Taas meiltä kielletään kaikki hauska. Mainonnan eettinen neuvosto totesi kuunvaihteessa erään lonkerojuoman mainoskampanjan syrjiväksi ja hyvän tavan vastaiseksi, koska siinä annetaan stereotyyppinen kuva homoista. Siis siinä, joissa napapaitaan pukeutuva tyhmä ja naismainen blondi puhuu hassusti ruotsia ja kaataa piimää rinnuksilleen.
Lausunnossa viitataan kansainvälisesti sovittuihin perussääntöihin, joiden mukaan markkinoinnissa ei saa halventaa tai väheksyä tiettyä henkilöä tai ihmisryhmää. Mainostaja kieltää vastineessaan kaiken ja toteaa: ”Mainonta ei kohdistu mihinkään henkilöryhmään. Mainonta on ajatuksia herättävää ja oivaltavaa.”
Ajatuksia mainoskampanja on toden totta herättänyt, mutta oivaltavuutta en ihan heti hoksaa. Millaisia ahaa-elämyksiä herättää karrikatyyri, joka mainostajan mukaan nauraa ”stereotyyppisille käsityksille ruotsalaisista”? Ruotsalaismiesten naismaisesta homoudesta on saatu kicksejä jo kultaisella 1950-luvulla, kun homous oli vielä niin rikos, sairaus kuin syntikin.
Mainokselle annettu huomautus on sen sijaan synnyttänyt ihmisissä erinäisiä oivalluksia. ”En nähnyt mainoksessa mitään mikä olisi loukannut mua”, toteaa yksi pohdiskelija sosiaalisessa mediassa. Kun joku kertoo, että mainos tuntui hänestä kurjalta, kumoaa seuraava kirjoittaja tämän tunteen nerokkaan yksinkertaisella tosiasialla: ”Kun näin mainoksen ensimmäistä kertaa, siitä tuli mieleeni yksi homoystävistäni ja naurettiin sille molemmat.” Minä siis. Minä ja mun kaverit.
Ehkä oivaltavimmin asian kiteyttää kirjoittaja, joka toteaa: ”Toisilla on huumorintajua, toisilla ei.” Tässä vaiheessa minulta katkeaa verisuoni päästä. En kehtaa kertoa, miten sopimattomille asioille minäkin rakastan nauraa. Rakastan kuitenkin myös hyvää giniä ja arvaatte varmaan, miten paljon välillä harmittaa, kun se maksaa niin paljon ja Alkoonkin on pitkä matka. Tästä huolimatta en vaadi alkoholiveron poistamista tai viinaa lähikauppaan. Miksi? Koska halpa viina tuottaisi monelle ihmiselle aivan jumalattoman paljon enemmän kärsimystä ja huolta kuin minulle iloa.
Harva haluaa tosikon mainetta. Onneksi minulla ei Seta-veteraanina ole tältä osin enää mitään menetettävää. Kyseisten mainosten moittiminen on aiheellista täysin riippumatta siitä, kuinka paljon ne meitä naurattivat. Niiden kohteena oli nimittäin se tyttömäinen pieni poika, joka juoksee kaikki koulumatkansa pakoon lyöntejä ja potkuja. Kuka kävisi huikkaamassa hänelle, että homoilla pitäisi olla enemmän huumorintajua?
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sukupuoli. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sukupuoli. Näytä kaikki tekstit
torstai 25. marraskuuta 2010
lauantai 25. syyskuuta 2010
Oodi sukkahousuille (KU 17.9.)
Tavallinen arkipäivä kolmetoista vuotta sitten. Pieni poika haetaan päiväkodista. Hän osaa jo pukea itse, mikä nopeuttaa lähtöä huomattavan vähän. Kotimatkalla lapsi kulkee vaivalloisesti. Tarkistetaan, onko kengässä kivi tai jotain. Siellä on ”tai jotain”: utelias 3-vuotias on solminut sukkahousujen kärjet mykkyrälle ja toteaa, että näin on epämukava kävellä.
Ilman sukkahousuja esikoiseni olisi tätäkin kokemusta köyhempi. Kalsareiden lahkeet eivät toimi samalla tavalla, sukista puhumattakaan. Onneksi hän ehti kokeilla solmuja ajoissa ennen kuin saavutti sen maagisen rajapyykin, jonka jälkeen sukkahousuja käyttävät pojat on tuomittu saamaan huvittunutta ja kielteistä palautetta.
Jalkojen lisäksi sukkahousut sopivat tietenkin mainiosti päähän, kuten varmaan kaikki lapsiperheelliset ovat huomanneet. Eräässä perheessä tästä oivalluksesta syntyi rockmusiikkivideo nimeltä Sukkahousupupu. Pupun korviksi soveltuvat parhaiten pienten lasten paksut sukkahousut. Nylon-korvat ovat liian kevyet eikä niitä huitomalla saa tavaroita putoamaan pöydältä.
Ihonväriset ohuet sukkahousut ovat tytölle siirtymäriitti kohti aikuisuutta. Tiedostin tekeväni jotain hyvin merkityksellistä, kun elokuussa ostin ensimmäiset hiekanväriset nailonit omille tyttärilleni. Tunsin helpotusta huomatessani, että nekin menivät vielä suloisesti ruttuun nilkan kohdalta – niin kuin lasten sukkahousujen kuuluukin. Teini-iän lähestyminen herättää sekavia tunteita, varsinkin teini-ikäistyvien vanhemmissa.
Tytärten ekat ihonväriset nousivat mieleeni, kun astuin sisään Amos Andersonin taidemuseossa vastikään avattuun Tights-näyttelyyn. Kyseessä on islantilaisryhmän rakentama kokonaisuus, joka nimensä mukaisesti pelaa sukkahousuilla. Vaatekappaleen kautta käsitellään muun muassa naiseuden rakentamista ja rajanvetoa tai häilymistä biologian ja kulttuurin, aidon ja keinotekoisen välillä.
Yksi näyttelyn hienoimmista teoksista on sukkahousuversio evoluution portaista. Luonnollisen kokoisista pahvinaisista ensimmäinen kyyristeli salissa alastomana. Sukkahousut saivat hahmon nousemaan lähes kahdelle jalalle, joiden niin luonnollisen tasavärinen ja karvaton iho säteili himmeää hehkua. Evoluution viimeinen aste oli päästä varpaisiin kireään polyamidiin kiedottu timmi ja tehokas kloonisoturi. Kurittomat kiharatkin oli kesytetty sukkahousuilla.
Siinäpä niksi bad hair dayn varalle. Kansallisromanttinen versio syntyy kolmista sukkahousuista, joiden sääriosat voi letittää kahdelle sievälle palmikolle.
Ilman sukkahousuja esikoiseni olisi tätäkin kokemusta köyhempi. Kalsareiden lahkeet eivät toimi samalla tavalla, sukista puhumattakaan. Onneksi hän ehti kokeilla solmuja ajoissa ennen kuin saavutti sen maagisen rajapyykin, jonka jälkeen sukkahousuja käyttävät pojat on tuomittu saamaan huvittunutta ja kielteistä palautetta.
Jalkojen lisäksi sukkahousut sopivat tietenkin mainiosti päähän, kuten varmaan kaikki lapsiperheelliset ovat huomanneet. Eräässä perheessä tästä oivalluksesta syntyi rockmusiikkivideo nimeltä Sukkahousupupu. Pupun korviksi soveltuvat parhaiten pienten lasten paksut sukkahousut. Nylon-korvat ovat liian kevyet eikä niitä huitomalla saa tavaroita putoamaan pöydältä.
Ihonväriset ohuet sukkahousut ovat tytölle siirtymäriitti kohti aikuisuutta. Tiedostin tekeväni jotain hyvin merkityksellistä, kun elokuussa ostin ensimmäiset hiekanväriset nailonit omille tyttärilleni. Tunsin helpotusta huomatessani, että nekin menivät vielä suloisesti ruttuun nilkan kohdalta – niin kuin lasten sukkahousujen kuuluukin. Teini-iän lähestyminen herättää sekavia tunteita, varsinkin teini-ikäistyvien vanhemmissa.
Tytärten ekat ihonväriset nousivat mieleeni, kun astuin sisään Amos Andersonin taidemuseossa vastikään avattuun Tights-näyttelyyn. Kyseessä on islantilaisryhmän rakentama kokonaisuus, joka nimensä mukaisesti pelaa sukkahousuilla. Vaatekappaleen kautta käsitellään muun muassa naiseuden rakentamista ja rajanvetoa tai häilymistä biologian ja kulttuurin, aidon ja keinotekoisen välillä.
Yksi näyttelyn hienoimmista teoksista on sukkahousuversio evoluution portaista. Luonnollisen kokoisista pahvinaisista ensimmäinen kyyristeli salissa alastomana. Sukkahousut saivat hahmon nousemaan lähes kahdelle jalalle, joiden niin luonnollisen tasavärinen ja karvaton iho säteili himmeää hehkua. Evoluution viimeinen aste oli päästä varpaisiin kireään polyamidiin kiedottu timmi ja tehokas kloonisoturi. Kurittomat kiharatkin oli kesytetty sukkahousuilla.
Siinäpä niksi bad hair dayn varalle. Kansallisromanttinen versio syntyy kolmista sukkahousuista, joiden sääriosat voi letittää kahdelle sievälle palmikolle.
maanantai 7. kesäkuuta 2010
Ihmisen elämää (KU 21.5.)
YK:n pääsihteeri julkisti maaliskuussa väliraportin vuosituhattavoitteiden saavuttamisesta. Kahdeksasta vuonna 2000 sovitusta haasteesta muutamien kohdalla on päästy eteenpäin. Esimerkiksi hi-virustartuntojen leviäminen on hidastunut ja lapsikuolleisuus laskenut. Asetetut tavoitteet ovat silti vielä kaukana ja sovittu takaraja jo viiden vuoden päässä.
Köyhyyden ja nälän vähentämiseen tähtäävän ykköstavoitteen kanssa emme ainoastaan polje paikallamme, vaan nälkäisten ihmisten määrä on kasvanut viimeiset viisi vuotta entisestään.
Vuosituhattavoitteet eivät ole mahdottoman kunnianhimoisia, eivätkä sisällöltään uusia. Esimerkiksi peruskoulutus jokaiselle lapselle on ollut työlistalla jo nelisenkymmentä vuotta. Miten on mahdollista, että emme kaikessa viisaudessamme pysty takaamaan toisillemme kohtuullisia elämän ehtoja?
Tavoitteiden saavuttaminen edellyttää poliittisia päätöksiä, joiden tekemistä ei varsinaisesti estä mikään. Kummallisen avuttomuuden takana on asennevamma, jota pidämme yllä tarkastelemalla vaikeita aiheita mieluiten etäältä ja turvasta prosenttilukujen takaa. Maailmanlaajuiset tilastofaktat auttavat meitä pysymään matkan päässä ja unohtamaan sen, mistä itse asiassa on kysymys.
Kysymys on ihmisestä.
Jo 88 prosenttia maailman lapsista pääsee kouluun, mutta millainen tulevaisuus on sillä lapsella joka kuuluu 12 prosenttiin? Hän ei välttämättä elä Saharan eteläpuolella vaan ehkä romaniperheessä EU:n rajojen sisällä.
On kohtuullisen helppoa sitoutua edistämään odottavien äitien terveyttä, mutta kumman koville ottaa edes puhua vammaisten naisten lisääntymisoikeuksista ja seksuaaliterveydestä.
Entä kenen nälällä on väliä? Onko tutkittu esimerkiksi sitä, kuinka monia naisparien lapsiperheitä ”naisten euro” vetää köyhyysrajan alapuolelle, ja miten köyhyys kietoutuu syrjintään?
Kyllä, mainitut ovat kohtuullisen pieniä vähemmistöjä ja tilastollisessa vertailussa heillä on asiat kenties paremmin kuin joillakuilla muilla.
Vuosituhattavoitteissa on kuitenkin kysymys ihmisoikeuksista – yleisistä, luovuttamattomista ja perustavista. Jokainen lesboäiti ja jokainen romanilapsi on syntynyt vapaana ja yhdenvertaisena ihmisenä. Poliittisten päätösten tai ihmisoikeustyön kohteeksi ei pidä kuvitella keskimääräistä, tilastollista ihmistä. Keskimääräinen ihminen asuu kaukana eikä hänellä ole kasvoja.
Kohtuullisen elämän ehdot eivät kuuluu ”ihmisille” vaan jokaiselle ihmiselle yksikössä. Tämän lähemmäs mikään aihe ei voi tulla.
Köyhyyden ja nälän vähentämiseen tähtäävän ykköstavoitteen kanssa emme ainoastaan polje paikallamme, vaan nälkäisten ihmisten määrä on kasvanut viimeiset viisi vuotta entisestään.
Vuosituhattavoitteet eivät ole mahdottoman kunnianhimoisia, eivätkä sisällöltään uusia. Esimerkiksi peruskoulutus jokaiselle lapselle on ollut työlistalla jo nelisenkymmentä vuotta. Miten on mahdollista, että emme kaikessa viisaudessamme pysty takaamaan toisillemme kohtuullisia elämän ehtoja?
Tavoitteiden saavuttaminen edellyttää poliittisia päätöksiä, joiden tekemistä ei varsinaisesti estä mikään. Kummallisen avuttomuuden takana on asennevamma, jota pidämme yllä tarkastelemalla vaikeita aiheita mieluiten etäältä ja turvasta prosenttilukujen takaa. Maailmanlaajuiset tilastofaktat auttavat meitä pysymään matkan päässä ja unohtamaan sen, mistä itse asiassa on kysymys.
Kysymys on ihmisestä.
Jo 88 prosenttia maailman lapsista pääsee kouluun, mutta millainen tulevaisuus on sillä lapsella joka kuuluu 12 prosenttiin? Hän ei välttämättä elä Saharan eteläpuolella vaan ehkä romaniperheessä EU:n rajojen sisällä.
On kohtuullisen helppoa sitoutua edistämään odottavien äitien terveyttä, mutta kumman koville ottaa edes puhua vammaisten naisten lisääntymisoikeuksista ja seksuaaliterveydestä.
Entä kenen nälällä on väliä? Onko tutkittu esimerkiksi sitä, kuinka monia naisparien lapsiperheitä ”naisten euro” vetää köyhyysrajan alapuolelle, ja miten köyhyys kietoutuu syrjintään?
Kyllä, mainitut ovat kohtuullisen pieniä vähemmistöjä ja tilastollisessa vertailussa heillä on asiat kenties paremmin kuin joillakuilla muilla.
Vuosituhattavoitteissa on kuitenkin kysymys ihmisoikeuksista – yleisistä, luovuttamattomista ja perustavista. Jokainen lesboäiti ja jokainen romanilapsi on syntynyt vapaana ja yhdenvertaisena ihmisenä. Poliittisten päätösten tai ihmisoikeustyön kohteeksi ei pidä kuvitella keskimääräistä, tilastollista ihmistä. Keskimääräinen ihminen asuu kaukana eikä hänellä ole kasvoja.
Kohtuullisen elämän ehdot eivät kuuluu ”ihmisille” vaan jokaiselle ihmiselle yksikössä. Tämän lähemmäs mikään aihe ei voi tulla.
maanantai 22. maaliskuuta 2010
Homojen hommaa (KU-kolumni 19.3.2010)
Hollywoodissa on nyt aivan fab olla homo. Leikisti. Homoroolit ovat niin trendikkäitä että näyttelijöiden epäillään ottavan niitä vastaan ihan vain edistääkseen omaa uraansa. Elokuvassa I love you Phillip Morris tämän stuntin tekevät Jim Carrey ja Ewan McGregor.
Suosittelen muuten, nauratti ja itketti vuorotellen.
Yhdysvalloissa Phillip Morris nähdään vasta huhtikuussa, koska elokuvalle oli huomattavan vaikea löytää levittäjää. Jossain vaiheessa pelättiin, ettei sitä saada teattereihin ollenkaan vaan joudutaan menemään suoraan dvd-levitykseen. Miksi? No siksi että se on homoelokuva, joka ei kunnioita perinteisten homoelokuvien kaavaa.
Phillip Morris ei ole riipaiseva draama, jonka lopussa päähenkilö kuolee väkivallan tai HI-viruksen uhrina, opetettuaan ensin heteroystävänsä katsomaan elämää toisin silmin. Se on komedia, mutta sen huumori ei perustu sille nerokkaalle ja loputtomiin kierrätetylle ajatukselle että neitimäiset homot ovat hassunhauskoja. Päähenkilöiden sukupuoli on juonen kannalta oikeastaan sivuasia.
McGregor on kertonut, että elokuvan markkinoinnissa on menty välillä absurdiuden rajan tuolle puolen, kun homobaarissa pidetyssä pressitilaisuudessa on saatettu keskustella vakavaan sävyyn siitä, että elokuvahan ei sitten ole oikeasti homoelokuva.
The Independent -lehdessä pohdittiin aihetta viime viikolla. Miksi Phillip Morrisin pääosiin ei valittu homonäyttelijöitä? Koska Hollywoodissa ei ole homoja, vastaa toinen elokuvan ohjaajista John Requa viitaten siihen että näyttelijät eivät tänäkään päivänä uskalla tulla kaapista. Homoja ei haluta valita heterorooleihin. Hetero osaa näytellä homoa, mutta homon pelätään olevan heterona yleisön silmissä epäuskottava.
Taas vähän naurattaa ja itkettää, yhtä aikaa.
Voi miettiä, millaisessa todellisuudessa homon näytteleminen on julkisuustemppu, jos homoelokuvan levittäminen on riskaabelia ja näyttelijän homoseksuaalisuus arkaluontoinen salaisuus. Samalla voi pohtia, onko kysymys esimerkiksi Phillip Morrisin näyttelijävalinnoista kovin fiksusti muotoiltu: mistäs me siis varsinaisesti tiedämmekään että esimerkiksi Jim Carrey on hetero?
John Requa on optimisti ja odottaa, että jonain päivänä joku suurista Hollywood-tähdistä vielä tulee näkyvästi kaapista ja on niin vastustamaton ettei kukaan ole moksiskaan. Minä odotan sitä päivää kun kukaan ei oleta kenestäkään mitään ja myös heteroparisuhteesta kertomista voi sanoa kaapista tulemiseksi. En kuitenkaan pidättele hengitystäni.
Suosittelen muuten, nauratti ja itketti vuorotellen.
Yhdysvalloissa Phillip Morris nähdään vasta huhtikuussa, koska elokuvalle oli huomattavan vaikea löytää levittäjää. Jossain vaiheessa pelättiin, ettei sitä saada teattereihin ollenkaan vaan joudutaan menemään suoraan dvd-levitykseen. Miksi? No siksi että se on homoelokuva, joka ei kunnioita perinteisten homoelokuvien kaavaa.
Phillip Morris ei ole riipaiseva draama, jonka lopussa päähenkilö kuolee väkivallan tai HI-viruksen uhrina, opetettuaan ensin heteroystävänsä katsomaan elämää toisin silmin. Se on komedia, mutta sen huumori ei perustu sille nerokkaalle ja loputtomiin kierrätetylle ajatukselle että neitimäiset homot ovat hassunhauskoja. Päähenkilöiden sukupuoli on juonen kannalta oikeastaan sivuasia.
McGregor on kertonut, että elokuvan markkinoinnissa on menty välillä absurdiuden rajan tuolle puolen, kun homobaarissa pidetyssä pressitilaisuudessa on saatettu keskustella vakavaan sävyyn siitä, että elokuvahan ei sitten ole oikeasti homoelokuva.
The Independent -lehdessä pohdittiin aihetta viime viikolla. Miksi Phillip Morrisin pääosiin ei valittu homonäyttelijöitä? Koska Hollywoodissa ei ole homoja, vastaa toinen elokuvan ohjaajista John Requa viitaten siihen että näyttelijät eivät tänäkään päivänä uskalla tulla kaapista. Homoja ei haluta valita heterorooleihin. Hetero osaa näytellä homoa, mutta homon pelätään olevan heterona yleisön silmissä epäuskottava.
Taas vähän naurattaa ja itkettää, yhtä aikaa.
Voi miettiä, millaisessa todellisuudessa homon näytteleminen on julkisuustemppu, jos homoelokuvan levittäminen on riskaabelia ja näyttelijän homoseksuaalisuus arkaluontoinen salaisuus. Samalla voi pohtia, onko kysymys esimerkiksi Phillip Morrisin näyttelijävalinnoista kovin fiksusti muotoiltu: mistäs me siis varsinaisesti tiedämmekään että esimerkiksi Jim Carrey on hetero?
John Requa on optimisti ja odottaa, että jonain päivänä joku suurista Hollywood-tähdistä vielä tulee näkyvästi kaapista ja on niin vastustamaton ettei kukaan ole moksiskaan. Minä odotan sitä päivää kun kukaan ei oleta kenestäkään mitään ja myös heteroparisuhteesta kertomista voi sanoa kaapista tulemiseksi. En kuitenkaan pidättele hengitystäni.
tiistai 26. tammikuuta 2010
Kauniit ihmiset ovat onnellisia, KU 22.1.
Olen huomannut eläväni kaksoiselämää. Kotonani rähjäisessä vanhassa talossa kahdentoista kilometrin päässä taajamasta katsoo peilistä varhaiskeski-ikäinen akka tukka pesemättä ja maalausfarkkujen polvet vakavasti pussilla. Kaupungissa minut on sen sijaan voinut bongata yökerhosta uskomattoman kauniiden dragartistien seurasta, korkokengissä ja kotelomekossa.
Aluksi kysymys oli työstä: ravintolakulttuuri kuuluu kuvaan kun kirjoittaa kirjaa dragista. Huomasin kuitenkin nopeasti että viihdyn yökerhovetimissä yllättävän hyvin. Yhtä hyvin kuin remonttihaalareissakin.
Tämä kaksoiselämä on tehnyt näkyväksi seikan, josta luin vastikään myös tutkimustuloksia. Yhdysvaltalaistutkija oli selvittänyt, että maalaisnaiselle kauneus on turhake. Ulkonäkö on maalla tarpeeton väline kilpailussa huomiosta, kun taas kaupungissa kauneus todella tuo naiselle onnea: sosiaalista pääomaa, menestystä, ystäviä, vaikutusvaltaa. No, kärjistän tietenkin, mutta tämänsuuntaisia tuloksia tutkija sai.
Ulkonäkökilpailu huomiosta on pahimmillaan hengenvaarallista. Vaikkei maalaisilma automaattisesti suojele lapsia syömishäiriöiltä, olen onnellinen että tyttäreni saavat tulla murrosikään kyläyhteisössä jossa on okei mennä kouluun toppahousuissa kun on pakkasta.
Yhdysvaltalaistutkimuksessa kauneus tarkoitti itse asiassa lantion- ja vyötärönympäryksen välisen suhteen optimaalisuutta. Sopivien kurvien kun on jossain toisessa tutkimuksessa todettu olevan keskeinen naiskauneuden mittari. Ja näinhän se taitaa olla. Opettavathan naistenlehdetkin, kuinka eri vartalotyypit voivat vaatteilla korostaa parhaita puoliaan ja häivyttää niitä joihin nainen ei ole tyytyväinen.
Seuraavan kerran työmatkailen maalta kaupunkiin juhlistamaan Burleskin paluu -nimisen kirjan suomennoksen julkaisemista Helsingissä. Ilahduin kun sain kirjoittaa kirjaan esipuheen, koska minua viehättää uuden burleskin suhtautuminen kauneuteen ja ulkonäköpaineisiin.
Naistenlehtien tavoin myös burleskin estetiikka rohkaisee naisia korostamaan niitä kohtia kehossaan joista pitävät eniten, mutta lisäämään vielä enemmän glitteriä niihin paikkoihin joihin ovat tyytymättömiä. Tämä voi johtaa siihen että tyytymättömyys hajoaa kappaleiksi ja putoaa kimalletomuna tanssilattialle.
Onhan nimittäin niin että vaikka kauneuden käyttöarvo maalla ja kaupungissa on ihan kiinnostava näkökulma, tärkein fakta on kuitenkin tämä: onnelliset ihmiset ovat kauniita.
Aluksi kysymys oli työstä: ravintolakulttuuri kuuluu kuvaan kun kirjoittaa kirjaa dragista. Huomasin kuitenkin nopeasti että viihdyn yökerhovetimissä yllättävän hyvin. Yhtä hyvin kuin remonttihaalareissakin.
Tämä kaksoiselämä on tehnyt näkyväksi seikan, josta luin vastikään myös tutkimustuloksia. Yhdysvaltalaistutkija oli selvittänyt, että maalaisnaiselle kauneus on turhake. Ulkonäkö on maalla tarpeeton väline kilpailussa huomiosta, kun taas kaupungissa kauneus todella tuo naiselle onnea: sosiaalista pääomaa, menestystä, ystäviä, vaikutusvaltaa. No, kärjistän tietenkin, mutta tämänsuuntaisia tuloksia tutkija sai.
Ulkonäkökilpailu huomiosta on pahimmillaan hengenvaarallista. Vaikkei maalaisilma automaattisesti suojele lapsia syömishäiriöiltä, olen onnellinen että tyttäreni saavat tulla murrosikään kyläyhteisössä jossa on okei mennä kouluun toppahousuissa kun on pakkasta.
Yhdysvaltalaistutkimuksessa kauneus tarkoitti itse asiassa lantion- ja vyötärönympäryksen välisen suhteen optimaalisuutta. Sopivien kurvien kun on jossain toisessa tutkimuksessa todettu olevan keskeinen naiskauneuden mittari. Ja näinhän se taitaa olla. Opettavathan naistenlehdetkin, kuinka eri vartalotyypit voivat vaatteilla korostaa parhaita puoliaan ja häivyttää niitä joihin nainen ei ole tyytyväinen.
Seuraavan kerran työmatkailen maalta kaupunkiin juhlistamaan Burleskin paluu -nimisen kirjan suomennoksen julkaisemista Helsingissä. Ilahduin kun sain kirjoittaa kirjaan esipuheen, koska minua viehättää uuden burleskin suhtautuminen kauneuteen ja ulkonäköpaineisiin.
Naistenlehtien tavoin myös burleskin estetiikka rohkaisee naisia korostamaan niitä kohtia kehossaan joista pitävät eniten, mutta lisäämään vielä enemmän glitteriä niihin paikkoihin joihin ovat tyytymättömiä. Tämä voi johtaa siihen että tyytymättömyys hajoaa kappaleiksi ja putoaa kimalletomuna tanssilattialle.
Onhan nimittäin niin että vaikka kauneuden käyttöarvo maalla ja kaupungissa on ihan kiinnostava näkökulma, tärkein fakta on kuitenkin tämä: onnelliset ihmiset ovat kauniita.
lauantai 23. tammikuuta 2010
Noloimmat mokat, KU 20.12.2009
Virheiden tekeminen on raskas laji. On päiviä, jolloin virheet tapahtuvat kuin itsestään. Arviointikyky pettää, sormi painaa väärää nappia, suusta pääsee sammakko ja unohdan tarkistaa kalenterin. Kaikki energia tuntuu menevän virheiden korjaamiseen. Vielä enemmän energiaa vie kuitenkin virheiden välttäminen ja mokaamisen pelko.
Poikien sarjassa pärjätään ilmeisesti hivenen paremmin, mutta monilla ikäisilläni naisilla on vaikeuksia sekä mokata että sietää omia virheitään. Me pyrimme täydellisyyteen ja sairastumme tunnollisuuteen – ja opettelemme terapiassa olemaan vajavaisia.
Erehtymättömyys on epäinhimillistä. Sitä paitsi virhe on luovuuden sydänystävä. Taiteen tai tieteen tekeminen ei oikein onnistu ilman riskien ottamista. Tehokkuusvaatimusten edessä jää moni onnistuminenkin kokematta kun ei ehdi erehtyä.
Monikulttuurisuusteemojen kanssa pitkään työskennellyt ystäväni analysoi, että suomalaisille on erityisen vaikeaa ottaa sellaisia riskejä, jotka liittyvät ihmisen henkilökohtaisen alueen rajoihin.
Esimies ei kehtaa nuhdella työajoista piittaamatonta alaistaan, koska tämä on tummaihoinen maahanmuuttaja – mitä jos häntä pidetään rasistina? Haluaisimme vieraiden kulttuurien käsikirjan, joka kertoisi mitä pitää tietää, kun kohtaa pakistanilaisen tai sudanilaisen ihmisen.
Mutta hitto vie, kun tosielämässä ihmiset eivät ole käsikirjaesimerkkejä vaan poikkeuksen poikkeuksia. Apua.
Sama pelko näkyy kaikkialla. Kukaan ei uskalla kysyä työkaverin vointia, koska kaikki tietävät tämän juuri haudanneen äitinsä. Hyvää tarkoittava hetero ei uskalla puhua homoista, kun ei ole varma mitä sanoja sopii käyttää. En kehtaa tarjoutua auttamaan näkövammaista ihmistä liikenneruuhkassa, kun on mahdollista, ettei hän tarvitsekaan apua.
Toisen reviirin kunnioittaminen on hieno asia. Joissain kohtaamisissa se ei kuitenkaan riitä ohjenuoraksi, ja monessa tilanteessa käyttäytymistä ohjaa enemmän omien kasvojen menettämisen pelko kuin halu olla loukkaamatta toista. Paniikissa ei ehdi miettiä kumpi onkaan lopulta tavoittelemisen arvoista: se, että tekee pöljästi ja käväisee häpeän puolella vai se, että kieltäytyy olemasta läsnä toiselle ja muuttuu oikeasti kasvottomaksi.
Mitä vähemmän tekee virheitä, sitä suuremmilta ne vähät tuntuvat. On kaksi vaihtoehtoa. Voi yrittää minimoida riskit ja hiipiä läpi elämän sukkasillaan tai sitten laittaa itsensä likoon. Tai ei, ensin mainittu ei oikeasti ole vaihtoehto. On pakko kokeilla ja mokailla. Kasvojutun voi tarkistaa katsomalla välillä peiliin.
Poikien sarjassa pärjätään ilmeisesti hivenen paremmin, mutta monilla ikäisilläni naisilla on vaikeuksia sekä mokata että sietää omia virheitään. Me pyrimme täydellisyyteen ja sairastumme tunnollisuuteen – ja opettelemme terapiassa olemaan vajavaisia.
Erehtymättömyys on epäinhimillistä. Sitä paitsi virhe on luovuuden sydänystävä. Taiteen tai tieteen tekeminen ei oikein onnistu ilman riskien ottamista. Tehokkuusvaatimusten edessä jää moni onnistuminenkin kokematta kun ei ehdi erehtyä.
Monikulttuurisuusteemojen kanssa pitkään työskennellyt ystäväni analysoi, että suomalaisille on erityisen vaikeaa ottaa sellaisia riskejä, jotka liittyvät ihmisen henkilökohtaisen alueen rajoihin.
Esimies ei kehtaa nuhdella työajoista piittaamatonta alaistaan, koska tämä on tummaihoinen maahanmuuttaja – mitä jos häntä pidetään rasistina? Haluaisimme vieraiden kulttuurien käsikirjan, joka kertoisi mitä pitää tietää, kun kohtaa pakistanilaisen tai sudanilaisen ihmisen.
Mutta hitto vie, kun tosielämässä ihmiset eivät ole käsikirjaesimerkkejä vaan poikkeuksen poikkeuksia. Apua.
Sama pelko näkyy kaikkialla. Kukaan ei uskalla kysyä työkaverin vointia, koska kaikki tietävät tämän juuri haudanneen äitinsä. Hyvää tarkoittava hetero ei uskalla puhua homoista, kun ei ole varma mitä sanoja sopii käyttää. En kehtaa tarjoutua auttamaan näkövammaista ihmistä liikenneruuhkassa, kun on mahdollista, ettei hän tarvitsekaan apua.
Toisen reviirin kunnioittaminen on hieno asia. Joissain kohtaamisissa se ei kuitenkaan riitä ohjenuoraksi, ja monessa tilanteessa käyttäytymistä ohjaa enemmän omien kasvojen menettämisen pelko kuin halu olla loukkaamatta toista. Paniikissa ei ehdi miettiä kumpi onkaan lopulta tavoittelemisen arvoista: se, että tekee pöljästi ja käväisee häpeän puolella vai se, että kieltäytyy olemasta läsnä toiselle ja muuttuu oikeasti kasvottomaksi.
Mitä vähemmän tekee virheitä, sitä suuremmilta ne vähät tuntuvat. On kaksi vaihtoehtoa. Voi yrittää minimoida riskit ja hiipiä läpi elämän sukkasillaan tai sitten laittaa itsensä likoon. Tai ei, ensin mainittu ei oikeasti ole vaihtoehto. On pakko kokeilla ja mokailla. Kasvojutun voi tarkistaa katsomalla välillä peiliin.
sunnuntai 7. kesäkuuta 2009
In God's image – Omaksi kuvakseen
A friend of mine joined the Finnish Orthodox Church last week. He had kindly invited me to the short ceremony of anointment and the mass before it. I was very happy for my friend who seemed to have found his spiritual home, and although I have never been too fond of the orthodox aesthetics, the ceremony was touching. My friend stood there barefoot (this was part of the script), clearly peaceful and calm, surrounded by his family and friends. There was something very human in all this – and something quite divine too.
A couple of weeks earlier I had been invited to open a conference with a speech. The European Forum of LGBT Christian groups held their annual gathering in Järvenpää, Finland this year. The theme of the conference was "Courage to follow the Law of Love". My duty was to make a connection between the theme and the issue of gender diversity or transgender people. While my recently anointed friend is not transgender, his ceremony reminded me of some of the things I had contemplated in my speech. I'll share a bit here (in English, since that was the language of the conference as well).
One of the objects of contemplation was Genesis – a scripture frequently used when someone wants to condemn (or deny the existence of) gender minorities, just like it is with sexual minorities as well. God created us male and female, they say. And so it says in the book. The first of the two different versions of our creation tells us three things: first, that God created human beings; second, that we were created in God's own image and likeness; and third, that we ware made male and female.
I find it strange that from these three clauses it is the last one that gets most of the references and attention. After all, the core of the matter would probably be that people are created by God and in the image of God. That, at least for me, is quite an amazing message. For me it means that like God, I too am a mystery, a secret to myself and others. Further, it means that we are in theory able to look into Heaven and see God through the faces of each other. Somehow the question of gender seems a bit lame and earthly compared to this.
But what I simply cannot understand is the amount of cheekiness and arrogance in some of our fellow human beings as they claim to know what is included in God's image and what is not.
Besides, the Genesis has always been interpreted in various different ways. Numerous Jews and Christians have read these clauses as evidence of God's own androgyny or sexlessness. Yet others have interpreted that this scripture actually tells about the creation of the first human being as a perfect androgyne, a hermaphrodite if you will, that was later to be split in half.
Further, it is not a coincidence that the first portrayals of God in human form, Jesus, by very early Christians, look rather peculiar to the Christians today. There are works of art where Jesus is depicted beardless and delicate, or a bit plump, absolutely non-muscular – very similar to the eunuchs of that time, to be blunt. He is carved in stone riding a donkey not in the way rulers ride their horses but like women sit, sideways. Jesus Christ, later to be referred to as the perfect man and perfect God, who was born of a woman. All that was human in him was from a female, none of it from a male.
Both the Bible and the 2000 years of Christian tradition embrace actually quite a few references to the ambiguity and quivering of gender. This evidence seems to point to at least two directions at the same time. On one hand it tells us that gender is probably something quite irrelevant and earthly, and has no meaning in the Kingdom of Heaven. This line of investigation concentrates on gender as in being men or women.
On the other hand many references hint very strongly that there is important symbolism in gender, something divine even. And this evidence is about gender as many of us actually experience it: as a phenomenon that is so strange and fluid, ambiguous, puzzling and almost otherworldly, that our language cannot really grasp it. Gender might be more aptly described through poetry and art, similarly to the phenomenon of love – or God.
I was diagnosed with burn out and moderate depression last spring. I was baffled. I had to reconsider my self-perception quite thoroughly. Till then I had been someone with no mental health issues – especially in my childhood family, where I had even grown to be the only sane one in the middle of the fragile and aching souls. And I am not really exaggerating here. I crumbled into pieces.
I got help and support, medication and therapy, and it took me about nine months to get back on my feet. Those who have experienced depression know that recovering from it is a process of change. Those nine months I was pregnant with a new me. I was blessed with a good midwife, a therapist who understood enough to be sensitive about the variation of gender and sexuality issues in my life.
There is still another parallel to pregnancy: as a depressed person I started to bump into others everywhere. Suddenly the world was full of people who had experienced depression. Half of my friends shared their stories with me. Not everybody got proper help. Some of my transgender friends were stuck between two diagnoses: the doctors didn't write them the papers needed for the gender reassignment to proceed before they had their depression taken care of, and at the same time other doctors would not see the depression from behind the evident dysphoria and pain connected to their gender identity.
During my sick leave I frequented the mass on Thursdays at noon, as I was too tired to get up early enough on Sunday mornings, but felt the hunger of communion. I felt peaceful in the nearly empty church, among others who had time to attend the mass in the middle of a workday: the elderly, probably some unemployed, undoubtedly also a few mental health patients like me, and a handful of students.
I used to stare at the altarpiece, my mind drifting away from the words of the priest. Jesus would look back at me, showing me his wounds and letting me compare them to mine. Like my children and I have studied the size and details of our hands.
The altarpiece in the cathedral of Helsinki portrays Jesus dead, in the arms of the disciples. However, his wounds have much more to do with life than with death. When he is resurrected, the wounds remain. They are part of his perfect humanity, they don't need to be erased, there's nothing to fix.
I like to think this is the God whose image I was created in, God full of beautiful paradoxes. A perfect man, whose humanity is completely female. A perfect, flawless human being with lethal wounds, permanent scars and memories of pain. And a teacher who demands us to do the impossible: to love our fellow human beings as ourselves.
Obviously the first requirement before we can try to follow this law is that we make it possible for each other to love oneself. Regardless of the prefix of our gender – be it cis or trans or something else – we have to do all we can to make sure everyone can look into the mirror and recognise the face and the form and the silhouette as one's own. And every once in a while, when the morning has been really sunny and the coffee perfect, we might be able to get a glimpse at the Kingdom of Heaven and the face of God through our own eyes.
A couple of weeks earlier I had been invited to open a conference with a speech. The European Forum of LGBT Christian groups held their annual gathering in Järvenpää, Finland this year. The theme of the conference was "Courage to follow the Law of Love". My duty was to make a connection between the theme and the issue of gender diversity or transgender people. While my recently anointed friend is not transgender, his ceremony reminded me of some of the things I had contemplated in my speech. I'll share a bit here (in English, since that was the language of the conference as well).
One of the objects of contemplation was Genesis – a scripture frequently used when someone wants to condemn (or deny the existence of) gender minorities, just like it is with sexual minorities as well. God created us male and female, they say. And so it says in the book. The first of the two different versions of our creation tells us three things: first, that God created human beings; second, that we were created in God's own image and likeness; and third, that we ware made male and female.
I find it strange that from these three clauses it is the last one that gets most of the references and attention. After all, the core of the matter would probably be that people are created by God and in the image of God. That, at least for me, is quite an amazing message. For me it means that like God, I too am a mystery, a secret to myself and others. Further, it means that we are in theory able to look into Heaven and see God through the faces of each other. Somehow the question of gender seems a bit lame and earthly compared to this.
But what I simply cannot understand is the amount of cheekiness and arrogance in some of our fellow human beings as they claim to know what is included in God's image and what is not.
Besides, the Genesis has always been interpreted in various different ways. Numerous Jews and Christians have read these clauses as evidence of God's own androgyny or sexlessness. Yet others have interpreted that this scripture actually tells about the creation of the first human being as a perfect androgyne, a hermaphrodite if you will, that was later to be split in half.
Further, it is not a coincidence that the first portrayals of God in human form, Jesus, by very early Christians, look rather peculiar to the Christians today. There are works of art where Jesus is depicted beardless and delicate, or a bit plump, absolutely non-muscular – very similar to the eunuchs of that time, to be blunt. He is carved in stone riding a donkey not in the way rulers ride their horses but like women sit, sideways. Jesus Christ, later to be referred to as the perfect man and perfect God, who was born of a woman. All that was human in him was from a female, none of it from a male.
Both the Bible and the 2000 years of Christian tradition embrace actually quite a few references to the ambiguity and quivering of gender. This evidence seems to point to at least two directions at the same time. On one hand it tells us that gender is probably something quite irrelevant and earthly, and has no meaning in the Kingdom of Heaven. This line of investigation concentrates on gender as in being men or women.
On the other hand many references hint very strongly that there is important symbolism in gender, something divine even. And this evidence is about gender as many of us actually experience it: as a phenomenon that is so strange and fluid, ambiguous, puzzling and almost otherworldly, that our language cannot really grasp it. Gender might be more aptly described through poetry and art, similarly to the phenomenon of love – or God.
I was diagnosed with burn out and moderate depression last spring. I was baffled. I had to reconsider my self-perception quite thoroughly. Till then I had been someone with no mental health issues – especially in my childhood family, where I had even grown to be the only sane one in the middle of the fragile and aching souls. And I am not really exaggerating here. I crumbled into pieces.
I got help and support, medication and therapy, and it took me about nine months to get back on my feet. Those who have experienced depression know that recovering from it is a process of change. Those nine months I was pregnant with a new me. I was blessed with a good midwife, a therapist who understood enough to be sensitive about the variation of gender and sexuality issues in my life.
There is still another parallel to pregnancy: as a depressed person I started to bump into others everywhere. Suddenly the world was full of people who had experienced depression. Half of my friends shared their stories with me. Not everybody got proper help. Some of my transgender friends were stuck between two diagnoses: the doctors didn't write them the papers needed for the gender reassignment to proceed before they had their depression taken care of, and at the same time other doctors would not see the depression from behind the evident dysphoria and pain connected to their gender identity.
During my sick leave I frequented the mass on Thursdays at noon, as I was too tired to get up early enough on Sunday mornings, but felt the hunger of communion. I felt peaceful in the nearly empty church, among others who had time to attend the mass in the middle of a workday: the elderly, probably some unemployed, undoubtedly also a few mental health patients like me, and a handful of students.
I used to stare at the altarpiece, my mind drifting away from the words of the priest. Jesus would look back at me, showing me his wounds and letting me compare them to mine. Like my children and I have studied the size and details of our hands.
The altarpiece in the cathedral of Helsinki portrays Jesus dead, in the arms of the disciples. However, his wounds have much more to do with life than with death. When he is resurrected, the wounds remain. They are part of his perfect humanity, they don't need to be erased, there's nothing to fix.
I like to think this is the God whose image I was created in, God full of beautiful paradoxes. A perfect man, whose humanity is completely female. A perfect, flawless human being with lethal wounds, permanent scars and memories of pain. And a teacher who demands us to do the impossible: to love our fellow human beings as ourselves.
Obviously the first requirement before we can try to follow this law is that we make it possible for each other to love oneself. Regardless of the prefix of our gender – be it cis or trans or something else – we have to do all we can to make sure everyone can look into the mirror and recognise the face and the form and the silhouette as one's own. And every once in a while, when the morning has been really sunny and the coffee perfect, we might be able to get a glimpse at the Kingdom of Heaven and the face of God through our own eyes.
tiistai 12. toukokuuta 2009
Sumea sukupuoli
Vedin perjantaina hieman haasteellisen mutta antoisan paneelikeskustelun sukupuoleen ja sen moninaisuuteen liittyvistä käsitteistä. Ideana oli saada aikaan dialogia muun muassa siitä, miten voi puhua sellaisista sukupuoleen liittyvistä kokemuksista, joille ei ole olemassa sanoja. Onnistuimme tässä melko zeniläisessä tavoitteessa ihan kohtalaisesti.
Pöydälle nostettiin kysymyksiä käsitteiden määrittelemisestä, loukkaavien sanojen haltuunotosta, lääketieteellisen kielen vallasta ja elintilan luomisesta uusilla sanoilla. Ongelmallisten tai vaikeasti kääntyvien sanojen pitkästä listasta poimittiin muun muassa sellaisia kuin transsukupuolisuus, androgynia, transgender, transihmiset, gender, sex ja queer. Välillä kävimme syvissä filosofisissa vesissä todellisuuden ja kielen välisen suhteen äärellä. Totesimme kokemuksia nykyistä paremmin kuvaavan kielen kehittämisen olevan yhtä aikaa elintärkeä ja toisaalta mahdoton tavoite. Miten kieli voisikaan koskaan taipua kuvaamaan tarkasti jotain niin sumeaa kuin kokemus – ehkä varsinkaan silloin kun kokemus liittyy johonkin niin sumeaan kuin sukupuoli – kun kieli itsessään on juuri se "todellisuus", jonka rajoissa kokemuksiamme tulkitsemme? Tieteellisen eksaktin käsitteellisen tarkkuuden rinnalla (tai jopa sen sijaan) joskus tärkeää on nimenomaan riittävä "käsitteellinen sumeus", niin kuin paneeliin osallistunut tutkija Minna Uimonen asian muotoili.
Aika pitkään tarkastelimme niinkin tuttua sanaa kuin "sukupuoli". Akateemisessa keskustelussa paljon käytettyyn englantiin verrattuna suomi on tässä kohtaa aika mainio kieli. Suomeksi on mahdollista puhua sukupuolesta ottamatta kantaa sen biologisuuteen tai sosiaalisuuteen. Sukupuoli on myös eri asia ja eri sana kuin seksi (vrt. englanniksi sex), vaikka häilyvyyttä esiintyykin (esim. "sukupuolielämä"). Kuten keskustelussakin todettiin, "sukupuoli"-sanaa on myös kritisoitu: se liittää sukupuolen ensisijaisesti suvunjatkamiseen ja samalla tekee ihmisistä jollain tavalla puolikkaita. Toinen panelisti, tutkija Leena-Maija Rossi, huomautti sanan kuitenkin pakenevan kritiikkiä. "Puolen" ei välttämättä tarvitse viitata puolikkaaseen ja sitä kautta kahteen, vaan asioilla voi olla suomeksi moniakin puolia. "Suku" taas saa "perheen" tavoin kaiken aikaa uusia ja yhä laajempia merkityksiä meidän kielessämme ja mielessämme.
Kun koko keskustelun lähtökohtana oli tieto – ja kokemus – siitä, että kielen ja sukupuolen välinen suhde on vähintäänkin kitkainen, oli mukava nähdä, että aiheesta pystyttiin keskustelemaan avoimen moniäänisesti ja toisia kuunnellen. Puheenvuoroja käyttivät sekä tutkijat että ei-tutkijat, sekä transihmiset että cisihmiset. Yksi hyvä dialoginpätkä käytiin siitä, voivatko aihetta ulkopuolelta katsovat ihmiset tutkia ja ymmärtää esimerkiksi transsukupuolisuutta. Leena-Maija Rossi totesi minusta hyvin, että koko "ulkopuolisuuden" ajatus on sukupuolentutkimuksessa ongelmallinen, koska jollain hyvin merkittävällä tavalla olemme kaikki osallisia: kukaan ei ole ulkopuolinen sukupuolesta ja siihen liittyvistä kulttuurisista merkityksistä.
Sukupuoli-identiteetti, sukupuolen kokemus ja sen ilmaisu ovat asioita, jotka koskevat myös niitä meistä, jotka ovat "syntyneet oikeaan sukupuoleen". Olin talvella mukana keskusteluohjelmassa, jonka toimittaja – keski-ikäinen nainen – kysyi vieressäni istuvilta transnaisilta, miten tärkeää heille on tulla kohdelluiksi naisina. Lopullisesta ohjelmasta oli editoitu pois se, miten keskustelu jatkui heidän vastaustensa jälkeen. En nimittäin malttanut olla kysymättä, miten tärkeää toimittajalle itselleen on tulla kohdelluksi naisena. (Hän jätti vastaamatta, ja minulta asiaa ei kysytty.)
Keskustelun puheenjohtajan rooliin kuuluva loppuyhteenvedon tekeminen oli perjantaina se tilaisuuden haastavin osuus. Yleisössä istuva ystäväni oli kuitenkin käyttänyt yhden niin tärkeän puheenvuoron, että nostin sen kärjen yhteenvetoni lopetukseksi. Sukupuoleen liittyvän korrektin ja kunnioittavan kielen käyttäminen arjen kohtaamisissa ei ole kaikista tieteenfilosofisista syvyyksistä huolimatta kovin monimutkaista. Jos ei ole varma, millaiset sanat ovat kunnioittavia, asiaa voi kysyä asianosaiselta. Kysymys on loppujen lopuksi vain hyvästä käytöksestä.
Pöydälle nostettiin kysymyksiä käsitteiden määrittelemisestä, loukkaavien sanojen haltuunotosta, lääketieteellisen kielen vallasta ja elintilan luomisesta uusilla sanoilla. Ongelmallisten tai vaikeasti kääntyvien sanojen pitkästä listasta poimittiin muun muassa sellaisia kuin transsukupuolisuus, androgynia, transgender, transihmiset, gender, sex ja queer. Välillä kävimme syvissä filosofisissa vesissä todellisuuden ja kielen välisen suhteen äärellä. Totesimme kokemuksia nykyistä paremmin kuvaavan kielen kehittämisen olevan yhtä aikaa elintärkeä ja toisaalta mahdoton tavoite. Miten kieli voisikaan koskaan taipua kuvaamaan tarkasti jotain niin sumeaa kuin kokemus – ehkä varsinkaan silloin kun kokemus liittyy johonkin niin sumeaan kuin sukupuoli – kun kieli itsessään on juuri se "todellisuus", jonka rajoissa kokemuksiamme tulkitsemme? Tieteellisen eksaktin käsitteellisen tarkkuuden rinnalla (tai jopa sen sijaan) joskus tärkeää on nimenomaan riittävä "käsitteellinen sumeus", niin kuin paneeliin osallistunut tutkija Minna Uimonen asian muotoili.
Aika pitkään tarkastelimme niinkin tuttua sanaa kuin "sukupuoli". Akateemisessa keskustelussa paljon käytettyyn englantiin verrattuna suomi on tässä kohtaa aika mainio kieli. Suomeksi on mahdollista puhua sukupuolesta ottamatta kantaa sen biologisuuteen tai sosiaalisuuteen. Sukupuoli on myös eri asia ja eri sana kuin seksi (vrt. englanniksi sex), vaikka häilyvyyttä esiintyykin (esim. "sukupuolielämä"). Kuten keskustelussakin todettiin, "sukupuoli"-sanaa on myös kritisoitu: se liittää sukupuolen ensisijaisesti suvunjatkamiseen ja samalla tekee ihmisistä jollain tavalla puolikkaita. Toinen panelisti, tutkija Leena-Maija Rossi, huomautti sanan kuitenkin pakenevan kritiikkiä. "Puolen" ei välttämättä tarvitse viitata puolikkaaseen ja sitä kautta kahteen, vaan asioilla voi olla suomeksi moniakin puolia. "Suku" taas saa "perheen" tavoin kaiken aikaa uusia ja yhä laajempia merkityksiä meidän kielessämme ja mielessämme.
Kun koko keskustelun lähtökohtana oli tieto – ja kokemus – siitä, että kielen ja sukupuolen välinen suhde on vähintäänkin kitkainen, oli mukava nähdä, että aiheesta pystyttiin keskustelemaan avoimen moniäänisesti ja toisia kuunnellen. Puheenvuoroja käyttivät sekä tutkijat että ei-tutkijat, sekä transihmiset että cisihmiset. Yksi hyvä dialoginpätkä käytiin siitä, voivatko aihetta ulkopuolelta katsovat ihmiset tutkia ja ymmärtää esimerkiksi transsukupuolisuutta. Leena-Maija Rossi totesi minusta hyvin, että koko "ulkopuolisuuden" ajatus on sukupuolentutkimuksessa ongelmallinen, koska jollain hyvin merkittävällä tavalla olemme kaikki osallisia: kukaan ei ole ulkopuolinen sukupuolesta ja siihen liittyvistä kulttuurisista merkityksistä.
Sukupuoli-identiteetti, sukupuolen kokemus ja sen ilmaisu ovat asioita, jotka koskevat myös niitä meistä, jotka ovat "syntyneet oikeaan sukupuoleen". Olin talvella mukana keskusteluohjelmassa, jonka toimittaja – keski-ikäinen nainen – kysyi vieressäni istuvilta transnaisilta, miten tärkeää heille on tulla kohdelluiksi naisina. Lopullisesta ohjelmasta oli editoitu pois se, miten keskustelu jatkui heidän vastaustensa jälkeen. En nimittäin malttanut olla kysymättä, miten tärkeää toimittajalle itselleen on tulla kohdelluksi naisena. (Hän jätti vastaamatta, ja minulta asiaa ei kysytty.)
Keskustelun puheenjohtajan rooliin kuuluva loppuyhteenvedon tekeminen oli perjantaina se tilaisuuden haastavin osuus. Yleisössä istuva ystäväni oli kuitenkin käyttänyt yhden niin tärkeän puheenvuoron, että nostin sen kärjen yhteenvetoni lopetukseksi. Sukupuoleen liittyvän korrektin ja kunnioittavan kielen käyttäminen arjen kohtaamisissa ei ole kaikista tieteenfilosofisista syvyyksistä huolimatta kovin monimutkaista. Jos ei ole varma, millaiset sanat ovat kunnioittavia, asiaa voi kysyä asianosaiselta. Kysymys on loppujen lopuksi vain hyvästä käytöksestä.
torstai 24. huhtikuuta 2008
Tietoa ja politiikkaa
Juhlin eilen tietokirjani (Trans – Sukupuolen muunnelmia) julkistamista Kiasmassa. Dj soitti sukupuolen moninaisuuteen liittyvää musiikki, minä esittelin kirjaa ja kirjoittelin nimmareita ja Transtukipisteen yhteisötyöntekijä Malla Suhonen kommentoi puheenvuorossaan kirjan merkitystä sukupuolivähemmistöjen kannalta. Tiesin toki itsekin, että tällaista yleistajuista tietoteosta on odotettu ja sitä tarvitaan: asiallista, sensitiivistä ja monipuolista suomenkielistä tietoa aiheesta on tähän asti saanut hakea kiven alta.
Toivottavasti kirjani avaa jonkun uuden oven ja saamme juhlia tulevina vuosina muidenkin uusien sukupuolivähemmistöjä käsittelevien teosten julkistamista. Tarvetta olisi esimerkiksi sukupuolimoninaisten lasten vanhemmille kirjoitetulle opaskirjallisuudelle. Olisi myös upeaa, jos joku nostaisi esille sukupuolen moninaisuutta suomalaisessa taidehistoriassa. Lisäksi haluaisin lukea esimerkiksi analyyseja eurooppalaisesta tasa-arvopolitiikasta sukupuolivähemmistöjen näkökulmasta.
Kaikkein tärkeintä kuitenkin olisi, että tieto muuttuisi myös teoiksi.
Tänäänkin osallistun yksiin julkkareihin: Korjaamolla esitellään kirja nimeltä Vasemmisto etsii työtä. Olen ehtinyt lukaista siitä vasta johdannon ja yhden luvun, mutta jo sen perusteella voin sanoa, että tätäkin on odotettu. Tärkeää analyysia, hyviä kysymyksiä, tarpeellista teoretisointia. Miten tämäkin ajattelu vietäisiin poliittisten tekojen tasolle?
Toivottavasti kirjani avaa jonkun uuden oven ja saamme juhlia tulevina vuosina muidenkin uusien sukupuolivähemmistöjä käsittelevien teosten julkistamista. Tarvetta olisi esimerkiksi sukupuolimoninaisten lasten vanhemmille kirjoitetulle opaskirjallisuudelle. Olisi myös upeaa, jos joku nostaisi esille sukupuolen moninaisuutta suomalaisessa taidehistoriassa. Lisäksi haluaisin lukea esimerkiksi analyyseja eurooppalaisesta tasa-arvopolitiikasta sukupuolivähemmistöjen näkökulmasta.
Kaikkein tärkeintä kuitenkin olisi, että tieto muuttuisi myös teoiksi.
Tänäänkin osallistun yksiin julkkareihin: Korjaamolla esitellään kirja nimeltä Vasemmisto etsii työtä. Olen ehtinyt lukaista siitä vasta johdannon ja yhden luvun, mutta jo sen perusteella voin sanoa, että tätäkin on odotettu. Tärkeää analyysia, hyviä kysymyksiä, tarpeellista teoretisointia. Miten tämäkin ajattelu vietäisiin poliittisten tekojen tasolle?
perjantai 1. helmikuuta 2008
Höyheniä, paljetteja ja pelonsekaista naurua
Kävin eilen pitkästä aikaa Svenska Teaternissa. Oli mukava huomata, että ruotsin kielen taitoni riitti dialogin seuraamiseen, vaikka käytän kieltä tätä nykyä kovin harvoin. Tällä kertaa tarina tosin oli ennestään tuttu: La Cage Aux Folles, jonka moni meistä tuntee 1990-luvulla tehtynä elokuvaversiona Lainahöyhenissä (The Birdcage). Eilinen La Cage oli Georg Malviuksen ohjaus Broadway-musikaalista, jonka kantaesitys oli vuonna 1983. Itse tarina on kirjoitettu näytelmäksi jo kymmenen vuotta aikaisemmin Ranskassa.
Menkää katsomaan tämä musikaali! Menkää, vaikka tuntisitte tarinan takaperinkin. Jos ette tiedä tarinasta mitään voin kertoa, että se on todella koskettava, hyvin ajankohtainen, erittäin hauska ja monelle myös voimaannuttava. Birdcage-elokuvaan verrattuna Svenskanin toteutus on myös selvästi kunnianosoitus drag-taiteelle. Ja upeasti laulava Riko Eklundh loistaa ja säkenöi pääroolissa Albin-nimisenä hurmaavana kuningattarena.
Nautin siis eilisillasta kovasti. Yksi asia kuitenkin häiritsi, vaikka ehkä minun olisi pitänyt osata varautua. Ei, minua ei haitannut, vaikka kaikki eivät olleetkaan aivan suvereeneja kabaree-tanssijoita tai yltäneet Eklundhin tasolle laulajina ja tulkitsijoina. Minua jäivät vaivaamaan muutamat yleisöstä kuuluneet naurut. Musikaali oli hauska, minäkin nauroin välillä katketakseni. Joillakin oli kuitenkin tarve nauraa asioille, joita ei ollut tarkoitettu huvittaviksi: esimerkiksi sille, että toisiaan rakastavat ihmiset suutelevat.
Menkää katsomaan tämä musikaali! Menkää, vaikka tuntisitte tarinan takaperinkin. Jos ette tiedä tarinasta mitään voin kertoa, että se on todella koskettava, hyvin ajankohtainen, erittäin hauska ja monelle myös voimaannuttava. Birdcage-elokuvaan verrattuna Svenskanin toteutus on myös selvästi kunnianosoitus drag-taiteelle. Ja upeasti laulava Riko Eklundh loistaa ja säkenöi pääroolissa Albin-nimisenä hurmaavana kuningattarena.
Nautin siis eilisillasta kovasti. Yksi asia kuitenkin häiritsi, vaikka ehkä minun olisi pitänyt osata varautua. Ei, minua ei haitannut, vaikka kaikki eivät olleetkaan aivan suvereeneja kabaree-tanssijoita tai yltäneet Eklundhin tasolle laulajina ja tulkitsijoina. Minua jäivät vaivaamaan muutamat yleisöstä kuuluneet naurut. Musikaali oli hauska, minäkin nauroin välillä katketakseni. Joillakin oli kuitenkin tarve nauraa asioille, joita ei ollut tarkoitettu huvittaviksi: esimerkiksi sille, että toisiaan rakastavat ihmiset suutelevat.
sunnuntai 20. tammikuuta 2008
Se pieni ero
Ylen Uutiset julkisti tänään tuloksia kyselystä, jolla selvitettiin suomalaisten näkemyksiä ilmastonmuutoksen torjumisen keinoista. Oli ilahduttavaa lukea, että suurin osa suomalaisista on valmiita tekemään ainakin jonkinlaisia uhrauksia tulevaisuuden hyväksi. Ehkä kaikkein kiinnostavinta on kuitenkin se, miten erilaisia vastauksia eri sukupuolta olevilta suomalaisilta saatiin.
Lähes puolet kyselyyn vastanneista miehistä, 45 prosenttia, oli valmis rakentamaan niin paljon ydinvoimaa ettei Suomi tarvitsisi enää lainkaan kivihiiltä, vaikka ydinjätteen loppusijoitusongelmia ei ole ratkaistu ja ydinvoiman lisäkäyttö vaatisi vapaiden vesistöjen valjastamista säätövoimaksi. Naisista näin ajatteli vain noin kymmenen prosenttia.
Melkein yhtä suuri sukupuoliero näkyi koskien suojelussa: miehistä 40 prosenttia mutta naisista vain 18 prosenttia rakentaisi vesivoimaloita ja säännöstelyaltaita siitä huolimatta, että luontoarvot kärsisivät.
Miessukupuoli näyttäisi siis olevan aika merkittävä uhka ympäristölle. Mutta mistä kaikesta tällaiset sukupuolierot oikein syntyvät? Ja millä keinoilla saisimme suomalaiset miehet löytämään sisäisen feminiinisyytensä ainakin aina siksi hetkeksi kun he tekevät äänestyspäätöksiä? Se kun olisi ilmeisesti vastuullisen ympäristöpolitiikan tekemisen kannalta iso asia.
Lähes puolet kyselyyn vastanneista miehistä, 45 prosenttia, oli valmis rakentamaan niin paljon ydinvoimaa ettei Suomi tarvitsisi enää lainkaan kivihiiltä, vaikka ydinjätteen loppusijoitusongelmia ei ole ratkaistu ja ydinvoiman lisäkäyttö vaatisi vapaiden vesistöjen valjastamista säätövoimaksi. Naisista näin ajatteli vain noin kymmenen prosenttia.
Melkein yhtä suuri sukupuoliero näkyi koskien suojelussa: miehistä 40 prosenttia mutta naisista vain 18 prosenttia rakentaisi vesivoimaloita ja säännöstelyaltaita siitä huolimatta, että luontoarvot kärsisivät.
Miessukupuoli näyttäisi siis olevan aika merkittävä uhka ympäristölle. Mutta mistä kaikesta tällaiset sukupuolierot oikein syntyvät? Ja millä keinoilla saisimme suomalaiset miehet löytämään sisäisen feminiinisyytensä ainakin aina siksi hetkeksi kun he tekevät äänestyspäätöksiä? Se kun olisi ilmeisesti vastuullisen ympäristöpolitiikan tekemisen kannalta iso asia.
keskiviikko 5. joulukuuta 2007
Missikisat Angolassa
Ystäväni lähetti minulle linkin, jota tutkin otsa rypyssä ja pitkään. Sivuilla kerrotaan, että Angolassa järjestetään huhtikuussa Miss Maamiina -kilpailu, jonka voittaja saa palkinnoksi kultaisen proteesin. Kilpailuun sisältyy myös kykyosuus ja haastattelu, ja nettiyleisö voi käsittääkseni jo nyt äänestää suosikkiaan kymmenestä kandidaatista. Kaikki ovat angolalaisia naisia, jotka ovat selviytyneet kohtaamisesta maamiinan kanssa.
Medialukutaitoni tuntuu äkkiä hyvin rajalliselta. Onko tämä vitsi vai vakava hanke? Ehkä tämä voisi olla joku performanssi? Mieleen tulvii sekalaisia ajatuksia, joista osa kumpuaa antipatiastani länsimaisia missikisoja kohtaan. Onko tämä naisten hyväksikäyttöä? Hyväntekeväisyyttä? Amputaatiofetisismiä? Yhteiskuntakritiikkiä? Sosiaalipornoa?
Pienen penkomisen jälkeen selviää, että projektin takana on norjalainen teatteriohjaaja Morten Traavik, jonka tarkoituksena on kasvattaa tietoisuutta maamiinojen aiheuttamista tuhoista ja herättää samalla keskustelua naisten kauneusihanteista ja vammaisuuteen liittyvistä asenteista. Projekti toteutetaan yhdessä Angolan hallituksen ja paikallisten kansalaisaktivistien kanssa, muun muassa EU:n tuella. Miss Maamiina -kisa ei siis ole vitsi.
En silti ole varma, mitä kaikkea tästä ajattelisin. Missikisa-ajatus (tai/ja ajatus missikisojen ja kriittisen yhteiskunnallisen keskustelun hedelmällisestä yhdistämisestä) on häiritsevä. Häiriö ei poistu päästäni kokonaan vaikka opinkin jostain kisaa käsittelevästä lehtijutusta, että angolalainen vahva kauneuskilpailuperinne poikkeaa noin 180 astetta meidän missikisoistamme: Angolassa kilpailut ovat ilmeisesti tunnelmaltaan enemmän kauneutta juhlivia, karnevalistisia ja osallistujia valtaistavia.
Väistää ei voi sitäkään feministis-postkolonialistista säröä, että projektin takana on pohjoiseurooppalainen valkoinen mies.
Medialukutaitoni tuntuu äkkiä hyvin rajalliselta. Onko tämä vitsi vai vakava hanke? Ehkä tämä voisi olla joku performanssi? Mieleen tulvii sekalaisia ajatuksia, joista osa kumpuaa antipatiastani länsimaisia missikisoja kohtaan. Onko tämä naisten hyväksikäyttöä? Hyväntekeväisyyttä? Amputaatiofetisismiä? Yhteiskuntakritiikkiä? Sosiaalipornoa?
Pienen penkomisen jälkeen selviää, että projektin takana on norjalainen teatteriohjaaja Morten Traavik, jonka tarkoituksena on kasvattaa tietoisuutta maamiinojen aiheuttamista tuhoista ja herättää samalla keskustelua naisten kauneusihanteista ja vammaisuuteen liittyvistä asenteista. Projekti toteutetaan yhdessä Angolan hallituksen ja paikallisten kansalaisaktivistien kanssa, muun muassa EU:n tuella. Miss Maamiina -kisa ei siis ole vitsi.
En silti ole varma, mitä kaikkea tästä ajattelisin. Missikisa-ajatus (tai/ja ajatus missikisojen ja kriittisen yhteiskunnallisen keskustelun hedelmällisestä yhdistämisestä) on häiritsevä. Häiriö ei poistu päästäni kokonaan vaikka opinkin jostain kisaa käsittelevästä lehtijutusta, että angolalainen vahva kauneuskilpailuperinne poikkeaa noin 180 astetta meidän missikisoistamme: Angolassa kilpailut ovat ilmeisesti tunnelmaltaan enemmän kauneutta juhlivia, karnevalistisia ja osallistujia valtaistavia.
Väistää ei voi sitäkään feministis-postkolonialistista säröä, että projektin takana on pohjoiseurooppalainen valkoinen mies.
tiistai 31. heinäkuuta 2007
Eiväthän suomalaiset mitään rasisteja ole, mutta
Tuorein selvitys poliisin tietoon tulleesta rasistisesta rikollisuudesta kertoo, että viime vuonna Suomessa kirjattiin taas huomattavasti edellisvuotta enemmän, yhteensä 748, rasistista rikosepäilyä. Yleisin rasistinen teko oli selvityksen mukaan yhä pahoinpitely (40% tapauksista), mutta myös mm. syrjintä ja kunnianloukkaus olivat tavallisia nimikkeitä.
Selvityksestä käy ilmi rasismin sukupuolittuneisuus: useimmiten rasistinen teko kohdistuu mieheen, ja suurin osa miehiin kohdistuneista teoista on pahoinpitelyjä. Naiset taas kohtaavat useimmiten syrjintää, kunnianloukkauksia ja kotirauhan rikkomista. Jälleen yksi muistutus siitä, miksi ns. syrjintäperusteita (kuten etninen tausta ja sukupuoli) ei voi tarkastella irrallaan toisistaan.
Selvityksessä korostetaan, että se käsittelee vain rikosepäilyjä eikä siis kerro koko kuvaa rasismista tai edes rasistisista rikoksista Suomessa. Iso osa rikoksista ei tänäkään päivänä koskaan päädy poliisin pöydälle. Selvityksessä ei myöskään analysoida, mistä kaikesta jatkuva kasvu kertoo. Voi vain toivoa, että edes pieni osa siitä selittyy myönteisesti: että yhä useammista rikoksista tehdään rikosilmoitus.
Selvityksestä käy ilmi rasismin sukupuolittuneisuus: useimmiten rasistinen teko kohdistuu mieheen, ja suurin osa miehiin kohdistuneista teoista on pahoinpitelyjä. Naiset taas kohtaavat useimmiten syrjintää, kunnianloukkauksia ja kotirauhan rikkomista. Jälleen yksi muistutus siitä, miksi ns. syrjintäperusteita (kuten etninen tausta ja sukupuoli) ei voi tarkastella irrallaan toisistaan.
Selvityksessä korostetaan, että se käsittelee vain rikosepäilyjä eikä siis kerro koko kuvaa rasismista tai edes rasistisista rikoksista Suomessa. Iso osa rikoksista ei tänäkään päivänä koskaan päädy poliisin pöydälle. Selvityksessä ei myöskään analysoida, mistä kaikesta jatkuva kasvu kertoo. Voi vain toivoa, että edes pieni osa siitä selittyy myönteisesti: että yhä useammista rikoksista tehdään rikosilmoitus.
torstai 28. kesäkuuta 2007
Hyvä näyttely Vantaalla
Kävin eilen katsomassa Sateenkaari-Suomi -näyttelyn Vantaan kaupunginmuseossa Tikkurilassa. Suosittelen kenelle tahansa! Näyttely esittelee seksuaalisen suuntautumisen ja sukupuolen moninaisuuden nykypäivää ja menneisyyttä Suomessa, aina 1600-luvulle saakka. Hyvä, monipuolinen, hyvin toteutettu kokonaisuus.
Eilen museo oli pullollaan myös aika sateenkaarevaa yleisöä, koska siellä järjestettiin yleisöopastus osana Pride-viikkoa. Oli taas erikoista huomata omien tunteiden tasolla, miten ohuesti "tavallisesta" aiheesta on kysymys: tuntui kumman hyvältä, kun museoamanuenssi osasi (tietenkin osasi) kertoa oikeilla sanoilla ja epäröimättä transihmisten ja ei-heteroiden elämään kuuluvista asioista. Tuntui hyvältä ja tärkeältä, että ihan tavallinen, ihan oikea museo oli täynnä juuri Sateenkaari-Suomen historiaa. Se, minkä pitäisi olla itsestäänselvää, ilahdutti suhteettoman paljon.
Saankohan elää sen päivän, että esimerkiksi sukupuolen moninaisuuden asiallinen huomioiminen tuntuu enää vain asialliselta.
Eilen museo oli pullollaan myös aika sateenkaarevaa yleisöä, koska siellä järjestettiin yleisöopastus osana Pride-viikkoa. Oli taas erikoista huomata omien tunteiden tasolla, miten ohuesti "tavallisesta" aiheesta on kysymys: tuntui kumman hyvältä, kun museoamanuenssi osasi (tietenkin osasi) kertoa oikeilla sanoilla ja epäröimättä transihmisten ja ei-heteroiden elämään kuuluvista asioista. Tuntui hyvältä ja tärkeältä, että ihan tavallinen, ihan oikea museo oli täynnä juuri Sateenkaari-Suomen historiaa. Se, minkä pitäisi olla itsestäänselvää, ilahdutti suhteettoman paljon.
Saankohan elää sen päivän, että esimerkiksi sukupuolen moninaisuuden asiallinen huomioiminen tuntuu enää vain asialliselta.
sunnuntai 17. kesäkuuta 2007
Sirpasta puoluesihteeri, avioliittolaista sukupuolineutraali :)
Huh, kokous ohi. Voin vain kuvitella, miten väsyneitä puoluetoimiston työntekijät ovat, kun itsekin nukahdin sohvaan melkein heti kotiin päästyäni, vaikken edes kukkunut iltoja tai työskennellyt öitä.
Saimme tänään valittua vasemmistoliitolle uuden puoluesihteerin. Uskon, että Sirpa Puhakka tekee oikein hyvää puolueelle, sen toimintatavoille ja myös sen imagolle. Ihanaa, Sirpa!
Kokous sai valmiiksi myös poliittisen tavoiteohjelman vuosille 2007—2010. Siitäkin olen iloinen. Vasemmistoliiton tavoitteena on nyt muun muassa, että ydinvoimasta ja fossiilisista polttoaineista luovutaan asteittain, avioliittolaki muutetaan sukupuolineutraaliksi, sivariaika lyhennetään kuuteen kuukauteen ja Turkki otetaan EU:n jäseneksi kun se täyttää jäsenyysehdot. Puolue korostaa myös esimerkiksi ennaltaehkäisevän mielenterveystyön tärkeyttä sekä naisten aseman parantamisen merkitystä kehitysmaiden köyhyyden vähentämisessä.
Ei ollenkaan pöllömpi paperi siis! Jos koko eduskuntaryhmä toimii reilusti näiden tavoitteiden ja arvojen mukaisesti, on ehkä toivoa, että myös suuren yleisön kuva puolueesta muuttuu tulevina vuosina raikkaammaksi.
Kannanottoluonnoksista kokous uskalsi hyväksyä vain kuntia ja sosiaaliturvaa koskevat. Erittäin hyvä luonnos EU:n perusoikeuskirjan merkityksestä sai osan hyppimään seinille, ja kannanotto päätettiin lähettää puoluehallitukselle edelleen käsiteltäväksi. Luulen, että osa ihmisistä kyllä sekoitti mielessään sanat ”perusoikeuskirja” ja ”perustuslaki” ja reagoi tunteella… Toivottavasti uusi puoluehallitus ottaa paperin käsittelyynsä jo ensi viikolla ja näkee metsän puilta.
Saimme tänään valittua vasemmistoliitolle uuden puoluesihteerin. Uskon, että Sirpa Puhakka tekee oikein hyvää puolueelle, sen toimintatavoille ja myös sen imagolle. Ihanaa, Sirpa!
Kokous sai valmiiksi myös poliittisen tavoiteohjelman vuosille 2007—2010. Siitäkin olen iloinen. Vasemmistoliiton tavoitteena on nyt muun muassa, että ydinvoimasta ja fossiilisista polttoaineista luovutaan asteittain, avioliittolaki muutetaan sukupuolineutraaliksi, sivariaika lyhennetään kuuteen kuukauteen ja Turkki otetaan EU:n jäseneksi kun se täyttää jäsenyysehdot. Puolue korostaa myös esimerkiksi ennaltaehkäisevän mielenterveystyön tärkeyttä sekä naisten aseman parantamisen merkitystä kehitysmaiden köyhyyden vähentämisessä.
Ei ollenkaan pöllömpi paperi siis! Jos koko eduskuntaryhmä toimii reilusti näiden tavoitteiden ja arvojen mukaisesti, on ehkä toivoa, että myös suuren yleisön kuva puolueesta muuttuu tulevina vuosina raikkaammaksi.
Kannanottoluonnoksista kokous uskalsi hyväksyä vain kuntia ja sosiaaliturvaa koskevat. Erittäin hyvä luonnos EU:n perusoikeuskirjan merkityksestä sai osan hyppimään seinille, ja kannanotto päätettiin lähettää puoluehallitukselle edelleen käsiteltäväksi. Luulen, että osa ihmisistä kyllä sekoitti mielessään sanat ”perusoikeuskirja” ja ”perustuslaki” ja reagoi tunteella… Toivottavasti uusi puoluehallitus ottaa paperin käsittelyynsä jo ensi viikolla ja näkee metsän puilta.
sunnuntai 3. kesäkuuta 2007
Muuttoja ja muutoksia
Päätin viimeinkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja siirtää päiväkirjamerkintäni blogimuotoon. Vanhat merkinnät jäävät osoitteeseen www.aarnipuu.net/paivakirjamerkintoja.html mutta tästä kesästä eteenpäin kolumnoin täällä.
Pyrkimykseni on jatkossakin kirjoittaa ainakin muutaman viikon välein itseäni kiinnostavista poliittisista – sanan laajassa merkityksessä – aiheista. Olen nyt kuitenkin uudessa elämäntilanteessa: tartun tänä kesänä omaan väitöskirjatyöhöni apurahan turvin eli paneudun sukupuolettomuuden merkityksiin kristinuskossa. Nämä muutamat kuukaudet vaalien jälkeen olen ollut apurahakirjailija ja tehnyt tietokirjaa sukupuolen moninaisuudesta, myös apurahalla.
Apurahaelämässä on sen järjettömien ja ikävien puolien (sosiaaliturvan puutteet jne.) lisäksi myös joitain hyviä puolia: ei työaikoja, ei työnantajaa, ei työmatkoja. Myös perheen ja työn yhteensovittaminen on yhtäkkiä toisella tavalla mahdollista – vaikka myös toisella tavalla haastavaa. Toistaiseksi teen joka tapauksessa mielelläni töitä kotona ja nautin vapauden illuusiosta.
Pyrkimykseni on jatkossakin kirjoittaa ainakin muutaman viikon välein itseäni kiinnostavista poliittisista – sanan laajassa merkityksessä – aiheista. Olen nyt kuitenkin uudessa elämäntilanteessa: tartun tänä kesänä omaan väitöskirjatyöhöni apurahan turvin eli paneudun sukupuolettomuuden merkityksiin kristinuskossa. Nämä muutamat kuukaudet vaalien jälkeen olen ollut apurahakirjailija ja tehnyt tietokirjaa sukupuolen moninaisuudesta, myös apurahalla.
Apurahaelämässä on sen järjettömien ja ikävien puolien (sosiaaliturvan puutteet jne.) lisäksi myös joitain hyviä puolia: ei työaikoja, ei työnantajaa, ei työmatkoja. Myös perheen ja työn yhteensovittaminen on yhtäkkiä toisella tavalla mahdollista – vaikka myös toisella tavalla haastavaa. Toistaiseksi teen joka tapauksessa mielelläni töitä kotona ja nautin vapauden illuusiosta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
