Debytantti

Perjantaina julkaistiin ensimmäinen kolumnini Kansan Uutisten Viikkolehdessä. En vielä tiedä löytyykö kolumnini jatkossa myös maksuttomasta nettiversiosta, mutta jollei niin täältä ainakin.

* * *

Tavallisia tapauksia

Mietin aamupalapöydässä vähän stressaantuneena mahdollisia kolumniaiheita. Suu täynnä ruisleipää nyökkäsin puolisoni suuntaan kun tytär halusi tietää mikä on kolumni. Annettu vastaus oli hyvä mutta lisäsi suorituspaineitani. Määritelmän ydin oli, että kolumni on lyhyt ja useimmiten hauska teksti; vähän niin kuin pakina mutta asiapitoisempi. Kolumnissa tarkastellaan kantaaottavasti ajankohtaista aihetta tai jotain jonka oletetaan kiinnostavan lukijoita ajankohdasta riippumatta. Aina ajankohtaisia aiheita ovat esimerkiksi ihmissuhteet ja seksi. Keveys on oleellista silloinkin kun aihe on vakava.

No, kolmas ikuinen mutta näin kesän jälkeen myös ajankohtainen aihe on viina. Siitä puhutaan Suomen kesässä paljon. Osallistuin itsekin useisiin päihdeaiheisiin keskusteluihin, mutta yksikään niistä ei ollut kovin viihteellinen. Sain sentään väistettyä ne piinalliset tilanteet, joissa viihdekäyttönsä hallitseva yksilö tietää kaikki päihdeongelmaiset joko haiseviksi juoppohulluiksi tai ökyrikkaiden ihmisten pitkästyneiksi lapsiksi. Tavallisilla ihmisillä kun ei ole päihdeongelmia.

Eniten juttelin kahden ystäväni kanssa. Toisen heistä – kutsuttakoon häntä Jouniksi – kampesivat aikoinaan katkaisuhoitoon kaverit. Tuomas puolestaan lähti omatoimisesti katkolle todettuaan että viinan ja lääkkeiden vaikutuksista olivat jäljellä ainoastaan ne kielteiset: mikään ei tuonut mielihyvää tai tehnyt elämästä siedettävämpää. Päihteet eivät enää päihdyttäneet mutta viina vei pohjaltakin vielä syvemmälle.

Ennen katkoa sekä Tuomas että Jouni olivat vilkaisseet kuolemaa silmiin. Tuomas tyhjensi purkillisen rauhoittavia, mutta oksensi vahingossa ajoissa. Jouni havahtui umpihumalassa palohälyttimen ääneen joitain sekunteja ennen kuin tuli ehti roskiskaapin perällä seisoneisiin liuotinpulloihin asti. Molemmat säikähtivät, mutta kummallekaan kuoleman läheisyys ei riittänyt sysäykseksi hakeutua katkaisuhoitoon. Valmiiksi masentuneille kuoleman kanssa tanssiminen oli tosiasiassa tuttu juttu.

Masennus ajaa juomaan ja alkoholi syventää masennusta. Huumeiden käytön tiedetään joskus laukaisevan kaksisuuntaisen mielialahäiriön, joka taas piilee usein alkoholismin takana. Joidenkin tutkimusten mukaan kannabis saattaa pitkittää maanisia kausia. Jouni tietääkin jo olevansa bipolaari. Tuomaan kohdalla tutkimukset ovat kesken. Tässä sipulissa riittää kuorimista.

Klassisia kaksoisdiagnoosipotilaita siis. Todellisuudessa he eivät kuitenkaan ole potilaita, tapauksia tai palveluiden asiakkaita. Kuntien terveystoimen tilastoja rumentavien numeroiden takaa katsoo kaksi elävää ja keskenään täysin erilaista ihmistä. Eikä kumpikaan heistä ole tuntematon spurgu katuojassa tai perintörahoja exclusive-klubilla nenäänsä vetävä nuori.

Toinen heistä syrjäytyi jo peruskoulun aikana, ei ole koskaan ollut työelämässä ja pelkää sosiaalisia tilanteita. Toinen on pidetty seuramies ja arvostettu tutkija joka viimeistelee väitöskirjaansa. Toisella on tipattoman elämän tukena vaarattomampia riippuvuuksia: monipuolista luovaa ilmaisua, liikuntaa, yhteisöjä. Toinen kuulostelee, miltä oma keho ylipäänsä tuntuu ja mitä sillä voi tehdä ilman päihteitä.

Malta vielä hetki hyvä lukija. Kolumnin kevennys on tulossa.

Ensin mustaa huumoria. Tuomas oli jo vuosia sitten melko mukavasti kuivilla. Viimeinen retkahdus oli viivasuora seuraus julkisen terveydenhuollon alasajosta. Tuomas haki lääkäristä apua ahdistusoireisiinsa. Potilaansa päihdetaustasta periaatteessa tietoinen, ennestään tuntematon ja tavanomaisen kiireinen lääkäri kirjoitti reseptin, jolla Tuomas sai keskushermostoa lamaannuttavia bentsodiatsepiineja – ja kaupan päälle voimakkaan riippuvuuden. Lääkkeen tunnettuihin sivuvaikutuksiin kuuluu itsetuhoisuuden lisääntyminen, mutta Tuomaan kohdalla tämä oli ihan ok, koska viinan kanssa bentsot ovat muutenkin hengenvaarallinen yhdistelmä.

Tällä hetkellä Tuomas voi paremmin kuin koskaan mutta on asunnoton. Tipattomuus ja oikea lääkitys ovat parantaneet stressinsietokykyä ja vähentäneet ahdistusta, joten asuntotilanne ei vaikuta tuntuvan ihan epätoivoiselta. Päihteitä Tuomas ei ole kaivannut katkon jälkeen. Pingistä hän on pelannut niin innokkaasti että on ehtinyt teloa polvensakin. Sinä päivänä tiesin ystäväni olevan jo voiton puolella, kun hän kertoi pilke silmäkulmassa harkitsevansa asunnonhakuilmoituksen lähettämistä paikallislehteen. Ilmoituksessa lukisi: "Raitis ja urheilullinen nuori mies etsii asuntoa". Naurumme kupli keveästi.

Ehkä tämä tästä.

Rahalla saa

Jätin tänään kaupunginvaltuustossa muutamia talousarvioaloitteita. Tällaisten aloitteiden ideana on vaikuttaa seuraavan vuoden budjetin valmisteluun, joskus hyvinkin yksityiskohtaisella tasolla. Minun aloitteideni aiheet vaihtelivat tänään uusista kaupunkipyöristä leikkipuistotoimintaan ja kaupungin henkilöstön palkkatasoon.

Yhdessä jättämässäni aloitteessani esitin rahaa siihen, että jokainen peruskoululainen voidaan kutsua kerran lukuvuodessa tapaamaan sekä kouluterveydenhoitaja että koulupsykologi. Esitin myös, että näille tapaamisille on varattava riittävästi aikaa.

Jokaisen lapsen ja nuoren lähellä pitäisi ihan oikeasti olla riittävästi aikuisia, jotka näkevät ja kuuntelevat ja pystyvät reagoimaan nopeasti mahdolliseen pahoinvointiin. Monelle koululaiselle terveydenhoitaja on se luottoaikuinen, jolle uskaltaa kertoa sellaisiakin asioita, joita ei kehtaa, voi tai halua puhua omille vanhemmilleen – tai näin olisi, jos terveydenhoitaja olisi paikalla ja tavattavissa.

Ihannetilanteessa jokaisella koululla pitäisi olla oma terveydenhoitaja, joka todella olisi oppilaiden tavattavissa aina silloin kun tarvetta on (eikä vain sinä päivänä viikossa kun on vastaanottoaika). Tästä olisi voinut tehdä oman aloitteensa. Lisäksi pidän todella tärkeänä sitä, että terveydenhoitajan lisäksi jokaisen oppilaan tapaisi myös psykologi, ja säännöllisesti. Tällainen vuosittainen "seulonta" olisi monen lapsen kohdalla ainoa kohta, jossa ammatti-ihminen voisi puuttua esimerkiksi orastaviin mielenterveysongelmiin ajoissa ennen kuin ongelmat kasautuvat valtaviksi.

En tiedä tarkalleen, miten paljon aloitteeni toteuttaminen maksaisi. Sen toteuttamatta jättäminen kuitenkin maksaa koko ajan ja paljon.

P.S. Blogini on jäänyt muutamaksi viikoksi heitteille kun olen viimeistellyt tietokirjaani. Kohta kirja (Trans – Sukupuolen muunnelmia) on onnellisesti painossa ja huhtikuun lopulla myös kaupoissa. Kirjoitan siitä jonain päivänä vähän lisää.

Muutama perusasia

Naisasialiitto Unioni kysyi viime viikon kannanotossaan osuvasti, miksi poliitikot eivät anna suomalaisten maksaa veroja. Unioni viittasi siihen, että kuun alussa julkistetun Kelan selvityksen mukaan neljä viidesosaa suomalaisista olisi valmis maksamaan enemmän tuloveroja, jos rahat käytettäisiin terveydenhuoltoon. Sama selvitys kertoo, että vastaajat haluaisivat pienentää palkkaeroja eri ammattiryhmien välillä nostamalla muun muassa sairaanhoitajien tuloja. Puolet vastaajista olisi valmis myös kiristämään verotuksen progressiota.

Keskustelu sairaanhoitajien palkoista onkin myös perustavanlaatuisista arvokeskustelua – tai ainakin se voisi olla. Nyt keskustelu tuntuu kuitenkin polkevan paikallaan. Vain muutamissa puheenvuoroissa, kuten Kaarina Hazardin kolumnissa tämän päivän Metro-lehdessä, on analysoitu tarkemmin sitä, mistä kaikesta on kysymys ja yritetty sijoittaa keskustelua laajempaan kontekstiin.

On totta, että suomalainen verotuskokonaisuus kaikkine välillisine ja välittömine veroineen ja valtionosuusjärjestelmineen on monimutkainen. Ei ole helppoa nähdä, mihin yksittäisen ihmisen maksama vero kulkeutuu ja mitä kautta. Silti ainakin minun ikäluokkani on oppinut jo peruskoulussa ne kaikkein oleellisimmat perusasiat, jotka tuntuvat olevan usein hukassa julkisesta keskustelusta:

1. Veroja maksetaan siksi, että niistä kertyvillä varoilla kustannetaan ns. yhteistä hyvää.
2. Yhteinen hyvä tarkoittaa esimerkiksi katuja joita pitkin kuljen töihin, bussia jossa istun työmatkani, koulua (opetusta, kirjoja, rakennuksia, pihan kiipeilytelineitä jne.) jossa lapseni viettävät päivänsä, puhdasta kraanavettä jota juon janooni ja kirjastoja joissa pääsen maksutta nettiin silloinkin kun kotona on yhteys poikki.
3. Yhteinen hyvä tarkoittaa myös esimerkiksi sitä, että päihde- tai mielenterveysongelmainen työkyvytön läheiseni ei jää heitteille ja sitä, ettei vammautuminen tai sairastuminen tarkoita yhteiskunnasta syrjäytymistä.
4. Yhteisen hyvän rahoittaminen verovaroilla perustuu ajatukseen, että ihmiset ovat vastuussa toinen toisistaan.
5. Verotuksen progressiivisuus tarkoittaa sitä, että jokainen kustantaa yhteistä hyvää kykyjensä mukaan. Niillä, joilla on eniten, on varaa antaa eniten. Se tarkoittaa yhteisvastuun kantamista oikeudenmukaisissa mittasuhteissa.

Valtaosa suomalaista myös ajattelee näin, niin kuin Kelan selvitys osoittaa. Selvitykseen vastanneiden taustoista käy ilmi, että eri mieltä olevat äänestävät useimmiten kokoomusta.

Suuri murros ja muita tosiasioita

Akatemiatutkija Mika Pantzar analysoi tänään HS-vieraskynässään pelotteluun perustuvaa suomalaista talouskeskustelua. Tulevan suuren ja pelottavan murroksen – globalisaatio, eläkepommi jne. – takia on ikään kuin pakko tehdä suuria rakenteellisia muutoksia. (Näin siis siitä huolimatta, että kansainvälisten tutkimusten mukaan suomalaiset ovat tyytyväisiä ja taloutemme tehokasta.) Uhkaavasta murroksesta puhumista leimaa Pantzarin mukaan keskittyminen lyhyen aikavälin muutoksiin: esimerkiksi globalisaatio nähdään uutena ilmiönä, vaikka muun muassa työnjaon syvenemistä voidaan jäljittää ainakin 1600-luvulle asti. Pantzar arvelee murrospuheen olevan seurausta eliittien aseman muuttumisesta: ”yhden totuuden sanelupolitiikasta ollaan siirtymässä suostuttelu- ja taivuttelupolitiikkaan”. Uhkakuvien maalaaminen on siis tehokas tapa tehdä politiikkaa.

Vieraskynää päivällä lukiessani mietin eilistä valtuustoryhmän kokousta. Pohdimme taas kerran erinäisiä hankkeita, joiden tavoitteena on liikelaitostaa, yhtiöittää tai kilpailuttaa kaupungin tuottamia palveluita. Asetelma näitä hankkeita koskevissa poliittisissa keskusteluissa on täsmällisen epäsymmetrinen: esittelijän ei tarvitse millään tavalla perustella sitä, miksi vapaille markkinoille siirtyminen on hyvä asia – se vain on. Markkinat hoitavat, se toimii parhaiten ja varsinkin käsillä olevan murroksen tuolla puolen se on ainoa vaihtoehto. Sen sijaan meillä vastarannan kiiskillä olisi velvollisuus perustella mieluiten tieteellisen eksaktisti, vailla mitään ideologisia sävyjä, miksi kyseenalaistamme tällaiset tavoitteet.

Mika Pantzarin vaihtoehtoinen visio, ”virheitä sietävä yhteiskunta” kuulostaa minusta oikein hyvältä. Virheitä sietävän yhteiskunnan tavoitteena ei ole tehokkuuden maksimoiminen, vaan ”kohtalainen tehokkuus ja vahva, monimuotoisuutta ylläpitävä elinvoimaisuus”. Tällaiseen suuntaan vievällä murroksella ei voi uhkailla tehokkaasti, mutta toimisiko suomalaisiin joku muukin retoriikka? Esim: älä anna yhden totuuden mallin pitää sinua pilkkanaan. Tai: talous on vain väline.

Asioista oikeilla nimillä: pitäisikö ihmisoikeuksia tehostaa tai muuttaa kannustavammiksi?

Uusimmassa Ihmisoikeusraportissa on Ihmisoikeusliiton varapuheenjohtajan Elisabeth Tigerstedt-Tähtelän haastattelu otsikolla "Hyvinvointi on ihmisoikeuksien toteutumista". Olin vähällä kiljua ääneen riemusta sitä lukiessani. Elisabeth sanoo siinä ääneen jotain sellaista, jota olen pohtinut vähän toisilla sanoilla muutaman vuoden ajan. Tämä olisi äärettömän tärkeää saada läpi poliittisessa ajattelussa ja kielessä:

"Myös kielenkäyttö etäännyttää ajattelua yksilöllisten ihmisoikeuksien ideologiasta. --- Kun puhutaan palveluista, asia vesittyy. Rehellisempää kuin puhua palveluista, olisi sanoa, että meillä ei ole varaa näiden yksilöllisesti kaikille kuuluvien ihmisoikeksien toteuttamiseen."

Se, mistä puhutaan palveluina, julkisina palveluina tai hyvinvointipalveluina, on tosiasiassa jokaiselle ihmiselle kuuluvien luovuttamattomien ihmisoikeuksien toteuttamista. Puhuttaisiinko asioista niiden oikeilla nimillä?