Tilitystä vaalien alla

Olen jäämässä näissä vaaleissa eli nyt vuodenvaihteessa pois Helsingin kaupunginvaltuustosta. Vaikka jätän vaalit väliin ennen kaikkea henkilökohtaisista syistä (ks. Terveisiä hiljaisuudesta), tuntuu silti tärkeältä kertoa vähän myös niistä asioista, jotka olisivat voineet saada minut tekemään saman päätöksen ilman sairastumista – ja jotka epäilemättä myös nopeuttivat voimieni loppumista. Tämä kirjoitus on siis lievää tilitystä, mutta sisältää ehkä myös jotain, josta voi olla hyötyä tuleville uusille valtuutetuille.

Kuluneiden neljän vuoden aikana olen huomannut vastaavani aika lailla samalla tavalla aina kun minulta kysytään, millaista valtuutetun työ on. Se on äärettömän turhauttavaa, erittäin mielenkiintoista ja joskus vähän palkitsevaakin. Välillä on ollut myös kivaa, ennen kaikkea koska valtuustossa on monta ihanaakin ihmistä. Turhautumiseni on syntynyt lähinnä politiikan toimintakulttuuriin liittyvistä kummallisuuksista, kaupungin organisaation jäykkyydestä ja hitaudesta, valtapuolueen arvomaailmasta ja ihan silkasta demokratian puutteesta.

Viimeksi mainitusta kertoo muun muassa se, miten monet asiat tuodaan kaupunginvaltuuston kokoukseen käytännössä vaihtoehdottomina, valmiiksi pureskeltuina ”ota tai jätä” -päätöksinä. Tästä seuraa sellainen tunne, että jotta voisi todella muuttaa mitään, pitäisi pystyä vaikuttamaan suunnittelusta ja valmistelusta lähtien viranhaltijoiden työhön, olla tavalla tai toisella mukana jokaisessa kahvipöytä- ja käytäväkeskustelussa ja vielä pystyä varmistamaan, ettei asiaa myydä jossain yllättävässä poliittisessa pelissä. Tällaiseen ei tietenkään yleensä ole todellisuudessa sen paremmin aikaa kuin mahdollisuuksiakaan, ja valvottavia asioita on loputtomasti. Tässä on siis yksi tärkeä metatason keskustelun paikka. Minusta poliitikoille pitäisi tuoda pöydälle mieluiten vähintään kaksi tosiasiallista vaihtoehtoa, joista keskustella ja valita.

Jos haluaa todella paneutua asioihin ja saada aikaan muutoksia, voi tavallisen rivivaltuutetun tehtävästä helposti saada itselleen kokopäivätyön – josta ei kuitenkaan makseta kokopäivätyön palkkaa. Käytännössä valtuutettujen täytyisikin voida jakaa tehtäviä valtuustoryhmänsä sisällä ja jokaisen pitäisi pystyä keskittymään ennen kaikkea niihin teemoihin, jotka ovat itselle tärkeimpiä tai joihin liittyen on eniten annettavaa, ja joista voi joskus myös saada palkitsevuuden kokemuksia. Tämä vaatisi hyvin toimivaa ryhmädynamiikkaa, jonka eteen pitää tehdä töitä ja joka edellyttää myös napakkaa ja kokonaisuuksia hahmottavaa ryhmäpuheenjohtajaa. Toimiva ryhmä ja mielekäs työnjako eivät myöskään synny ilman avointa keskusteluilmapiiriä ja kiireetöntä tunnelmaa. Kiireettömyys taas ei taida kuulua politiikan tekemisen sanastoon ollenkaan. Aikaa pitää silti vaatia: aikaa kysymyksille ja kyseenalaistamiselle, taustojen selvittämiselle, asiantuntijoille soittamiselle, faktojen tarkistamiselle.

Pahimmillaan nykyinen toimintakulttuuri ja jatkuva kiire kärjistävät sitä ylitunnollisuuden oireyhtymää, joka muutenkin vaivaa monia meistä 30+ naisista. Politiikassa se, että tekee parhaansa ei tunnu koskaan riittävän. Jotta voi kokea onnistumisen iloa, täytyy oppia riemuitsemaan aivan pikkuruisista asioista. On varottava, ettei ala mitata omaa arvoaan ihmisenä politiikan tekemisestä saamansa myönteisen palautteen määrällä tai edes sillä, miten tyytyväinen itse on saavutuksiinsa – saati sillä, paljonko ääniä saa vaaleissa!

Itse elin viime kevääseen asti lähes jatkuvasti sellaisen tunteen kanssa, että lintsailen koko ajan vähän kaikesta. Minulla oli liian vähän aikaa lapsille kun kotona ollessani luin kokouspapereita tai sähköposteja, puhuin puhelimessa tai olin muuten olematta läsnä, ja toisaalta minulla oli liian vähän aikaa paneutua käsiteltäviin asioihin kun en voinut ihan joka ilta mennä jonnekin paikan päälle keskustelemaan asianosaisten kanssa – ja päivisin piti tehdä töitäkin jossain välissä, ja niitäkin tuli tehtyä ajatukset puoliksi jossain muualla.

Huomasin myös, että arkeni vähensi nollatasolle sietokykyni poliittisille hiekkalaatikkoriidoille: kun on kotona kolme kouluikäistä lasta, ei jaksa kuunnella ja katsella tuittuilua, mököttämistä, toisten keskeyttämistä, huutelua ja kinastelua enää illan kokouksissa. Itse asiassa kaupungintalolla käyttäydytään usein aika paljon huonommin kuin meillä kotona.

Vuoden verran toimin valtuuston ja kulttuurilautakunnan jäsenyyden lisäksi oman ryhmäni puheenjohtajana. Se oli sinänsä oikein mielekästä ja sopivan haastavaa, mutta arjen elämän ja ajankäytön näkökulmasta jo aika mahdotonta. Selviydyin kohtalaisesti vastaamalla kielteisesti käytännössä kaikkiin sellaisiin kiinnostaviinkin kutsuihin, jotka eivät liittyneet suoraan tehtävääni tai juuri käsittelyyn tulevaan asiaan. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että jäljelle jäivät vain vakavasti otettavat velvollisuudet, kun kaikki kevyempi yhdessäolo ja pelkkää edustamista tarkoittavat lounaat ja riennot oli karsittu pois. Suo siellä, vetelä täällä.

En tiedä, olisinko tehnyt tai ajatellut valtuustokautta aloittaessani mitään toisin, jos olisin tiennyt myöhemmin kirjoittavani näin. Ehkä olisin ainakin osannut suojata itseäni joiltain pettymyksiltä vähän paremmin. Joka tapauksessa näiden vuosien jälkeen minulla on realistisempi kuva sekä itsestäni että politiikan tekemisestä, kun seuraavan kerran asetun ehdokkaaksi. Missä vaaleissa ja minä vuonna, jää nähtäväksi. ”Kun” on kuitenkin todennäköisesti – kaikesta huolimatta – oikea sanavalinta.

Ei-kenenkään-demokratia

Kävin eilen illalla Pro kuntapalvelut –verkoston demokratia-aiheisessa keskustelutilaisuudessa. Keskusteluun johdattelivat tietämisen politiikasta viime joulukuussa väitellyt Pia Bäcklund ja Demos-ajattelija Roope Mokka sekä kommentaattorina Pirjo Tulikukka Helka ry:stä. Koska sekä aihe että alustajat olivat näin hyvät, oletin että paikalla olisi kohtuullinen joukko myös poliitikkoja, mutta olin itse asiassa ainoa valtuutettu koko salissa. Kaikki oli kutsuttu.

Demokratia on sellainen meta-aihe, joka jatkuvasti hukkuu päivänpolttavien asioiden alle. Valtuustossa ei ole koko kauden aikana varsinaisesti keskusteltu kuntademokratiasta tai helsinkiläisten osallisuudesta omana aihekokonaisuutenaan, saati siitä, miten nykytilannetta pitäisi korjata ja parantaa.

Kuvaavaa on, että Helsingin hallinnossa asia ei kuulu oikeastaan kenellekään, eikä meillä ole minkäänlaista osallisuuden parantamiseen tähtäävää strategiaa eikä toimenpideohjelmaa. Erilaisia pieniä hankkeita toteutetaan siellä täällä kaiken aikaa ja kaupungin tietokeskuksessa tehdään paljon hyviä tutkimuksia, mutta tutkimustulokset eivät tavoita poliitikkoja, kukaan ei koordinoi kokonaisuutta eikä kenenkään vastuulla tunnu olevan miettiä demokratiaa laajassa mittakaavassa ja pitkällä tähtäimellä.

Tarttis tehrä jotain. Miksi? Siksi, että muuten meistä ja meidän lapsistamme tulee entistä selvemmin vain asiakkaita, kuluttajia ja alamaisia. Siksi, että nykyiset rakenteet eivät tue osallisuutta, ja ilman osallisuutta ei ole todellista demokratiaa. Siksi, että nykytilanne on turhauttava paitsi kuntapolitiikkaan pettyneille helsinkiläisille, myös poliitikoille ja viranhaltijoille. Siksi, että liian monilta on unohtunut, että demokratia tarkoittaa kansanvaltaa.

Keskusta eläväksi ja homot eheiksi

Kaupunginhallitus jatkoi tänään keskustelua kaupungintalokorttelien elävöittämisestä. Kuten saimme lukea lehdestä viikko sitten, elävöittämistä toteuttamaan perustettu Helsingin Leijona Oy esitti Jugendsalin uudeksi vuokralaiseksi Radio Dein taustalla olevaa yritystä. Kaupunginhallitus päätti tuolloin jättää asian viikoksi pöydälle, koska se herätti niin paljon kysymyksiä ja kritiikkiä.

Kritiikki on aiheellista. Radio Dei ei ole mikä tahansa kanava eikä sen ylläpitämä kahvila olisi mikä tahansa kristillinen kohtauspaikka. Kanava ja sen kuulijat edustavat ennen kaikkea sellaisia kristittyjä, jotka kannattavat hyvin kirjaimellista raamatuntulkintaa ja vastustavat esimerkiksi naispappeutta. Kanavalla kuuluvat lähinnä karismaattiset ja herätyskristilliset äänenpainot ja äänessä ovat esimerkiksi äärihelluntailainen Patmos (eli saarnaaja Leo Meller) sekä Nokia Missio. Osa toimijoista ja haastateltavista edustaa hyvin samanlaista arvomaailmaa kuin Yhdysvaltojen äärikonservatiivinen uskonnollinen oikeisto.

Eikö kaikkien kukkien pitäisi sitten antaa kukkia? En kyseenalaista näiden kristillisyyden muotojen ja yhteisöjen olemassaolon oikeutta. Sen sijaan kyseenalaistan ajatuksen vuokrata Helsingin kaupungintalokorttelien helmi toimijalle, joka vähintään passiivisesti hyväksyy muun muassa homoseksuaalisuuden leimaamisen synniksi ja sairaudeksi, josta ihmisen pitäisi eheytyä. Radio Dei sidosryhmineen ei vastaa minun käsitystäni keskustan elävöittämisestä eikä varsinkaan kaikille avoimesta kaupunkitilasta. Tämän päätöksen jälkeen valtaosa minun ystäväpiiristäni ei tunne itseään enää tervetulleeksi Jugendsaliin.

Tässä jos missä kaupunginhallituksen olisi pitänyt käyttää sitä paljon puhuttua omistajaohjausta ja ottaa koko vuokrausasialle aikalisä. Jos vuokralaisia olisi etsitty rauhassa, olisi varmasti löytynyt useita sellaisia toimijoita, joiden konseptit olisivat vastanneet Helsingin Leijonan asettamia kriteerejä ja joiden taustayhteisöt ja arvot olisivat rajanneet vähemmän kaupunkilaisia Jugendsalin ovien ulkopuolelle. Enemmistö kaupunginhallituksesta ei kuitenkaan halunnut aikalisää. Meidän ryhmämme edustaja, Ojalan Outi, jätti päätökseen eriävän mielipiteen.

Rahalla saa

Jätin tänään kaupunginvaltuustossa muutamia talousarvioaloitteita. Tällaisten aloitteiden ideana on vaikuttaa seuraavan vuoden budjetin valmisteluun, joskus hyvinkin yksityiskohtaisella tasolla. Minun aloitteideni aiheet vaihtelivat tänään uusista kaupunkipyöristä leikkipuistotoimintaan ja kaupungin henkilöstön palkkatasoon.

Yhdessä jättämässäni aloitteessani esitin rahaa siihen, että jokainen peruskoululainen voidaan kutsua kerran lukuvuodessa tapaamaan sekä kouluterveydenhoitaja että koulupsykologi. Esitin myös, että näille tapaamisille on varattava riittävästi aikaa.

Jokaisen lapsen ja nuoren lähellä pitäisi ihan oikeasti olla riittävästi aikuisia, jotka näkevät ja kuuntelevat ja pystyvät reagoimaan nopeasti mahdolliseen pahoinvointiin. Monelle koululaiselle terveydenhoitaja on se luottoaikuinen, jolle uskaltaa kertoa sellaisiakin asioita, joita ei kehtaa, voi tai halua puhua omille vanhemmilleen – tai näin olisi, jos terveydenhoitaja olisi paikalla ja tavattavissa.

Ihannetilanteessa jokaisella koululla pitäisi olla oma terveydenhoitaja, joka todella olisi oppilaiden tavattavissa aina silloin kun tarvetta on (eikä vain sinä päivänä viikossa kun on vastaanottoaika). Tästä olisi voinut tehdä oman aloitteensa. Lisäksi pidän todella tärkeänä sitä, että terveydenhoitajan lisäksi jokaisen oppilaan tapaisi myös psykologi, ja säännöllisesti. Tällainen vuosittainen "seulonta" olisi monen lapsen kohdalla ainoa kohta, jossa ammatti-ihminen voisi puuttua esimerkiksi orastaviin mielenterveysongelmiin ajoissa ennen kuin ongelmat kasautuvat valtaviksi.

En tiedä tarkalleen, miten paljon aloitteeni toteuttaminen maksaisi. Sen toteuttamatta jättäminen kuitenkin maksaa koko ajan ja paljon.

P.S. Blogini on jäänyt muutamaksi viikoksi heitteille kun olen viimeistellyt tietokirjaani. Kohta kirja (Trans – Sukupuolen muunnelmia) on onnellisesti painossa ja huhtikuun lopulla myös kaupoissa. Kirjoitan siitä jonain päivänä vähän lisää.

Hyvä Matti!

Keskiviikon hesarissa oli harvinaisen hyvä mielipidekirjoitus, pääministeri Vanhasen kommentti Helsingin uuden energiapoliittisen selonteon uutisoinnista. Selonteko tulee valtuuston käsittelyyn parin viikon päästä. En ole kovin usein intohimoisesti samaa mieltä Vanhasen kanssa, enkä myöskään usein ihaile hänen retorisia kykyjään. Tämä oli virkistävä poikkeus. Myös Luonnonsuojeluliitto on ehtinyt kiittää Vanhasen aloitteellisuutta, ja syystä.

Vanhasen kritiikki kohdistuu siihen, että selonteossa oltaisiin yllättäen pitämässä kiinni kivihiileen perustuvasta energiatuotannosta, vaikka aiemmissa linjauksissa hiilestä on oltu vähitellen luopumassa. Kotikaupunkimme haluaisi siis yhdellä kädellä profiloitua entistä ympäristöystävällisemmäksi kaupungiksi, kun samaan aikaan toinen käsi toivoisi energiayhtiöltä mahdollisimman paljon voittoja. Ilmastonmuutoksen torjuminen on mukava ”painopistealue” siellä ja täällä, mutta toisaalta pidetään ensiarvoisen tärkeänä, että kaupunkilaisille on tarjolla mahdollisimman halpaa sähköä. Energian kulutuksen vähentäminen hukkuu rivien väliin lähes kokonaan. Tosiasia kuitenkin on, että ilmastonmuutoksen torjuminen vaatii panostamista energian säästämiseen ja uusiutuviin energiamuotoihin. Muu on sanahelinää.

Niin kuin Vanhanenkin toteaa, fossiilisista luopuminen toki maksaa, mutta se on silti tehtävä. Luonnonsuojeluliitto vetoaa kannanotossaan, että Helsinki ei jäisi ilmastopolitiikan vapaamatkustajaksi. Mikä on sinulle tärkeämpää: halpa sähkö vai esimerkiksi se, että lapsesi tai lapsenlapsesi eivät joudu todistamaan maailmanloppua?

Helsingin talousarvio

Kaupunginvaltuuston budjettikokouksessa käydyt keskustelut eivät näytä ylittäneen uutiskynnyksiä, harmi kyllä. Minusta oli esimerkiksi mukava huomata, että muutamassa muussakin ryhmäpuheenvuorossa kiinnitettiin huomiota joihinkin budjetin valmistelun älyttömyyksiin, kuten siihen, että viime vaiheessa "neuvotellaan" sellaisista asioista kuin päivähoidon arvioitua suuremmat lisämäärärahat. Jos lapsia on enemmän kuin on ennustettu, pitäisi summaa korottaa pohjaesitykseen automaattisesti, eikä leikkiä poliittisia neuvotteluja.

Oma keskiviikon puheenvuoroni löytyy täältä.

Päivän puheenaiheita

Syksy on käynnistynyt vauhdilla, eikä blogi ole ihan pysynyt tahdissa mukana. Kohta on jo joulu ja ensi vuosi ja kunnallisvaaleihinkin enää ihan pieni hyppäys... Nyt juuri puhututtaa Helsingin ensi vuoden budjetti.

Olen iloinen, että HS kysyi tänä vuonna myös meidän ryhmämme kommentteja kaupunginjohtajan budjettiesityksestä. (Useimmiten ääneen ovat päässeet vain kolme suurinta ryhmää eli kokoomus, demarit ja vihreät.) Nostin tuossa yhteydessä esille vain kaksi asiaa: kaupungin työntekijöiden palkkatason ja budjetoinnin rehellisyyden. Tosiasiassa kommenttilista olisi valitettavasti toivottoman pitkä. Myös budjettineuvotteluissa nostamme esille monia muitakin asioita. Budjetoinnin rehellisyys on kuitenkin teema, joka läpäisee oikeastaan kaikki aihealueet ja "rootelit", vaikka konkretisoituukin vuosi toisensa jälkeen erityisesti sosiaali- ja terveysvirastojen kohdalla. Tänäkin vuonna pelkästään lasten sijaishuoltoon täytyy ilmeisesti lisätä miljoonia euroja yli budjetin, kun vyö on kiristetty (täysin tietoisesti) liian tiukalle viime vuonna budjettia kirjoitettaessa.

Ensikertalaisena budjettineuvotteluihin osallistuminen on aika jännittävä ajatus. Aikaisempina vuosina olen vain evästänyt neuvottelijoita rivivaltuutettuna.

* * * *

Tänään hesari julkaisi Tiina Harpfin kanssa kirjoittamani tekstin Jugend-salin kohtalosta. Lainaan sen tähän kokonaisuudessaan:

Jugendsali säilytettävä yhteisenä tilana

Helsingin Sanomat uutisoi 20. syyskuuta kaupungin tutkivan, voitaisiinko Pohjoisesplanadin Jugendsali muuttaa ravintolaksi. Uutinen liitti tämän kaupungin pyrkimykseen lisätä keskustan arvokortteleiden vetovoimaisuutta.

Jugendsalin muuttaminen ravintolatilaksi olisi iso menetys kaupunkilaisille. 1900-luvun alussa valmistunut sali on yksi Suomen hienoimmista jugendtyylisistä tiloista.

Se sijaitsee keskeisellä paikalla Esplanadin varrella ja kerää paljon kävijöitä – niin kaupunkilaisia kuin turistejakin. Ravintolana tila olisi vain rajatun yleisön käytössä ja vain rahaa vastaan.

Jugendsalissa toimii tällä hetkellä Helsinki-tiedotuksen yleisneuvontapiste. Se on myös erinomainen näyttelytila ja mainio paikka pienimuotoisille konserteille ja tapahtumille.

Näitä toimintoja on ajateltu siirrettäväksi kaupungintalon aulatilaan. Tosiasiassa kaupungintalon aulaa olisi mahdotonta käyttää yhtä monimuotoisesti – eikä tilakaan ole yhtä upea.

Kaupunkilaisten päivittäin ilmaisessa käytössä olevat kauniit tilakokonaisuudet ovat kortilla, varsinkin keskustassa.

Ravintolahanke on vielä selvitysasteella, eikä mitään päätöksiä ole tehty. Pelkona kuitenkin on, että päätökset näiden arvokortteleiden kehittämisestä tehdään hiljaisuudessa kaupunkilaisten selän takana, tätä varten perustetun erillisen yhtiön sisäisissä keskusteluissa. Älkäämme luopuko Jugendsalista ilman vastarintaa!

TIINA HARPF
toimittaja (sit)

TIIA AARNIPUU
valtuustoryhmän puheenjohtaja (vas)
Helsinki

EVVK?

Otin eilen vastaan uuden haasteen. Minut valittiin Helsingin vasemmistoliiton valtuustoryhmän puheenjohtajaksi. Edellinen puheenjohtaja Sirpa Puhakka joutui jättämään tehtävän, kun aloitti työnsä puoluesihteerinä. Yritän olla tehtävän arvoinen ja oppia nopeasti. Valtuustokauttahan on nyt jäljellä enää runsas vuosi, joten puheenjohtaja-aikaani leimaavat varmasti ihan jonkin verran tulevat kunnallisvaalit. Sitä ennen ehtii kuitenkin tapahtua paljon, seuraavaksi ensi vuoden budjettineuvottelut.

Hesarissa kirjoitettiin eilen siitä, miten huonosti helsinkiläiset tuntevat kunnallispolitiikkaa. Toimittaja oli kysellyt sadalta vastaantulijalta ympäri kaupunkia muun muassa kunnallispoliitikkojen nimiä. Minusta on yhdentekevää, tunteeko kuntalainen nimeltä yhden vai viisikymmentä valtuutettua tai tunnistaako hän kuvasta Suvi Rihtniemen. Tärkeää olisi, että jokainen kuntalainen tuntisi jonkun kuntansa poliitikoista ja kokisi, että tähän voi aina tarvittaessa olla yhteydessä.

Kunnallispolitiikan rakenteiden huonossa tuntemisessa ei ole kysymys siitä, että “ihmisiä ei vain kiinnosta”, niin kuin eilinen hesarin juttu tuntui viestivän. Kuntatasolla tehdään päätöksiä, jotka vaikuttavat suoraan kuntalaisten arkeen ja elämän edellytyksiin. Julkista liikennettä, kaupunkiympäristöä, kirjastoja, terveydenhoitoa, kouluja jne. koskevat asiat kyllä kiinnostavat ihmisiä. Toinen asia on, miten isona annetaan ammottaa sen kuilun, joka nyt tuntuu yksittäisen ihmisen ja päätöksiä tekevien tahojen välillä – tai arkisen todellisuuden ja politiikan toimintatapojen välillä. Kysymys on demokratiasta, ja sen toimivuus on meidän kaikkien vastuulla.

Eilen oli kesän jälkeen ensimmäinen valtuuston kokous. Ennen varsinaista kokousta keskustelimme parin tunnin ajan energiapolitiikasta ja Helsingin Energiasta erikseen valtuutettuja varten järjestetyssä seminaarissa. Keskustelu oli minusta hyvää ja monipuolista, vaikka olinkin pettynyt siihen, ettei alustajien joukkoon ollut kelpuutettu yhtään ympäristöjärjestöjen edustajaa. Tässäkin tilaisuudessa valtuusto keskusteli aiheesta, jonka uskon kiinnostavan helsinkiläisiä aika laajasti ja eri näkökulmista. Yhdelle kysymys on ehkä vain riittävän energiansaannin varmistamisesta, toiselle siitä, millaisen vastuun Helsinki kantaa nimenomaan energian säästämisestä ja energiatehokkuuden lisäämisestä. Helsinki on myös osaltaan mukana kehittämässä uutta teknologiaa uusiutuvien energiamuotojen käyttöä varten. Ilmastonmuutoksen torjumisen luulisi jo kiinnostavan jollain tasolla ihan jokaista ihmistä. Sekin on myös kunnallispolitiikkaa.

Eilinen valtuusto

Eilinen kaupunginvaltuuston kokous oli viimeinen ennen kesälomia. Siihen oli kerätty kaikki jäljellä olevat käsittelyä vaativat asiat (muun muassa tarkastuskertomus, kouluverkkotarkistus ja I. C. Björklundin seuraajan valinta) ja kokous kesti yli kahdeksan tuntia. Onneksi aloitimme jo kahdelta, niin ei tarvinnut viettää kaupungintalolla koko yötä. Siitä huolimatta valtuutetuilta alkoi loppupuolella olla veto poissa, mikä oli tosi harmillista listan viimeisen asian kannalta: olisi ollut tärkeää saada aikaan keskustelua myös kaupungin vuosittaisesta ympäristöraportista.

Apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri totesi esittelypuheenvuorossaan hyvin, että ympäristökysymyksissä eletään murrosvaihetta, eikä kansainvälisten vertailujen kärkitiloja voida enää pitää menneillä ansioilla. Kasvihuonepäästöjen vähentäminen vaatii todella huomattavia toimenpiteitä muun muassa liikenteeseen liittyen.

Helsinki ei voi tuudittautua Jokeri-linjan, länsimetron ja hyvän asiakastyytyväisyyden varaan, kun samaan aikaan joukkoliikenteen matkustajamäärät laskevat vuosi vuodelta ja henkilöautojen ja niillä tehtyjen matkojen määrät kasvavat jatkuvasti.

Jos ilmastonmuutos tuntuu joillekin valtuutetuille vielä liian kaukaiselta tai suurelta haasteelta – niin kuin saattoi tulkita valtuutettu Saukkosen puheenvuorosta – voi asiaa katsoa myös kaupunkilaisten terveyden ja turvallisuuden näkökulmasta. Kasvihuonekaasujen lisäksi liikennemäärien kasvu kasvattaa koko ajan myös melulle ja katupölylle altistuvien asukkaiden määrää.

Kohtuuttomuuksien kohtuullistamista

Päätimme tänään kulttuurilautakunnan kokouksessa uudesta järjestelmästä helsinkiläisten musiikkiopistojen avustamiseksi. Uudistuksen pointtina on tehdä järjestelmästä läpinäkyvämpi ja oikeudenmukaisempi ja samalla mahdollistaa avustusten harkinnanvaraisen suuntaamisen esimerkiksi aluellisilla perusteilla. Tämä on yksi keino lisää siihen valikoimaan, jolla lautakunta yrittää lisätä lasten mahdollisuuksia tehdä taidetta ja nauttia taiteesta sellaisilla kaupungin alueilla (erityisesti idässä ja koillisessa), joilla elävillä perheillä on kaikkein vähiten minkäänlaisia resursseja panostaa lasten harrastuksiin ja taide-elämyksiin.

Kun – toivottavasti – avustuspottiin saadaan ensi vuodelle vielä 700 000 euron lisäys, voidaan musiikkiopistoja houkutella myös laskemaan huikean korkeita lukukausimaksujaan. Taiteen perusopetus on Helsingissä tällä hetkellä lähes tuplasti kalliimpaa kuin Suomessa keskimäärin. Valtakunnallinen keskiarvo on 196 euroa, kun täällä keskiarvo ylittää 350 euroa. Tämän summan pienten soittajien perheet siis maksavat kahdesti vuodessa. Uusi järjestelmä tähtää lukukausimaksujen hinaamiseen noin 280 euroon, joka sekin on vielä monille perheille reilusti mahdollisuuksien rajojen ulkopuolella.

Tällaiset päätökset tuntuvat välillä toivottoman pieniltä liikahduksilta, mutta kuitenkin liikkeeltä oikeaan suuntaan. Lasten keskinäisen yhdenvertaisuuden saavuttaminen kulttuurin ja taiteen alueella vaatii tietenkin paljon enemmän.