upea.
Kaupunkilaisten päivittäin ilmaisessa käytössä olevat kauniit tilakokonaisuudet ovat kortilla, varsinkin keskustassa.
Ravintolahanke on vielä selvitysasteella, eikä mitään päätöksiä ole tehty. Pelkona kuitenkin on, että päätökset näiden arvokortteleiden kehittämisestä tehdään hiljaisuudessa kaupunkilaisten selän takana, tätä varten perustetun erillisen yhtiön sisäisissä keskusteluissa. Älkäämme luopuko Jugendsalista ilman vastarintaa!
TIINA HARPF
toimittaja (sit)
TIIA AARNIPUU
valtuustoryhmän puheenjohtaja (vas)
Helsinki
Olen iloinen, että HS kysyi tänä vuonna myös meidän ryhmämme kommentteja kaupunginjohtajan budjettiesityksestä. (Useimmiten ääneen ovat päässeet vain kolme suurinta ryhmää eli kokoomus, demarit ja vihreät.) Nostin tuossa yhteydessä esille vain kaksi asiaa: kaupungin työntekijöiden palkkatason ja budjetoinnin rehellisyyden. Tosiasiassa kommenttilista olisi valitettavasti toivottoman pitkä. Myös budjettineuvotteluissa nostamme esille monia muitakin asioita. Budjetoinnin rehellisyys on kuitenkin teema, joka läpäisee oikeastaan kaikki aihealueet ja "rootelit", vaikka konkretisoituukin vuosi toisensa jälkeen erityisesti sosiaali- ja terveysvirastojen kohdalla. Tänäkin vuonna pelkästään lasten sijaishuoltoon täytyy ilmeisesti lisätä miljoonia euroja yli budjetin, kun vyö on kiristetty (täysin tietoisesti) liian tiukalle viime vuonna budjettia kirjoitettaessa.
Ensikertalaisena budjettineuvotteluihin osallistuminen on aika jännittävä ajatus. Aikaisempina vuosina olen vain evästänyt neuvottelijoita rivivaltuutettuna.
* * * *
Tänään hesari julkaisi Tiina Harpfin kanssa kirjoittamani tekstin Jugend-salin kohtalosta. Lainaan sen tähän kokonaisuudessaan:
Jugendsali säilytettävä yhteisenä tilana
Helsingin Sanomat uutisoi 20. syyskuuta kaupungin tutkivan, voitaisiinko Pohjoisesplanadin Jugendsali muuttaa ravintolaksi. Uutinen liitti tämän kaupungin pyrkimykseen lisätä keskustan arvokortteleiden vetovoimaisuutta.
Jugendsalin muuttaminen ravintolatilaksi olisi iso menetys kaupunkilaisille. 1900-luvun alussa valmistunut sali on yksi Suomen hienoimmista jugendtyylisistä tiloista.
Se sijaitsee keskeisellä paikalla Esplanadin varrella ja kerää paljon kävijöitä – niin kaupunkilaisia kuin turistejakin. Ravintolana tila olisi vain rajatun yleisön käytössä ja vain rahaa vastaan.
Jugendsalissa toimii tällä hetkellä Helsinki-tiedotuksen yleisneuvontapiste. Se on myös erinomainen näyttelytila ja mainio paikka pienimuotoisille konserteille ja tapahtumille.
Näitä toimintoja on ajateltu siirrettäväksi kaupungintalon aulatilaan. Tosiasiassa kaupungintalon aulaa olisi mahdotonta käyttää yhtä monimuotoisesti – eikä tilakaan ole yhtä upea.
Kaupunkilaisten päivittäin ilmaisessa käytössä olevat kauniit tilakokonaisuudet ovat kortilla, varsinkin keskustassa.
Ravintolahanke on vielä selvitysasteella, eikä mitään päätöksiä ole tehty. Pelkona kuitenkin on, että päätökset näiden arvokortteleiden kehittämisestä tehdään hiljaisuudessa kaupunkilaisten selän takana, tätä varten perustetun erillisen yhtiön sisäisissä keskusteluissa. Älkäämme luopuko Jugendsalista ilman vastarintaa!
TIINA HARPF
toimittaja (sit)
TIIA AARNIPUU
valtuustoryhmän puheenjohtaja (vas)
Helsinki
torstai 13. syyskuuta 2007
Suuri murros ja muita tosiasioita
Akatemiatutkija Mika Pantzar analysoi tänään HS-vieraskynässään pelotteluun perustuvaa suomalaista talouskeskustelua. Tulevan suuren ja pelottavan murroksen – globalisaatio, eläkepommi jne. – takia on ikään kuin pakko tehdä suuria rakenteellisia muutoksia. (Näin siis siitä huolimatta, että kansainvälisten tutkimusten mukaan suomalaiset ovat tyytyväisiä ja taloutemme tehokasta.) Uhkaavasta murroksesta puhumista leimaa Pantzarin mukaan keskittyminen lyhyen aikavälin muutoksiin: esimerkiksi globalisaatio nähdään uutena ilmiönä, vaikka muun muassa työnjaon syvenemistä voidaan jäljittää ainakin 1600-luvulle asti. Pantzar arvelee murrospuheen olevan seurausta eliittien aseman muuttumisesta: ”yhden totuuden sanelupolitiikasta ollaan siirtymässä suostuttelu- ja taivuttelupolitiikkaan”. Uhkakuvien maalaaminen on siis tehokas tapa tehdä politiikkaa.
Vieraskynää päivällä lukiessani mietin eilistä valtuustoryhmän kokousta. Pohdimme taas kerran erinäisiä hankkeita, joiden tavoitteena on liikelaitostaa, yhtiöittää tai kilpailuttaa kaupungin tuottamia palveluita. Asetelma näitä hankkeita koskevissa poliittisissa keskusteluissa on täsmällisen epäsymmetrinen: esittelijän ei tarvitse millään tavalla perustella sitä, miksi vapaille markkinoille siirtyminen on hyvä asia – se vain on. Markkinat hoitavat, se toimii parhaiten ja varsinkin käsillä olevan murroksen tuolla puolen se on ainoa vaihtoehto. Sen sijaan meillä vastarannan kiiskillä olisi velvollisuus perustella mieluiten tieteellisen eksaktisti, vailla mitään ideologisia sävyjä, miksi kyseenalaistamme tällaiset tavoitteet.
Mika Pantzarin vaihtoehtoinen visio, ”virheitä sietävä yhteiskunta” kuulostaa minusta oikein hyvältä. Virheitä sietävän yhteiskunnan tavoitteena ei ole tehokkuuden maksimoiminen, vaan ”kohtalainen tehokkuus ja vahva, monimuotoisuutta ylläpitävä elinvoimaisuus”. Tällaiseen suuntaan vievällä murroksella ei voi uhkailla tehokkaasti, mutta toimisiko suomalaisiin joku muukin retoriikka? Esim: älä anna yhden totuuden mallin pitää sinua pilkkanaan. Tai: talous on vain väline.
Vieraskynää päivällä lukiessani mietin eilistä valtuustoryhmän kokousta. Pohdimme taas kerran erinäisiä hankkeita, joiden tavoitteena on liikelaitostaa, yhtiöittää tai kilpailuttaa kaupungin tuottamia palveluita. Asetelma näitä hankkeita koskevissa poliittisissa keskusteluissa on täsmällisen epäsymmetrinen: esittelijän ei tarvitse millään tavalla perustella sitä, miksi vapaille markkinoille siirtyminen on hyvä asia – se vain on. Markkinat hoitavat, se toimii parhaiten ja varsinkin käsillä olevan murroksen tuolla puolen se on ainoa vaihtoehto. Sen sijaan meillä vastarannan kiiskillä olisi velvollisuus perustella mieluiten tieteellisen eksaktisti, vailla mitään ideologisia sävyjä, miksi kyseenalaistamme tällaiset tavoitteet.
Mika Pantzarin vaihtoehtoinen visio, ”virheitä sietävä yhteiskunta” kuulostaa minusta oikein hyvältä. Virheitä sietävän yhteiskunnan tavoitteena ei ole tehokkuuden maksimoiminen, vaan ”kohtalainen tehokkuus ja vahva, monimuotoisuutta ylläpitävä elinvoimaisuus”. Tällaiseen suuntaan vievällä murroksella ei voi uhkailla tehokkaasti, mutta toimisiko suomalaisiin joku muukin retoriikka? Esim: älä anna yhden totuuden mallin pitää sinua pilkkanaan. Tai: talous on vain väline.
torstai 30. elokuuta 2007
EVVK?
Otin eilen vastaan uuden haasteen. Minut valittiin Helsingin vasemmistoliiton valtuustoryhmän puheenjohtajaksi. Edellinen puheenjohtaja Sirpa Puhakka joutui jättämään tehtävän, kun aloitti työnsä puoluesihteerinä. Yritän olla tehtävän arvoinen ja oppia nopeasti. Valtuustokauttahan on nyt jäljellä enää runsas vuosi, joten puheenjohtaja-aikaani leimaavat varmasti ihan jonkin verran tulevat kunnallisvaalit. Sitä ennen ehtii kuitenkin tapahtua paljon, seuraavaksi ensi vuoden budjettineuvottelut.
Hesarissa kirjoitettiin eilen siitä, miten huonosti helsinkiläiset tuntevat kunnallispolitiikkaa. Toimittaja oli kysellyt sadalta vastaantulijalta ympäri kaupunkia muun muassa kunnallispoliitikkojen nimiä. Minusta on yhdentekevää, tunteeko kuntalainen nimeltä yhden vai viisikymmentä valtuutettua tai tunnistaako hän kuvasta Suvi Rihtniemen. Tärkeää olisi, että jokainen kuntalainen tuntisi jonkun kuntansa poliitikoista ja kokisi, että tähän voi aina tarvittaessa olla yhteydessä.
Kunnallispolitiikan rakenteiden huonossa tuntemisessa ei ole kysymys siitä, että “ihmisiä ei vain kiinnosta”, niin kuin eilinen hesarin juttu tuntui viestivän. Kuntatasolla tehdään päätöksiä, jotka vaikuttavat suoraan kuntalaisten arkeen ja elämän edellytyksiin. Julkista liikennettä, kaupunkiympäristöä, kirjastoja, terveydenhoitoa, kouluja jne. koskevat asiat kyllä kiinnostavat ihmisiä. Toinen asia on, miten isona annetaan ammottaa sen kuilun, joka nyt tuntuu yksittäisen ihmisen ja päätöksiä tekevien tahojen välillä – tai arkisen todellisuuden ja politiikan toimintatapojen välillä. Kysymys on demokratiasta, ja sen toimivuus on meidän kaikkien vastuulla.
Eilen oli kesän jälkeen ensimmäinen valtuuston kokous. Ennen varsinaista kokousta keskustelimme parin tunnin ajan energiapolitiikasta ja Helsingin Energiasta erikseen valtuutettuja varten järjestetyssä seminaarissa. Keskustelu oli minusta hyvää ja monipuolista, vaikka olinkin pettynyt siihen, ettei alustajien joukkoon ollut kelpuutettu yhtään ympäristöjärjestöjen edustajaa. Tässäkin tilaisuudessa valtuusto keskusteli aiheesta, jonka uskon kiinnostavan helsinkiläisiä aika laajasti ja eri näkökulmista. Yhdelle kysymys on ehkä vain riittävän energiansaannin varmistamisesta, toiselle siitä, millaisen vastuun Helsinki kantaa nimenomaan energian säästämisestä ja energiatehokkuuden lisäämisestä. Helsinki on myös osaltaan mukana kehittämässä uutta teknologiaa uusiutuvien energiamuotojen käyttöä varten. Ilmastonmuutoksen torjumisen luulisi jo kiinnostavan jollain tasolla ihan jokaista ihmistä. Sekin on myös kunnallispolitiikkaa.
Hesarissa kirjoitettiin eilen siitä, miten huonosti helsinkiläiset tuntevat kunnallispolitiikkaa. Toimittaja oli kysellyt sadalta vastaantulijalta ympäri kaupunkia muun muassa kunnallispoliitikkojen nimiä. Minusta on yhdentekevää, tunteeko kuntalainen nimeltä yhden vai viisikymmentä valtuutettua tai tunnistaako hän kuvasta Suvi Rihtniemen. Tärkeää olisi, että jokainen kuntalainen tuntisi jonkun kuntansa poliitikoista ja kokisi, että tähän voi aina tarvittaessa olla yhteydessä.
Kunnallispolitiikan rakenteiden huonossa tuntemisessa ei ole kysymys siitä, että “ihmisiä ei vain kiinnosta”, niin kuin eilinen hesarin juttu tuntui viestivän. Kuntatasolla tehdään päätöksiä, jotka vaikuttavat suoraan kuntalaisten arkeen ja elämän edellytyksiin. Julkista liikennettä, kaupunkiympäristöä, kirjastoja, terveydenhoitoa, kouluja jne. koskevat asiat kyllä kiinnostavat ihmisiä. Toinen asia on, miten isona annetaan ammottaa sen kuilun, joka nyt tuntuu yksittäisen ihmisen ja päätöksiä tekevien tahojen välillä – tai arkisen todellisuuden ja politiikan toimintatapojen välillä. Kysymys on demokratiasta, ja sen toimivuus on meidän kaikkien vastuulla.
Eilen oli kesän jälkeen ensimmäinen valtuuston kokous. Ennen varsinaista kokousta keskustelimme parin tunnin ajan energiapolitiikasta ja Helsingin Energiasta erikseen valtuutettuja varten järjestetyssä seminaarissa. Keskustelu oli minusta hyvää ja monipuolista, vaikka olinkin pettynyt siihen, ettei alustajien joukkoon ollut kelpuutettu yhtään ympäristöjärjestöjen edustajaa. Tässäkin tilaisuudessa valtuusto keskusteli aiheesta, jonka uskon kiinnostavan helsinkiläisiä aika laajasti ja eri näkökulmista. Yhdelle kysymys on ehkä vain riittävän energiansaannin varmistamisesta, toiselle siitä, millaisen vastuun Helsinki kantaa nimenomaan energian säästämisestä ja energiatehokkuuden lisäämisestä. Helsinki on myös osaltaan mukana kehittämässä uutta teknologiaa uusiutuvien energiamuotojen käyttöä varten. Ilmastonmuutoksen torjumisen luulisi jo kiinnostavan jollain tasolla ihan jokaista ihmistä. Sekin on myös kunnallispolitiikkaa.
torstai 16. elokuuta 2007
Sosiaalipolitiikka on turvallisuuspolitiikkaa (tai: scifitunnelmia uutisten äärellä)
Koulut alkoivat. Sain tänäkin vuonna iloita lasten innostuneista ja luottavaisista kasvoista ensimmäisenä koulupäivänä. Olen tietoinen siitä, että tämä ilo on etuoikeus, jota kaikilla ei ole. Liian monet lapset ovat aloittaneet koulun tällä viikolla huolen tai pelonkin sävyttämissä tunnelmissa. Yksikin koulukiusattu, alisuoriutuja tai syystä tai toisesta syrjäytymisvaarassa oleva lapsi on aina liikaa.
Meillä ei ole tänäkään vuonna keskusteltu ihan sellaisista huolista tai ratkaisumalleista kuin Britanniassa. BBC kertoi tiistaina, että lontoolainen firma markkinoi koululaisten vanhemmille erikoismateriaalilla vahvistettuja koulupukuja, jotka suojaavat lasta puukoniskuilta. Kevlar-koulupuku maksaa 130 puntaa (runsaat 190 euroa). Mistä kaikesta tällainen markkinarako kertoo?
Minusta Kevlar-koulupuku on hyvä esimerkki siitä, mistä ihmisten turvallisuuden tai turvattomuuden tunteet syntyvät. On ymmärrettävää, että vanhemmat tuntevat itsensä voimattomiksi lukiessaan uutisia omien lastensa ikäisten koululaisten puukotuksista Lontoossa. Veitsenkestävä koulupuku on kuitenkin kallis ja kummallisen muotoinen laastari haavaan, jonka syntyminen pitäisi voida ehkäistä ennalta vanhemmuuden riittävällä tuella, varhaisella puuttumisella, kunnollisella sosiaaliturvalla ja eriarvoisuutta vähentävällä talouspolitiikalla.
P.S. Laitoin kuin laitoinkin alulle tuon viimeksi mainitsemani MySpace-blogin vas:n tavoiteohjelmasta. Katsotaan, mitä siitä tulee.
Meillä ei ole tänäkään vuonna keskusteltu ihan sellaisista huolista tai ratkaisumalleista kuin Britanniassa. BBC kertoi tiistaina, että lontoolainen firma markkinoi koululaisten vanhemmille erikoismateriaalilla vahvistettuja koulupukuja, jotka suojaavat lasta puukoniskuilta. Kevlar-koulupuku maksaa 130 puntaa (runsaat 190 euroa). Mistä kaikesta tällainen markkinarako kertoo?
Minusta Kevlar-koulupuku on hyvä esimerkki siitä, mistä ihmisten turvallisuuden tai turvattomuuden tunteet syntyvät. On ymmärrettävää, että vanhemmat tuntevat itsensä voimattomiksi lukiessaan uutisia omien lastensa ikäisten koululaisten puukotuksista Lontoossa. Veitsenkestävä koulupuku on kuitenkin kallis ja kummallisen muotoinen laastari haavaan, jonka syntyminen pitäisi voida ehkäistä ennalta vanhemmuuden riittävällä tuella, varhaisella puuttumisella, kunnollisella sosiaaliturvalla ja eriarvoisuutta vähentävällä talouspolitiikalla.
P.S. Laitoin kuin laitoinkin alulle tuon viimeksi mainitsemani MySpace-blogin vas:n tavoiteohjelmasta. Katsotaan, mitä siitä tulee.
tiistai 7. elokuuta 2007
"Totuus on tuolla ulkona"
Keskustelimme tänään tukiryhmäni terassitapaamisessa mm. tiedosta ja viestinnästä. Puhe sivusi myös sitä, miten suuri vaikutus medialla on meidän kuvaamme maailmasta. Osa vaikuttamisesta tapahtuu ihan ilmitasolla, esimerkiksi sen kautta, millaiset poliittiset kannat pääsevät esille lehtien pääkirjoituksissa ja mielipideosastoilla. Iso osa on kuitenkin jotain, joka tapahtuu enemmän tai vähemmän piilotasolla. Emme välttämättä huomaa kysyä, miksi tämä asia saa sivutolkulla palstatilaa ja tuo ei ylitä uutiskynnystä ollenkaan, tai kenen valitsemilla sanoilla mitäkin aihetta kulloinkin kuvaillaan. Kieli ei peilaa todellisuutta vaan myös tuottaa todellisuuksia – kieli vaikuttaa siihen, miten me maailmaa ja itseämme katsomme.
Kaikista viestintään, julkiseen keskusteluun tai tiedon ja vallan välisiin suhteisiin liittyvistä ongelmista ei tietenkään voi syyttää mediaa tai edes ns. valtamediaa. Silti pitää ottaa vakavasti se, että Suomessa meidän kuvaamme todellisuudesta hallitsevat pari suurta mediataloa. Niiden haastamiseksi ei varmastikaan ole olemassa yhtä suurta ratkaisua, vaan vaihtoehtoiset viestinnän tavat ovat pieninä palasina maailmalla.
Yksi osa tätä on se kommunikaatio, joka tapahtuu netissä (blogeissa, keskustelupalstoilla, erilaisissa virtuaalisissa verkostoissa jne.). Minä ajattelin, että voisin ruveta käsittelemään MySpace-sivullani vähän kerrallaan vasemmistoliiton uutta hyvää poliittista tavoiteohjelmaa, jonka en usko koskaan saavan palstatilaa esimerkiksi hesarissa. Se ei pelastaisi maailmaa, mutta voisi olla pieni palanen sellaista keskustelua, jota ei ehkä käydä muualla.
P.S. Amnesty-aktivisti Jussi Förbom pitää kiinnostavaa blogia siitä, miten Kiinan ihmisoikeustilanne muuttuu ja mihin suuntaan matkalla kohti Pekingin olympialaisia: blogi.amnesty.fi/peking2008
Kaikista viestintään, julkiseen keskusteluun tai tiedon ja vallan välisiin suhteisiin liittyvistä ongelmista ei tietenkään voi syyttää mediaa tai edes ns. valtamediaa. Silti pitää ottaa vakavasti se, että Suomessa meidän kuvaamme todellisuudesta hallitsevat pari suurta mediataloa. Niiden haastamiseksi ei varmastikaan ole olemassa yhtä suurta ratkaisua, vaan vaihtoehtoiset viestinnän tavat ovat pieninä palasina maailmalla.
Yksi osa tätä on se kommunikaatio, joka tapahtuu netissä (blogeissa, keskustelupalstoilla, erilaisissa virtuaalisissa verkostoissa jne.). Minä ajattelin, että voisin ruveta käsittelemään MySpace-sivullani vähän kerrallaan vasemmistoliiton uutta hyvää poliittista tavoiteohjelmaa, jonka en usko koskaan saavan palstatilaa esimerkiksi hesarissa. Se ei pelastaisi maailmaa, mutta voisi olla pieni palanen sellaista keskustelua, jota ei ehkä käydä muualla.
P.S. Amnesty-aktivisti Jussi Förbom pitää kiinnostavaa blogia siitä, miten Kiinan ihmisoikeustilanne muuttuu ja mihin suuntaan matkalla kohti Pekingin olympialaisia: blogi.amnesty.fi/peking2008
tiistai 31. heinäkuuta 2007
Eiväthän suomalaiset mitään rasisteja ole, mutta
Tuorein selvitys poliisin tietoon tulleesta rasistisesta rikollisuudesta kertoo, että viime vuonna Suomessa kirjattiin taas huomattavasti edellisvuotta enemmän, yhteensä 748, rasistista rikosepäilyä. Yleisin rasistinen teko oli selvityksen mukaan yhä pahoinpitely (40% tapauksista), mutta myös mm. syrjintä ja kunnianloukkaus olivat tavallisia nimikkeitä.
Selvityksestä käy ilmi rasismin sukupuolittuneisuus: useimmiten rasistinen teko kohdistuu mieheen, ja suurin osa miehiin kohdistuneista teoista on pahoinpitelyjä. Naiset taas kohtaavat useimmiten syrjintää, kunnianloukkauksia ja kotirauhan rikkomista. Jälleen yksi muistutus siitä, miksi ns. syrjintäperusteita (kuten etninen tausta ja sukupuoli) ei voi tarkastella irrallaan toisistaan.
Selvityksessä korostetaan, että se käsittelee vain rikosepäilyjä eikä siis kerro koko kuvaa rasismista tai edes rasistisista rikoksista Suomessa. Iso osa rikoksista ei tänäkään päivänä koskaan päädy poliisin pöydälle. Selvityksessä ei myöskään analysoida, mistä kaikesta jatkuva kasvu kertoo. Voi vain toivoa, että edes pieni osa siitä selittyy myönteisesti: että yhä useammista rikoksista tehdään rikosilmoitus.
Selvityksestä käy ilmi rasismin sukupuolittuneisuus: useimmiten rasistinen teko kohdistuu mieheen, ja suurin osa miehiin kohdistuneista teoista on pahoinpitelyjä. Naiset taas kohtaavat useimmiten syrjintää, kunnianloukkauksia ja kotirauhan rikkomista. Jälleen yksi muistutus siitä, miksi ns. syrjintäperusteita (kuten etninen tausta ja sukupuoli) ei voi tarkastella irrallaan toisistaan.
Selvityksessä korostetaan, että se käsittelee vain rikosepäilyjä eikä siis kerro koko kuvaa rasismista tai edes rasistisista rikoksista Suomessa. Iso osa rikoksista ei tänäkään päivänä koskaan päädy poliisin pöydälle. Selvityksessä ei myöskään analysoida, mistä kaikesta jatkuva kasvu kertoo. Voi vain toivoa, että edes pieni osa siitä selittyy myönteisesti: että yhä useammista rikoksista tehdään rikosilmoitus.
maanantai 23. heinäkuuta 2007
Luvattu maa
Israelissa on uutisten mukaan hyväksytty ensimmäistä kertaa käyttöön sellainen koulukirja, joka kertoo myös palestiinalaisten näkökulmista Israelin valtion perustamiseen 1948. Kirjassa todetaan esimerkiksi, että palestiinalaisia häädettiin kodeistaan ja arabien omistamia maita takavarikoitiin. Israelin opetusministerin mielestä tämäkin versio asioiden kulusta on kerrottava, mutta monet oikeistopoliitikot ovat kiivaasti eri mieltä.
BBC:n lyhyestä uutisoinnista ei tietenkään näe kokonaiskuvaa koulukirjaa koskevasta keskustelusta. Epäilen kuitenkin, että ministeri Avigdor Liebermanin kommentti kuvaa sitä, mistä puhutaan. Hänen kerrotaan syyttäneen radio-ohjelmassa israelilaista vasemmistoa ”masokismista ja tappiomielialasta”, koska nämä jatkuvasti pyrkivät pyytelemään anteeksi sitä, että ”me vain teimme mitä piti tehdä”.
Menneisyys ei ole neutraali ei-kenenkään maa. Historian kirjoittaminen on aina valintojen ja tulkintojen tekemistä – ja monet valinnat ovat luonteeltaan poliittisia, halusi kirjoittaja tai ei.
BBC:n lyhyestä uutisoinnista ei tietenkään näe kokonaiskuvaa koulukirjaa koskevasta keskustelusta. Epäilen kuitenkin, että ministeri Avigdor Liebermanin kommentti kuvaa sitä, mistä puhutaan. Hänen kerrotaan syyttäneen radio-ohjelmassa israelilaista vasemmistoa ”masokismista ja tappiomielialasta”, koska nämä jatkuvasti pyrkivät pyytelemään anteeksi sitä, että ”me vain teimme mitä piti tehdä”.
Menneisyys ei ole neutraali ei-kenenkään maa. Historian kirjoittaminen on aina valintojen ja tulkintojen tekemistä – ja monet valinnat ovat luonteeltaan poliittisia, halusi kirjoittaja tai ei.
lauantai 14. heinäkuuta 2007
Vaikuttava lukukokemus
Olen rakastunut. Löysin kirja-alesta kirjan, jota en tiennyt etsiä (ehkä kirja löysi minut). Luin ensimmäisen sivun kaupassa ja menin kassalle jo aivan imaistuneena kirjan maailmaan. Kirja on turkkilaissyntyisen Emine Sevgi Özdamarin "Elämä on karavaaniseralji". Takakannen esittelyteksti kuvaa kirjaa mm. näin:
"...kertoja on turkkilaistyttö joka kertoo elämästään aina äidin kohdusta Saksaan lähtöönsä asti. Elämän matto valmistuu miljoonista pienistä langanpätkistä [...] Lukija imaistaan keskelle elävää, vastakohtien täyttämää Turkkia [...] Turkin olot, politiikka, uskonto ja historia avautuvat lukijalle tarinoita kertovien henkilöiden kautta kaikessa värikylläisyydessään ja karmeudessaan."
Kirja on kirjoitettu alunperin saksaksi (ja vähän turkiksi ja vähän arabiaksi), mutta suomennos (Raija Jänicken työtä) on minusta erittäin hyvä. Suosittelen!
"...kertoja on turkkilaistyttö joka kertoo elämästään aina äidin kohdusta Saksaan lähtöönsä asti. Elämän matto valmistuu miljoonista pienistä langanpätkistä [...] Lukija imaistaan keskelle elävää, vastakohtien täyttämää Turkkia [...] Turkin olot, politiikka, uskonto ja historia avautuvat lukijalle tarinoita kertovien henkilöiden kautta kaikessa värikylläisyydessään ja karmeudessaan."
Kirja on kirjoitettu alunperin saksaksi (ja vähän turkiksi ja vähän arabiaksi), mutta suomennos (Raija Jänicken työtä) on minusta erittäin hyvä. Suosittelen!
perjantai 6. heinäkuuta 2007
Päästövähennysten kustannukset Pohjoismaissa
Yle uutisoi tänään Pohjoismaiden ministerineuvoston tilaamasta raportista, jossa on arvioitu kasvihuonekaasupäästöjen vähentämisestä Pohjoismaille koituvia kustannuksia. Raportin mukaan päästöjen vähentäminen 60 prosentilla vuoteen 2050 mennessä maksaisi noin 11 miljardia euroa. Tämä on noin prosentti Pohjoismaiden BKT:sta.
Raportin laskelmat on tiedotteen mukaan tehty varsin varovaisesti eikä niissä ole huomioitu mahdollisia tulevia esimerkiksi energiansäästöön liittyviä innovaatioita.
En ole vielä ehtinyt tutustua raporttiin tarkemmin enkä tiedä, millaista kritiikkiä sitä kohtaan saatetaan esittää. Siitä huolimatta: prosentti. Paljonko sinä olisit valmis maksamaan ilmastonmuutoksen pysäyttämisestä?
Raportin laskelmat on tiedotteen mukaan tehty varsin varovaisesti eikä niissä ole huomioitu mahdollisia tulevia esimerkiksi energiansäästöön liittyviä innovaatioita.
En ole vielä ehtinyt tutustua raporttiin tarkemmin enkä tiedä, millaista kritiikkiä sitä kohtaan saatetaan esittää. Siitä huolimatta: prosentti. Paljonko sinä olisit valmis maksamaan ilmastonmuutoksen pysäyttämisestä?
tiistai 3. heinäkuuta 2007
Asioista oikeilla nimillä: pitäisikö ihmisoikeuksia tehostaa tai muuttaa kannustavammiksi?
Uusimmassa Ihmisoikeusraportissa on Ihmisoikeusliiton varapuheenjohtajan Elisabeth Tigerstedt-Tähtelän haastattelu otsikolla "Hyvinvointi on ihmisoikeuksien toteutumista". Olin vähällä kiljua ääneen riemusta sitä lukiessani. Elisabeth sanoo siinä ääneen jotain sellaista, jota olen pohtinut vähän toisilla sanoilla muutaman vuoden ajan. Tämä olisi äärettömän tärkeää saada läpi poliittisessa ajattelussa ja kielessä:
"Myös kielenkäyttö etäännyttää ajattelua yksilöllisten ihmisoikeuksien ideologiasta. --- Kun puhutaan palveluista, asia vesittyy. Rehellisempää kuin puhua palveluista, olisi sanoa, että meillä ei ole varaa näiden yksilöllisesti kaikille kuuluvien ihmisoikeksien toteuttamiseen."
Se, mistä puhutaan palveluina, julkisina palveluina tai hyvinvointipalveluina, on tosiasiassa jokaiselle ihmiselle kuuluvien luovuttamattomien ihmisoikeuksien toteuttamista. Puhuttaisiinko asioista niiden oikeilla nimillä?
"Myös kielenkäyttö etäännyttää ajattelua yksilöllisten ihmisoikeuksien ideologiasta. --- Kun puhutaan palveluista, asia vesittyy. Rehellisempää kuin puhua palveluista, olisi sanoa, että meillä ei ole varaa näiden yksilöllisesti kaikille kuuluvien ihmisoikeksien toteuttamiseen."
Se, mistä puhutaan palveluina, julkisina palveluina tai hyvinvointipalveluina, on tosiasiassa jokaiselle ihmiselle kuuluvien luovuttamattomien ihmisoikeuksien toteuttamista. Puhuttaisiinko asioista niiden oikeilla nimillä?
torstai 28. kesäkuuta 2007
Hyvä näyttely Vantaalla
Kävin eilen katsomassa Sateenkaari-Suomi -näyttelyn Vantaan kaupunginmuseossa Tikkurilassa. Suosittelen kenelle tahansa! Näyttely esittelee seksuaalisen suuntautumisen ja sukupuolen moninaisuuden nykypäivää ja menneisyyttä Suomessa, aina 1600-luvulle saakka. Hyvä, monipuolinen, hyvin toteutettu kokonaisuus.
Eilen museo oli pullollaan myös aika sateenkaarevaa yleisöä, koska siellä järjestettiin yleisöopastus osana Pride-viikkoa. Oli taas erikoista huomata omien tunteiden tasolla, miten ohuesti "tavallisesta" aiheesta on kysymys: tuntui kumman hyvältä, kun museoamanuenssi osasi (tietenkin osasi) kertoa oikeilla sanoilla ja epäröimättä transihmisten ja ei-heteroiden elämään kuuluvista asioista. Tuntui hyvältä ja tärkeältä, että ihan tavallinen, ihan oikea museo oli täynnä juuri Sateenkaari-Suomen historiaa. Se, minkä pitäisi olla itsestäänselvää, ilahdutti suhteettoman paljon.
Saankohan elää sen päivän, että esimerkiksi sukupuolen moninaisuuden asiallinen huomioiminen tuntuu enää vain asialliselta.
Eilen museo oli pullollaan myös aika sateenkaarevaa yleisöä, koska siellä järjestettiin yleisöopastus osana Pride-viikkoa. Oli taas erikoista huomata omien tunteiden tasolla, miten ohuesti "tavallisesta" aiheesta on kysymys: tuntui kumman hyvältä, kun museoamanuenssi osasi (tietenkin osasi) kertoa oikeilla sanoilla ja epäröimättä transihmisten ja ei-heteroiden elämään kuuluvista asioista. Tuntui hyvältä ja tärkeältä, että ihan tavallinen, ihan oikea museo oli täynnä juuri Sateenkaari-Suomen historiaa. Se, minkä pitäisi olla itsestäänselvää, ilahdutti suhteettoman paljon.
Saankohan elää sen päivän, että esimerkiksi sukupuolen moninaisuuden asiallinen huomioiminen tuntuu enää vain asialliselta.
torstai 21. kesäkuuta 2007
Eilinen valtuusto
Eilinen kaupunginvaltuuston kokous oli viimeinen ennen kesälomia. Siihen oli kerätty kaikki jäljellä olevat käsittelyä vaativat asiat (muun muassa tarkastuskertomus, kouluverkkotarkistus ja I. C. Björklundin seuraajan valinta) ja kokous kesti yli kahdeksan tuntia. Onneksi aloitimme jo kahdelta, niin ei tarvinnut viettää kaupungintalolla koko yötä. Siitä huolimatta valtuutetuilta alkoi loppupuolella olla veto poissa, mikä oli tosi harmillista listan viimeisen asian kannalta: olisi ollut tärkeää saada aikaan keskustelua myös kaupungin vuosittaisesta ympäristöraportista.
Apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri totesi esittelypuheenvuorossaan hyvin, että ympäristökysymyksissä eletään murrosvaihetta, eikä kansainvälisten vertailujen kärkitiloja voida enää pitää menneillä ansioilla. Kasvihuonepäästöjen vähentäminen vaatii todella huomattavia toimenpiteitä muun muassa liikenteeseen liittyen.
Helsinki ei voi tuudittautua Jokeri-linjan, länsimetron ja hyvän asiakastyytyväisyyden varaan, kun samaan aikaan joukkoliikenteen matkustajamäärät laskevat vuosi vuodelta ja henkilöautojen ja niillä tehtyjen matkojen määrät kasvavat jatkuvasti.
Jos ilmastonmuutos tuntuu joillekin valtuutetuille vielä liian kaukaiselta tai suurelta haasteelta – niin kuin saattoi tulkita valtuutettu Saukkosen puheenvuorosta – voi asiaa katsoa myös kaupunkilaisten terveyden ja turvallisuuden näkökulmasta. Kasvihuonekaasujen lisäksi liikennemäärien kasvu kasvattaa koko ajan myös melulle ja katupölylle altistuvien asukkaiden määrää.
Apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri totesi esittelypuheenvuorossaan hyvin, että ympäristökysymyksissä eletään murrosvaihetta, eikä kansainvälisten vertailujen kärkitiloja voida enää pitää menneillä ansioilla. Kasvihuonepäästöjen vähentäminen vaatii todella huomattavia toimenpiteitä muun muassa liikenteeseen liittyen.
Helsinki ei voi tuudittautua Jokeri-linjan, länsimetron ja hyvän asiakastyytyväisyyden varaan, kun samaan aikaan joukkoliikenteen matkustajamäärät laskevat vuosi vuodelta ja henkilöautojen ja niillä tehtyjen matkojen määrät kasvavat jatkuvasti.
Jos ilmastonmuutos tuntuu joillekin valtuutetuille vielä liian kaukaiselta tai suurelta haasteelta – niin kuin saattoi tulkita valtuutettu Saukkosen puheenvuorosta – voi asiaa katsoa myös kaupunkilaisten terveyden ja turvallisuuden näkökulmasta. Kasvihuonekaasujen lisäksi liikennemäärien kasvu kasvattaa koko ajan myös melulle ja katupölylle altistuvien asukkaiden määrää.
sunnuntai 17. kesäkuuta 2007
Sirpasta puoluesihteeri, avioliittolaista sukupuolineutraali :)
Huh, kokous ohi. Voin vain kuvitella, miten väsyneitä puoluetoimiston työntekijät ovat, kun itsekin nukahdin sohvaan melkein heti kotiin päästyäni, vaikken edes kukkunut iltoja tai työskennellyt öitä.
Saimme tänään valittua vasemmistoliitolle uuden puoluesihteerin. Uskon, että Sirpa Puhakka tekee oikein hyvää puolueelle, sen toimintatavoille ja myös sen imagolle. Ihanaa, Sirpa!
Kokous sai valmiiksi myös poliittisen tavoiteohjelman vuosille 2007—2010. Siitäkin olen iloinen. Vasemmistoliiton tavoitteena on nyt muun muassa, että ydinvoimasta ja fossiilisista polttoaineista luovutaan asteittain, avioliittolaki muutetaan sukupuolineutraaliksi, sivariaika lyhennetään kuuteen kuukauteen ja Turkki otetaan EU:n jäseneksi kun se täyttää jäsenyysehdot. Puolue korostaa myös esimerkiksi ennaltaehkäisevän mielenterveystyön tärkeyttä sekä naisten aseman parantamisen merkitystä kehitysmaiden köyhyyden vähentämisessä.
Ei ollenkaan pöllömpi paperi siis! Jos koko eduskuntaryhmä toimii reilusti näiden tavoitteiden ja arvojen mukaisesti, on ehkä toivoa, että myös suuren yleisön kuva puolueesta muuttuu tulevina vuosina raikkaammaksi.
Kannanottoluonnoksista kokous uskalsi hyväksyä vain kuntia ja sosiaaliturvaa koskevat. Erittäin hyvä luonnos EU:n perusoikeuskirjan merkityksestä sai osan hyppimään seinille, ja kannanotto päätettiin lähettää puoluehallitukselle edelleen käsiteltäväksi. Luulen, että osa ihmisistä kyllä sekoitti mielessään sanat ”perusoikeuskirja” ja ”perustuslaki” ja reagoi tunteella… Toivottavasti uusi puoluehallitus ottaa paperin käsittelyynsä jo ensi viikolla ja näkee metsän puilta.
Saimme tänään valittua vasemmistoliitolle uuden puoluesihteerin. Uskon, että Sirpa Puhakka tekee oikein hyvää puolueelle, sen toimintatavoille ja myös sen imagolle. Ihanaa, Sirpa!
Kokous sai valmiiksi myös poliittisen tavoiteohjelman vuosille 2007—2010. Siitäkin olen iloinen. Vasemmistoliiton tavoitteena on nyt muun muassa, että ydinvoimasta ja fossiilisista polttoaineista luovutaan asteittain, avioliittolaki muutetaan sukupuolineutraaliksi, sivariaika lyhennetään kuuteen kuukauteen ja Turkki otetaan EU:n jäseneksi kun se täyttää jäsenyysehdot. Puolue korostaa myös esimerkiksi ennaltaehkäisevän mielenterveystyön tärkeyttä sekä naisten aseman parantamisen merkitystä kehitysmaiden köyhyyden vähentämisessä.
Ei ollenkaan pöllömpi paperi siis! Jos koko eduskuntaryhmä toimii reilusti näiden tavoitteiden ja arvojen mukaisesti, on ehkä toivoa, että myös suuren yleisön kuva puolueesta muuttuu tulevina vuosina raikkaammaksi.
Kannanottoluonnoksista kokous uskalsi hyväksyä vain kuntia ja sosiaaliturvaa koskevat. Erittäin hyvä luonnos EU:n perusoikeuskirjan merkityksestä sai osan hyppimään seinille, ja kannanotto päätettiin lähettää puoluehallitukselle edelleen käsiteltäväksi. Luulen, että osa ihmisistä kyllä sekoitti mielessään sanat ”perusoikeuskirja” ja ”perustuslaki” ja reagoi tunteella… Toivottavasti uusi puoluehallitus ottaa paperin käsittelyynsä jo ensi viikolla ja näkee metsän puilta.
lauantai 16. kesäkuuta 2007
Puoluekokoustunnelmia
Olen viettänyt eilisen ja tämän päivän – ja vietän vielä huomisen aamupäivän – vasemmistoliiton puoluekokouksessa Helsingin Kulttuuritalolla. Pääsääntöisesti minulla on ollut kokouksesta hyvä mieli, vaikka tänään kokouskäytäntöjen kanssa oli kyllä joitain aika noloja hämminkitilanteita. Olen myös nauttinut siitä, että kokouspaikka on kävelymatkan päässä kotoani. Ja tietenkin on ollut tosi mukavaa tavata tuttuja muualta Suomesta.
Eilen alustin itse uskontotieteilijänä yhdessä kokouksen pienoisseminaareista, joka oli otsikoitu “Ei ainoastaan leivästä”. Siinä käsiteltiin moniäänisesti ja väljästi mm. taiteen ja politiikan sekä ruumiin ja sielun välisiä suhteita. Minun jälkeeni alusti valloittavalla tavalla teatteritieteilijä ja kirjailija Helena Kallio, jonka romaanin “Ennen kuin sielu puutuu” päätin hakea kirjastosta käsiini.
Tänään työstin puoluekokouksen kannanottoluonnoksia erillisessä valiokunnassa. Ehdimme päivän aikana kokoustaa moneen kertaan muun muassa kunnallisten palveluiden ja ihmisarvoisen sosiaaliturvan merkeissä. Kokous päättää kannanotoistaan huomenna. Tänään saatiin hyväksyttyä puolueelle uusi periaateohjelma, jossa on minusta paljon hyvää. Kaikkein tärkeintä periaateohjelmassa on kuitenkin sen synnyttänyt prosessi ja siihen sisältyvä ponsi ohjelmatyön jatkamisesta.
Eilen alustin itse uskontotieteilijänä yhdessä kokouksen pienoisseminaareista, joka oli otsikoitu “Ei ainoastaan leivästä”. Siinä käsiteltiin moniäänisesti ja väljästi mm. taiteen ja politiikan sekä ruumiin ja sielun välisiä suhteita. Minun jälkeeni alusti valloittavalla tavalla teatteritieteilijä ja kirjailija Helena Kallio, jonka romaanin “Ennen kuin sielu puutuu” päätin hakea kirjastosta käsiini.
Tänään työstin puoluekokouksen kannanottoluonnoksia erillisessä valiokunnassa. Ehdimme päivän aikana kokoustaa moneen kertaan muun muassa kunnallisten palveluiden ja ihmisarvoisen sosiaaliturvan merkeissä. Kokous päättää kannanotoistaan huomenna. Tänään saatiin hyväksyttyä puolueelle uusi periaateohjelma, jossa on minusta paljon hyvää. Kaikkein tärkeintä periaateohjelmassa on kuitenkin sen synnyttänyt prosessi ja siihen sisältyvä ponsi ohjelmatyön jatkamisesta.
keskiviikko 13. kesäkuuta 2007
Kohtuuttomuuksien kohtuullistamista
Päätimme tänään kulttuurilautakunnan kokouksessa uudesta järjestelmästä helsinkiläisten musiikkiopistojen avustamiseksi. Uudistuksen pointtina on tehdä järjestelmästä läpinäkyvämpi ja oikeudenmukaisempi ja samalla mahdollistaa avustusten harkinnanvaraisen suuntaamisen esimerkiksi aluellisilla perusteilla. Tämä on yksi keino lisää siihen valikoimaan, jolla lautakunta yrittää lisätä lasten mahdollisuuksia tehdä taidetta ja nauttia taiteesta sellaisilla kaupungin alueilla (erityisesti idässä ja koillisessa), joilla elävillä perheillä on kaikkein vähiten minkäänlaisia resursseja panostaa lasten harrastuksiin ja taide-elämyksiin.
Kun – toivottavasti – avustuspottiin saadaan ensi vuodelle vielä 700 000 euron lisäys, voidaan musiikkiopistoja houkutella myös laskemaan huikean korkeita lukukausimaksujaan. Taiteen perusopetus on Helsingissä tällä hetkellä lähes tuplasti kalliimpaa kuin Suomessa keskimäärin. Valtakunnallinen keskiarvo on 196 euroa, kun täällä keskiarvo ylittää 350 euroa. Tämän summan pienten soittajien perheet siis maksavat kahdesti vuodessa. Uusi järjestelmä tähtää lukukausimaksujen hinaamiseen noin 280 euroon, joka sekin on vielä monille perheille reilusti mahdollisuuksien rajojen ulkopuolella.
Tällaiset päätökset tuntuvat välillä toivottoman pieniltä liikahduksilta, mutta kuitenkin liikkeeltä oikeaan suuntaan. Lasten keskinäisen yhdenvertaisuuden saavuttaminen kulttuurin ja taiteen alueella vaatii tietenkin paljon enemmän.
Kun – toivottavasti – avustuspottiin saadaan ensi vuodelle vielä 700 000 euron lisäys, voidaan musiikkiopistoja houkutella myös laskemaan huikean korkeita lukukausimaksujaan. Taiteen perusopetus on Helsingissä tällä hetkellä lähes tuplasti kalliimpaa kuin Suomessa keskimäärin. Valtakunnallinen keskiarvo on 196 euroa, kun täällä keskiarvo ylittää 350 euroa. Tämän summan pienten soittajien perheet siis maksavat kahdesti vuodessa. Uusi järjestelmä tähtää lukukausimaksujen hinaamiseen noin 280 euroon, joka sekin on vielä monille perheille reilusti mahdollisuuksien rajojen ulkopuolella.
Tällaiset päätökset tuntuvat välillä toivottoman pieniltä liikahduksilta, mutta kuitenkin liikkeeltä oikeaan suuntaan. Lasten keskinäisen yhdenvertaisuuden saavuttaminen kulttuurin ja taiteen alueella vaatii tietenkin paljon enemmän.
tiistai 5. kesäkuuta 2007
Osa 2
Aloitin poliittisten kolumnien kirjoittamisen nettipäiväkirjaani lokakuussa 2006 pohtimalla äänioikeuden historiaa. Sama aihe saa toimia siltana vanhasta päiväkirjasta uuteen blogiin. Osallistuin nimittäin tänään eduskunnassa NYTKIS ry:n järjestämään Kaikkien demokratia? -seminaariin, jossa keskusteltiin nimenomaan niistä ryhmistä, jotka jäivät vaille äänioikeutta vuoden 1906 uudistuksessa. Seminaarissa keskityttiin erityisesti kansallisiin vähemmistöihin, mutta puhuttiin myös vammaisuudesta ja sivuttiin mm. köyhyyttä ja asunnottomuutta.
Olin seminaarista tosi iloinen, koska aiheesta ei ole tähän asti puhuttu käytännössä ollenkaan, vaikka koko maa on viettänyt sekä eduskunnan että äänioikeuden juhlavuosia. Yritin itsekin herättää tuota keskustelua syksyllä ennen vaaleja, mutta se ei syystä tai toisesta ottanut tulta alleen. Ilmeisesti yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden juhlimista ei haluttu pilata kriittisellä tarkastelulla.
Dosentti Antti Häkkisen mukaan vuonna 1906 äänioikeuden ulkopuolelle jäi käytännössä joka seitsemäs täysi-ikäinen suomalainen. Tästä määrästä huolimatta rajausta pidettiin ennen kaikkea periaatteellisena. Häkkinen aloittikin puheenvuoronsa toteamalla, että demokratinen järjestelmä sinänsä ei takaa vähemmistöjen oikeuksia.
Tämä olisi syytä pitää mielessä tänäkin päivänä: vaikka ääni- ja vaalioikeus kuuluu Suomessa nykyään myös jokaiselle asunnottomalle, prostituoidulle, toimeentulotuen saajalle, romanille ja vammaiselle, ei oikeus automaattisesti tarkoita tosiasiallista mahdollisuutta. Aivan liian monille ihmisille yhteiskunnallinen osallistuminen on käytännössä liian korkean kynnyksen takana, ja joillekin ihan konkreettisen kynnyksen. Toimiva demokratia edellyttää ihmisten moninaisuuden tunnistamista. Ihminen A voi tarvita tuekseen erityistoimia voidakseen esteettä tehdä saman kuin ihminen B ilman erityistä tukea, apua tai huomiota.
Seminaarin paneelikeskustelussa pohdittiin mm. kysymystä kiintiöistä. Oli kuvaavaa, että kiintiöitä vastustivat niiden ryhmien edustajat, joiden asema yhteiskunnassa on tukevin ja kannattivat ne panelistit, jotka tiesivät kantapään kautta, että ilman erityistoimia ei esimerkiksi eduskuntaan saada kenties seuraavaan sataan vuoteen yhtään romanikansanedustajaa. Viime eduskuntavaaleissa ehdokkaina oli koko maassa ennätykselliset kuusi romania. Ketään ei valittu.
Olin seminaarista tosi iloinen, koska aiheesta ei ole tähän asti puhuttu käytännössä ollenkaan, vaikka koko maa on viettänyt sekä eduskunnan että äänioikeuden juhlavuosia. Yritin itsekin herättää tuota keskustelua syksyllä ennen vaaleja, mutta se ei syystä tai toisesta ottanut tulta alleen. Ilmeisesti yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden juhlimista ei haluttu pilata kriittisellä tarkastelulla.
Dosentti Antti Häkkisen mukaan vuonna 1906 äänioikeuden ulkopuolelle jäi käytännössä joka seitsemäs täysi-ikäinen suomalainen. Tästä määrästä huolimatta rajausta pidettiin ennen kaikkea periaatteellisena. Häkkinen aloittikin puheenvuoronsa toteamalla, että demokratinen järjestelmä sinänsä ei takaa vähemmistöjen oikeuksia.
Tämä olisi syytä pitää mielessä tänäkin päivänä: vaikka ääni- ja vaalioikeus kuuluu Suomessa nykyään myös jokaiselle asunnottomalle, prostituoidulle, toimeentulotuen saajalle, romanille ja vammaiselle, ei oikeus automaattisesti tarkoita tosiasiallista mahdollisuutta. Aivan liian monille ihmisille yhteiskunnallinen osallistuminen on käytännössä liian korkean kynnyksen takana, ja joillekin ihan konkreettisen kynnyksen. Toimiva demokratia edellyttää ihmisten moninaisuuden tunnistamista. Ihminen A voi tarvita tuekseen erityistoimia voidakseen esteettä tehdä saman kuin ihminen B ilman erityistä tukea, apua tai huomiota.
Seminaarin paneelikeskustelussa pohdittiin mm. kysymystä kiintiöistä. Oli kuvaavaa, että kiintiöitä vastustivat niiden ryhmien edustajat, joiden asema yhteiskunnassa on tukevin ja kannattivat ne panelistit, jotka tiesivät kantapään kautta, että ilman erityistoimia ei esimerkiksi eduskuntaan saada kenties seuraavaan sataan vuoteen yhtään romanikansanedustajaa. Viime eduskuntavaaleissa ehdokkaina oli koko maassa ennätykselliset kuusi romania. Ketään ei valittu.
sunnuntai 3. kesäkuuta 2007
Muuttoja ja muutoksia
Päätin viimeinkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja siirtää päiväkirjamerkintäni blogimuotoon. Vanhat merkinnät jäävät osoitteeseen www.aarnipuu.net/paivakirjamerkintoja.html mutta tästä kesästä eteenpäin kolumnoin täällä.
Pyrkimykseni on jatkossakin kirjoittaa ainakin muutaman viikon välein itseäni kiinnostavista poliittisista – sanan laajassa merkityksessä – aiheista. Olen nyt kuitenkin uudessa elämäntilanteessa: tartun tänä kesänä omaan väitöskirjatyöhöni apurahan turvin eli paneudun sukupuolettomuuden merkityksiin kristinuskossa. Nämä muutamat kuukaudet vaalien jälkeen olen ollut apurahakirjailija ja tehnyt tietokirjaa sukupuolen moninaisuudesta, myös apurahalla.
Apurahaelämässä on sen järjettömien ja ikävien puolien (sosiaaliturvan puutteet jne.) lisäksi myös joitain hyviä puolia: ei työaikoja, ei työnantajaa, ei työmatkoja. Myös perheen ja työn yhteensovittaminen on yhtäkkiä toisella tavalla mahdollista – vaikka myös toisella tavalla haastavaa. Toistaiseksi teen joka tapauksessa mielelläni töitä kotona ja nautin vapauden illuusiosta.
Pyrkimykseni on jatkossakin kirjoittaa ainakin muutaman viikon välein itseäni kiinnostavista poliittisista – sanan laajassa merkityksessä – aiheista. Olen nyt kuitenkin uudessa elämäntilanteessa: tartun tänä kesänä omaan väitöskirjatyöhöni apurahan turvin eli paneudun sukupuolettomuuden merkityksiin kristinuskossa. Nämä muutamat kuukaudet vaalien jälkeen olen ollut apurahakirjailija ja tehnyt tietokirjaa sukupuolen moninaisuudesta, myös apurahalla.
Apurahaelämässä on sen järjettömien ja ikävien puolien (sosiaaliturvan puutteet jne.) lisäksi myös joitain hyviä puolia: ei työaikoja, ei työnantajaa, ei työmatkoja. Myös perheen ja työn yhteensovittaminen on yhtäkkiä toisella tavalla mahdollista – vaikka myös toisella tavalla haastavaa. Toistaiseksi teen joka tapauksessa mielelläni töitä kotona ja nautin vapauden illuusiosta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
