Noloimmat mokat, KU 20.12.2009

Virheiden tekeminen on raskas laji. On päiviä, jolloin virheet tapahtuvat kuin itsestään. Arviointikyky pettää, sormi painaa väärää nappia, suusta pääsee sammakko ja unohdan tarkistaa kalenterin. Kaikki energia tuntuu menevän virheiden korjaamiseen. Vielä enemmän energiaa vie kuitenkin virheiden välttäminen ja mokaamisen pelko.

Poikien sarjassa pärjätään ilmeisesti hivenen paremmin, mutta monilla ikäisilläni naisilla on vaikeuksia sekä mokata että sietää omia virheitään. Me pyrimme täydellisyyteen ja sairastumme tunnollisuuteen – ja opettelemme terapiassa olemaan vajavaisia.

Erehtymättömyys on epäinhimillistä. Sitä paitsi virhe on luovuuden sydänystävä. Taiteen tai tieteen tekeminen ei oikein onnistu ilman riskien ottamista. Tehokkuusvaatimusten edessä jää moni onnistuminenkin kokematta kun ei ehdi erehtyä.

Monikulttuurisuusteemojen kanssa pitkään työskennellyt ystäväni analysoi, että suomalaisille on erityisen vaikeaa ottaa sellaisia riskejä, jotka liittyvät ihmisen henkilökohtaisen alueen rajoihin.

Esimies ei kehtaa nuhdella työajoista piittaamatonta alaistaan, koska tämä on tummaihoinen maahanmuuttaja – mitä jos häntä pidetään rasistina? Haluaisimme vieraiden kulttuurien käsikirjan, joka kertoisi mitä pitää tietää, kun kohtaa pakistanilaisen tai sudanilaisen ihmisen.

Mutta hitto vie, kun tosielämässä ihmiset eivät ole käsikirjaesimerkkejä vaan poikkeuksen poikkeuksia. Apua.

Sama pelko näkyy kaikkialla. Kukaan ei uskalla kysyä työkaverin vointia, koska kaikki tietävät tämän juuri haudanneen äitinsä. Hyvää tarkoittava hetero ei uskalla puhua homoista, kun ei ole varma mitä sanoja sopii käyttää. En kehtaa tarjoutua auttamaan näkövammaista ihmistä liikenneruuhkassa, kun on mahdollista, ettei hän tarvitsekaan apua.

Toisen reviirin kunnioittaminen on hieno asia. Joissain kohtaamisissa se ei kuitenkaan riitä ohjenuoraksi, ja monessa tilanteessa käyttäytymistä ohjaa enemmän omien kasvojen menettämisen pelko kuin halu olla loukkaamatta toista. Paniikissa ei ehdi miettiä kumpi onkaan lopulta tavoittelemisen arvoista: se, että tekee pöljästi ja käväisee häpeän puolella vai se, että kieltäytyy olemasta läsnä toiselle ja muuttuu oikeasti kasvottomaksi.

Mitä vähemmän tekee virheitä, sitä suuremmilta ne vähät tuntuvat. On kaksi vaihtoehtoa. Voi yrittää minimoida riskit ja hiipiä läpi elämän sukkasillaan tai sitten laittaa itsensä likoon. Tai ei, ensin mainittu ei oikeasti ole vaihtoehto. On pakko kokeilla ja mokailla. Kasvojutun voi tarkistaa katsomalla välillä peiliin.

Rajansa kaikella (kolumni Kansan Uutisissa 23.10.)

Olen ymmärtämiseen taipuvainen ihminen. Välillä pitää tehdä vähän töitä sen eteen että saa sanottua ääneen: Ei kerta kaikkiaan, tämä ei ole oikein, ei vaikka ymmärtäisin kuinka.

Yhä useammat suomalaisvanhemmat siirtävät lapsensa pois sellaisesta koulusta jossa on paljon maahanmuuttajia, uutisoi Yle alkuviikosta. Eräs rehtori kertoi, että suomalaistaustaiset perheet alkoivat muuttaa pois alueelta siinä vaiheessa kun maahanmuuttajaoppilaiden osuus lähestyi neljääkymmentä prosenttia.

Uutinen kertoo tuttua juttua kasvavista kuiluista suomalaisten koulujen välillä. Samoin kuin asuinalueiden välisiä eroja, myös koulujen välisiä eroja kasvatetaan sekä poliittisilla päätöksillä että vanhempien valinnoilla. Mutta onhan vanhemmilla kuitenkin lupa valita?

Musiikkiluokalle tai montessorikouluun on ennenkin kuljettu matkojen päästä ja saa minun puolestani kulkea jatkossakin. Lähikoulun hylkäämiseen voivat johtaa myös perhesuhteet, liikenneyhteydet, eskaripaikat, harrastusmahdollisuudet ja niin edelleen. En menisi tuomitsemaan. Uutisen aiheena olevat vanhemmat eivät kuitenkaan hylkää tai valitse koulua, vaan koulukavereita. Tässä kohtaa alan vakavasti epäillä suvaitsevaisuuttani.

Ymmärtäjä minussa järkeilee, että vanhemmat pyrkivät ajattelemaan lastensa parasta. Mutta millaisessa todellisuudessa maahanmuuttajien suuri määrä saa kantaväestöön kuuluvan perheen vaihtamaan koulua?

Tolkulliset aikuiset ihmiset eivät ajattele, että luokkatoverin äidinkieli tai ihonväri sinänsä tekisi lapsen koulupäivästä ikävän tai koulunkäynnistä hankalaa. Kysymys lienee siis epäluottamuksesta koulun aikuisten ammattitaitoa tai työn tekemisen edellytyksiä kohtaan. Epäillään (syystä tai syyttä) että koulussa ei pystytä vastaamaan niihin haasteisiin, joita monien kielten, uskontojen ja tapakulttuurien kohtaaminen asettaa.

Tällainen jaloilla äänestäminen ei lisää koulutoimen voimavaroja. Reaktio vaikuttaa kuitenkin jollain tavalla ymmärrettävältä.

Mutta kun ei, ei näin! Tämä menee nyt niin väärin, että pakahdun halusta osoittaa sormella ja huutaa "Sun syy"! Ei kuitenkaan ole vanhempien vika, jos koulu ei hoida hommaansa. Eikä ole koulujen vika, jos poliitikot kieltäytyvät ajattelemasta nenäänsä pidemmälle. Eikä sitten toisaalta ole poliitikkojen syy jos yksittäiset vanhemmat tekevät vapaita valintoja millä perusteilla sattuu. Ei auta kiertää totuutta. Vastuu lapsista on kaikkien aikuisten yhteinen, maahanmuuttajia tai ei.

Ja siis aikuisten oikeasti: mistä nyt puhutaan? Tuleekohan kenellekään mieleen kutsua maahanmuuttajaksi lasta, jonka on synnyttänyt ruotsalainen äiti kun perhe on asunut suomalaisen isän töiden takia Ranskassa? Toisaalta osa minkä tahansa koululuokan "maahanmuuttajaoppilaista" on syntyperäisiä suomalaisia, joiden vanhemmat tai ehkä isoäiti on joskus muuttanut jostakin muualta.

Tosiasiassa "maahanmuuttajilla" tarkoitetaan useimmiten ihmisiä joiden suku on kotoisin Afrikan mantereelta tai Lähi-Idästä – tai ihmisiä jotka näyttävät siltä. Lasten luokkatoveritkin saa jaettua meihin ja muihin aika sutjakasti ihonvärin perusteella. Uskonto ja pukeutuminen helpottavat erottelua, mutta kyllä pelkkä värisävykin riittää. Muut-lokeron ihmiset taas eivät oikeastaan kuulu tänne; maahanmuuttaja-käsite kun taitaa itse asiassa tarkoittaa samaa kuin "ihminen väärässä paikassa".

Pilkun*****mista, sanoisi kenties maahanmuuttokriitikko, niitä lapsia on siellä joka tapauksessa kohta neljäkymmentä prosenttia. Ja vanhemmat siirtävät lapsensa minne haluavat eli kouluihin, joissa on mukavan vähän tai ei ollenkaan "maahanmuuttajia". Mutta mitä tapahtuu kun koulujen väliset erot saadaan laskuun ja asuinalueiden eriytyminen pysäytettyä? Mikä on keskimäärin siedettävä prosenttiosuus ja kuinka monennen polven "maahanmuuttajiin" sääntöä tulisi soveltaa?

Entä jos koulu olisikin paikka jossa tuetaan jokaisen lapsen kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen (Perusopetuslaki 2 §)? Paino sanalla jokaisen. Voisin valita sellaisen.

Eiväthän suomalaiset mitään rasisteja ole, mutta

Tuorein selvitys poliisin tietoon tulleesta rasistisesta rikollisuudesta kertoo, että viime vuonna Suomessa kirjattiin taas huomattavasti edellisvuotta enemmän, yhteensä 748, rasistista rikosepäilyä. Yleisin rasistinen teko oli selvityksen mukaan yhä pahoinpitely (40% tapauksista), mutta myös mm. syrjintä ja kunnianloukkaus olivat tavallisia nimikkeitä.

Selvityksestä käy ilmi rasismin sukupuolittuneisuus: useimmiten rasistinen teko kohdistuu mieheen, ja suurin osa miehiin kohdistuneista teoista on pahoinpitelyjä. Naiset taas kohtaavat useimmiten syrjintää, kunnianloukkauksia ja kotirauhan rikkomista. Jälleen yksi muistutus siitä, miksi ns. syrjintäperusteita (kuten etninen tausta ja sukupuoli) ei voi tarkastella irrallaan toisistaan.

Selvityksessä korostetaan, että se käsittelee vain rikosepäilyjä eikä siis kerro koko kuvaa rasismista tai edes rasistisista rikoksista Suomessa. Iso osa rikoksista ei tänäkään päivänä koskaan päädy poliisin pöydälle. Selvityksessä ei myöskään analysoida, mistä kaikesta jatkuva kasvu kertoo. Voi vain toivoa, että edes pieni osa siitä selittyy myönteisesti: että yhä useammista rikoksista tehdään rikosilmoitus.