Se oli vitsi (KU Viikkolehti 19.11.)

Taas meiltä kielletään kaikki hauska. Mainonnan eettinen neuvosto totesi kuunvaihteessa erään lonkerojuoman mainoskampanjan syrjiväksi ja hyvän tavan vastaiseksi, koska siinä annetaan stereotyyppinen kuva homoista. Siis siinä, joissa napapaitaan pukeutuva tyhmä ja naismainen blondi puhuu hassusti ruotsia ja kaataa piimää rinnuksilleen.

Lausunnossa viitataan kansainvälisesti sovittuihin perussääntöihin, joiden mukaan markkinoinnissa ei saa halventaa tai väheksyä tiettyä henkilöä tai ihmisryhmää. Mainostaja kieltää vastineessaan kaiken ja toteaa: ”Mainonta ei kohdistu mihinkään henkilöryhmään. Mainonta on ajatuksia herättävää ja oivaltavaa.”

Ajatuksia mainoskampanja on toden totta herättänyt, mutta oivaltavuutta en ihan heti hoksaa. Millaisia ahaa-elämyksiä herättää karrikatyyri, joka mainostajan mukaan nauraa ”stereotyyppisille käsityksille ruotsalaisista”? Ruotsalaismiesten naismaisesta homoudesta on saatu kicksejä jo kultaisella 1950-luvulla, kun homous oli vielä niin rikos, sairaus kuin syntikin.

Mainokselle annettu huomautus on sen sijaan synnyttänyt ihmisissä erinäisiä oivalluksia. ”En nähnyt mainoksessa mitään mikä olisi loukannut mua”, toteaa yksi pohdiskelija sosiaalisessa mediassa. Kun joku kertoo, että mainos tuntui hänestä kurjalta, kumoaa seuraava kirjoittaja tämän tunteen nerokkaan yksinkertaisella tosiasialla: ”Kun näin mainoksen ensimmäistä kertaa, siitä tuli mieleeni yksi homoystävistäni ja naurettiin sille molemmat.” Minä siis. Minä ja mun kaverit.

Ehkä oivaltavimmin asian kiteyttää kirjoittaja, joka toteaa: ”Toisilla on huumorintajua, toisilla ei.” Tässä vaiheessa minulta katkeaa verisuoni päästä. En kehtaa kertoa, miten sopimattomille asioille minäkin rakastan nauraa. Rakastan kuitenkin myös hyvää giniä ja arvaatte varmaan, miten paljon välillä harmittaa, kun se maksaa niin paljon ja Alkoonkin on pitkä matka. Tästä huolimatta en vaadi alkoholiveron poistamista tai viinaa lähikauppaan. Miksi? Koska halpa viina tuottaisi monelle ihmiselle aivan jumalattoman paljon enemmän kärsimystä ja huolta kuin minulle iloa.

Harva haluaa tosikon mainetta. Onneksi minulla ei Seta-veteraanina ole tältä osin enää mitään menetettävää. Kyseisten mainosten moittiminen on aiheellista täysin riippumatta siitä, kuinka paljon ne meitä naurattivat. Niiden kohteena oli nimittäin se tyttömäinen pieni poika, joka juoksee kaikki koulumatkansa pakoon lyöntejä ja potkuja. Kuka kävisi huikkaamassa hänelle, että homoilla pitäisi olla enemmän huumorintajua?

In God's image – Omaksi kuvakseen

A friend of mine joined the Finnish Orthodox Church last week. He had kindly invited me to the short ceremony of anointment and the mass before it. I was very happy for my friend who seemed to have found his spiritual home, and although I have never been too fond of the orthodox aesthetics, the ceremony was touching. My friend stood there barefoot (this was part of the script), clearly peaceful and calm, surrounded by his family and friends. There was something very human in all this – and something quite divine too.

A couple of weeks earlier I had been invited to open a conference with a speech. The European Forum of LGBT Christian groups held their annual gathering in Järvenpää, Finland this year. The theme of the conference was "Courage to follow the Law of Love". My duty was to make a connection between the theme and the issue of gender diversity or transgender people. While my recently anointed friend is not transgender, his ceremony reminded me of some of the things I had contemplated in my speech. I'll share a bit here (in English, since that was the language of the conference as well).

One of the objects of contemplation was Genesis – a scripture frequently used when someone wants to condemn (or deny the existence of) gender minorities, just like it is with sexual minorities as well. God created us male and female, they say. And so it says in the book. The first of the two different versions of our creation tells us three things: first, that God created human beings; second, that we were created in God's own image and likeness; and third, that we ware made male and female.

I find it strange that from these three clauses it is the last one that gets most of the references and attention. After all, the core of the matter would probably be that people are created by God and in the image of God. That, at least for me, is quite an amazing message. For me it means that like God, I too am a mystery, a secret to myself and others. Further, it means that we are in theory able to look into Heaven and see God through the faces of each other. Somehow the question of gender seems a bit lame and earthly compared to this.

But what I simply cannot understand is the amount of cheekiness and arrogance in some of our fellow human beings as they claim to know what is included in God's image and what is not.

Besides, the Genesis has always been interpreted in various different ways. Numerous Jews and Christians have read these clauses as evidence of God's own androgyny or sexlessness. Yet others have interpreted that this scripture actually tells about the creation of the first human being as a perfect androgyne, a hermaphrodite if you will, that was later to be split in half.

Further, it is not a coincidence that the first portrayals of God in human form, Jesus, by very early Christians, look rather peculiar to the Christians today. There are works of art where Jesus is depicted beardless and delicate, or a bit plump, absolutely non-muscular – very similar to the eunuchs of that time, to be blunt. He is carved in stone riding a donkey not in the way rulers ride their horses but like women sit, sideways. Jesus Christ, later to be referred to as the perfect man and perfect God, who was born of a woman. All that was human in him was from a female, none of it from a male.

Both the Bible and the 2000 years of Christian tradition embrace actually quite a few references to the ambiguity and quivering of gender. This evidence seems to point to at least two directions at the same time. On one hand it tells us that gender is probably something quite irrelevant and earthly, and has no meaning in the Kingdom of Heaven. This line of investigation concentrates on gender as in being men or women.

On the other hand many references hint very strongly that there is important symbolism in gender, something divine even. And this evidence is about gender as many of us actually experience it: as a phenomenon that is so strange and fluid, ambiguous, puzzling and almost otherworldly, that our language cannot really grasp it. Gender might be more aptly described through poetry and art, similarly to the phenomenon of love – or God.

I was diagnosed with burn out and moderate depression last spring. I was baffled. I had to reconsider my self-perception quite thoroughly. Till then I had been someone with no mental health issues – especially in my childhood family, where I had even grown to be the only sane one in the middle of the fragile and aching souls. And I am not really exaggerating here. I crumbled into pieces.

I got help and support, medication and therapy, and it took me about nine months to get back on my feet. Those who have experienced depression know that recovering from it is a process of change. Those nine months I was pregnant with a new me. I was blessed with a good midwife, a therapist who understood enough to be sensitive about the variation of gender and sexuality issues in my life.

There is still another parallel to pregnancy: as a depressed person I started to bump into others everywhere. Suddenly the world was full of people who had experienced depression. Half of my friends shared their stories with me. Not everybody got proper help. Some of my transgender friends were stuck between two diagnoses: the doctors didn't write them the papers needed for the gender reassignment to proceed before they had their depression taken care of, and at the same time other doctors would not see the depression from behind the evident dysphoria and pain connected to their gender identity.

During my sick leave I frequented the mass on Thursdays at noon, as I was too tired to get up early enough on Sunday mornings, but felt the hunger of communion. I felt peaceful in the nearly empty church, among others who had time to attend the mass in the middle of a workday: the elderly, probably some unemployed, undoubtedly also a few mental health patients like me, and a handful of students.

I used to stare at the altarpiece, my mind drifting away from the words of the priest. Jesus would look back at me, showing me his wounds and letting me compare them to mine. Like my children and I have studied the size and details of our hands.
The altarpiece in the cathedral of Helsinki portrays Jesus dead, in the arms of the disciples. However, his wounds have much more to do with life than with death. When he is resurrected, the wounds remain. They are part of his perfect humanity, they don't need to be erased, there's nothing to fix.

I like to think this is the God whose image I was created in, God full of beautiful paradoxes. A perfect man, whose humanity is completely female. A perfect, flawless human being with lethal wounds, permanent scars and memories of pain. And a teacher who demands us to do the impossible: to love our fellow human beings as ourselves.

Obviously the first requirement before we can try to follow this law is that we make it possible for each other to love oneself. Regardless of the prefix of our gender – be it cis or trans or something else – we have to do all we can to make sure everyone can look into the mirror and recognise the face and the form and the silhouette as one's own. And every once in a while, when the morning has been really sunny and the coffee perfect, we might be able to get a glimpse at the Kingdom of Heaven and the face of God through our own eyes.

Pientä ja suurta

Olen yllättänyt itseni ja löytänyt sisältäni pienen paluumuuttajan. Hetken aikaa näytti jopa siltä, että raahaan perheeni samaan taajamaan, jossa itse kävin peruskouluni. Lopulta se unelmien remonttikohde ostettiin sentään naapurikunnan puolelta. Tulevana kesänä edessä on muutto 1970-luvun lähiöstä ikivanhaan kulttuurimaisemaan järven rannalle. Vaikka tämä on myönteinen elämänmuutos, se ihana unelmat todeksi -hanke, alan tulla vähitellen tietoiseksi myös niistä asioista joista joudumme luopumaan. Yksi ei-niin-myönteinen muutos on se, että siirrymme kohtuullisen monikulttuurisesta miljööstä varsin monokulttuuriseen yhteisöön ja ympäristöön.

Siinä naapurikunnassa kävin 1980-luvulla kouluni tapaamatta tietääkseni koskaan yhtään maahanmuuttajaa, eikä kylän raitilla liikkunut romaniasuisia naisia, ei ensimmäistäkään. Kaikkien koulutovereideni äidinkieli oli suomi. Oma lapsuudenperheeni oli kenties seudun erikoisimpia, kun vanhempani eivät edes kuuluneet kirkkoon… Minun lasteni koulussa sen sijaan puhutaan kenties kymmeniä eri äidinkieliä ja jakaudutaan uskontotuntien ajaksi ainakin neljään eri ryhmään. Kulttuurisen ja kielellisen monimuotoisuuden lisäksi arkeen kuuluvat myös esimerkiksi sellaiset asiat kuin kehitysvammaisuus, perhemuotojen moninaisuus ja erilaiset oppijat.

Nuorimmaisemme kävivät viime viikolla tutustumassa tulevaan kouluunsa ja opettajaansa siellä maalla. Ope oli kiva ja muutamassa tunnissa lapset ehtivät saada monta uutta ystävää ja oppia pari uutta leikkiä. Aivan erityisen ihanaa oli kuitenkin kaiken kotoisuus ja ihmisenkokoisuus: ruokasalikin oli mukavan pieni ja kaiuton. Pikkuruisesta alakoulusta puuttuvat sekä ison helsinkiläisen peruskoulun vahvuudet että sen heikkoudet. Kumman sinä valitsisit jos vaihtoehdot olisivat a) 29 lapsen monikulttuurinen luokka tai b) 16 lapsen monokulttuurinen (tai ainakin ensisilmäyksellä monokulttuurisempi) yhdysluokka?

No, olemme kyllä jo ehtineet kuulla muuttavamme samaan kuntaan ainakin kahden tutuntutun miesparin kanssa. Ja nyt pääsiäislomalla ajoimme jälleen kerran kunnan keskustaajaman läpi rakkaalle remonttityömaallemme kun katseeni kiinnittyi johonkin, josta ilahduin jo ennen kuin edes tajusin mitä näin. Ja minä näin nuoren romaniasuisen naisen kävelyttämässä koiraa yhdessä valkolaisasuisen ystävättärensä kanssa.

Paperiset perusoikeudet

Komissio ja Eurooppa-neuvosto ovat kuulemma tänä keväänä päättämässä, ollaanko tekemässä uutta syrjinnän vastaista EU-direktiiviä, joka kattaisi kaikki elämänalueet ja kaikki eri syrjintäperusteet. Nykytilannehan on hyvin erikoinen: etniseen taustaan perustuva syrjintä on selkeästi kielletty kaikilla elämänalueilla, sukupuoleen perustuva sen sijaan käytännössä vain palveluissa ja työelämässä, ja esimerkiksi vammaisuuteen tai seksuaaliseen suuntautumiseen perustuva syrjintä ainoastaan työelämässä. Kaikki ovat siis tasa-arvoisia, mutta toiset vähän tasa-arvoisempia kuin toiset.

Syrjinnän vastaista työtä tekevät järjestöt ovat vaatineet muutosta jo vuosia. Myös Euroopan parlamentti on peräänkuuluttanut uutta direktiiviä useaan otteeseen. Vieläkään asian etenemiseen ei valitettavasti voi luottaa: ilmassa on merkkejä siitä, että osa syrjintäperusteista haluttaisiin kuitenkin jättää direktiivin ulkopuolelle. Seksuaalisen suuntautumisen lisäksi löysässä hirressä riippuvat ikä ja uskonnollinen vakaumus.

Lissabonin sopimuksen mukana EU:n jäsenvaltiot ovat hyväksymässä sen, että perusoikeuskirja muuttuu oikeudellisesti sitovaksi. Ihmisoikeudet, mukaan lukien syrjimättömyys, ovat tämän jälkeen entistä vahvemmin ja yksiselitteisemmin EU:n toiminnan perustaa. Miten on mahdollista, että samaan aikaan komissio joutuu harkitsemaan näin käsittämätöntä kompromissia syrjinnän vastaisen lainsäädännön kohdalla? Ovatko perusoikeudet ok vain niin kauan kuin ne pysyvät paperilla eikä niitä tarvitse soveltaa ihmisten arkeen?

Höyheniä, paljetteja ja pelonsekaista naurua

Kävin eilen pitkästä aikaa Svenska Teaternissa. Oli mukava huomata, että ruotsin kielen taitoni riitti dialogin seuraamiseen, vaikka käytän kieltä tätä nykyä kovin harvoin. Tällä kertaa tarina tosin oli ennestään tuttu: La Cage Aux Folles, jonka moni meistä tuntee 1990-luvulla tehtynä elokuvaversiona Lainahöyhenissä (The Birdcage). Eilinen La Cage oli Georg Malviuksen ohjaus Broadway-musikaalista, jonka kantaesitys oli vuonna 1983. Itse tarina on kirjoitettu näytelmäksi jo kymmenen vuotta aikaisemmin Ranskassa.

Menkää katsomaan tämä musikaali! Menkää, vaikka tuntisitte tarinan takaperinkin. Jos ette tiedä tarinasta mitään voin kertoa, että se on todella koskettava, hyvin ajankohtainen, erittäin hauska ja monelle myös voimaannuttava. Birdcage-elokuvaan verrattuna Svenskanin toteutus on myös selvästi kunnianosoitus drag-taiteelle. Ja upeasti laulava Riko Eklundh loistaa ja säkenöi pääroolissa Albin-nimisenä hurmaavana kuningattarena.

Nautin siis eilisillasta kovasti. Yksi asia kuitenkin häiritsi, vaikka ehkä minun olisi pitänyt osata varautua. Ei, minua ei haitannut, vaikka kaikki eivät olleetkaan aivan suvereeneja kabaree-tanssijoita tai yltäneet Eklundhin tasolle laulajina ja tulkitsijoina. Minua jäivät vaivaamaan muutamat yleisöstä kuuluneet naurut. Musikaali oli hauska, minäkin nauroin välillä katketakseni. Joillakin oli kuitenkin tarve nauraa asioille, joita ei ollut tarkoitettu huvittaviksi: esimerkiksi sille, että toisiaan rakastavat ihmiset suutelevat.

Juhlapuheeni HTS:n, KSL:n ja Vasemmistoliiton vaihtoehtoisessa itsenäisyyspäivän kulttuurijuhlassa tänään

Arvoisa juhlayleisö, ystävät, toverit,
niin kuin hyvin tiedätte, itsenäinen Suomi täyttää tänä vuonna 90 vuotta. Sen sijaan sitä ette kaikki tiedäkään, että minun esikoiseni täyttää helmikuussa 14. Puhun teille siitä.

Esikoiseni elää päivä päivältä selvemmin ja intensiivisemmin sellaista elämänvaihetta, jossa hän yrittää monin tavoin sijoittaa itsensä maailmaan. Hän hahmottaa aiempaa paremmin erilaisia viiteryhmiä ja ajattelutapoja, kokeilee erilaisia tyylejä ja peilaa itseään erilaisiin ihmisiin ja ilmiöihin. Esikoiseni elää tätä ikäänsä kulttuurissa ja ajassa, joka tuntuu korostavan valtavasti ihmisten yksilöllisyyttä, riippumattomuutta ja valinnan vapautta. Ajassa, jota kuvaavat viihde-elektroniikan ja kodinkoneiden vaihdettavat värikuoret, television kykykilpailut ja myspace- ja facebook-profiloituminen.

Esikoiseni on aikuistumassa maailmaan, jossa yksilöllisyyden toteuttaminen käy helposti ja hauskasti kuluttamalla. Mainostajat kertovat meille, että voimme ostaa itsellemme haluamamme statuksen ja saada siihen sopivat vaatteet kaupan päälle. Itse asiassa voimme myös ostaa vapauden ja kaupan päälle saamme ehkä turistimatkan. Kuluttamisen vapaus on rajaton, kun vain raha riittää.

Kaupallisen mainonnan häly – joka voimistuu aina näin joulun alla – peittää alleen koko joukon maksuttomia minäkuvan rakentamisen ja itsensä kohtaamisen välineitä: esimerkiksi luonnossa liikkumisen tai taiteesta nauttimisen kautta tulevia elämyksiä. Teini-iässä tältä hälyltä suojautuminen on tutkimusten mukaan kaikkein vaikeinta.

Kun itse olin 14-vuotias, kapinoin kouluni valtakulttuuria vastaan kuuntelemalla liian vanhanaikaista musiikkia, pitämällä aamunavauksia koe-eläinten suojelusta ja Etelä-Afrikan rotuerottelusta ja identifioitumalla vähintään yhtä vasemmistolaiseksi kuin vanhempani. Olin mielestäni hyvin yksilöllinen ja itsenäinen ja vapaa tekemään juuri minulle sopivia ratkaisuja. Kesti vuosia ennen kuin vähitellen havahduin siihen, miten kahlittu olin esimerkiksi oppimiini sukupuolirooleihin tai oletukseen, että kaikki ihmiset ovat heteroseksuaalisia – minä mukaan lukien. Enkä hetkeäkään usko, että osaan tosiasiassa nyt arvioida, mikä kaikki kahlitsee minua tänään.

Monet vapauden kahleet naamioituvat itsestäänselvyyksiksi ja ainoaksi totuudeksi. Miten ihminen voi tehdä yksilöllisiä valintoja jos tarjolla on vain yksi vaihtoehto? Se on vähintään yhtä vaikeaa kuin politiikan tekeminen tilanteessa, jossa uusliberalistinen oikeistolaisuus näyttäytyy neutraalina totuutena vailla ideologisia kytköksiä.

Miten ihminen voi löytää oman tapansa toimia, ajatella, rakastaa tai pukeutua jos näkyvillä olevien vaihtoehtojen joukossa ei ole yhtään sellaista tapaa, joka tuntuisi hyvältä ja luonnolliselta juuri minulle? Surullisen moni ihminen elää elämäänsä loppuun asti melankolian vallassa, pysyvässä kaipuussa, jonka kohdetta ei kuitenkaan osaa nimetä. Yhden melankolia syntyy tiedostamattomasta homoseksuaalisuudesta, toinen kaipaa pois muttei ole varma mistä: työstään, kaupungista vai ehkä parisuhteesta.

Entä miten voi vapautua jos ei koskaan huomaa niitä asioita, jotka kahlitsevat? Ja jos kukaan ei koskaan auta näkemään, miten voisi tehdä toisinkin?

Äsken mainitsemieni sukupuoliroolien ja hetero-oletuksen ohella meitä kahlitsevat tietenkin lukemattomat muutkin tekijät. Perhetaustamme ja koulutuksemme saavat meidät näkemään joitain asioita ja mahdollisuuksia kirkkaammin ja sulkemaan silmämme toisilta kokonaan. Mikä tahansa ominaisuus iästä ja etnisestä taustasta lähtien voi olla kahle maailmassa, joka ei toimi yhdenvertaisuuden periaatteen mukaisesti. Elämäntilanteet ja tulotaso avaavat ja sulkevat ovia. Rakennettu ympäristö rajoittaa vapauttamme liikkua, varsinkin jos liikumme esimerkiksi lastenrattaiden tai opaskoiran kanssa. Jo pelkästään äidinkielemme vaikuttaa siihen, miten hahmotamme maailman, mitä pystymme ymmärtämään ja millaisiin kategorioihin osamme jakaa ilmiöitä.

Hyvä juhlayleisö,
vapaus tehdä itsenäisiä yksilöllisiä valintoja ja elää oman minäkuvansa mukaista elämää ei synny ensisijassa vaihtoehtojen määrää lisäämällä. Joissain tilanteissa vaihtoehtojen suuri määrä voi itse asiassa huonontaa elämänlaatua. Kenenkään vapautta tai hyvinvointia ei lisää mahdollisuus tehdä valintoja useiden tupakkamerkkien tai eri pikaluottojen välillä. Kaikki ihmiset eivät myöskään ylipäänsä nauti jatkuvien valintojen tekemisestä ja osa ei pärjää ollenkaan itsenäisten valintojen kanssa vaan tarvitsee valintojen tekemiseen tukea. Ja moni meistä valitsee itsensä ja läheistensä kannalta väärin, toistuvasti. Myös valinnan vapaus voi olla kahle.

Todellinen vapaus edellyttää ihmisten välisen yhdenvertaisuuden toteutumista ja mahdollisuuksien tasa-arvoa. Yksilötasolla vapauteen ja itsenäisyyteen tarvitaan myös sosiaalista pääomaa, sivistystä, kriittistä ajattelua, uskallusta ja medialukutaitoa. Mikään näistä ei synny itsestään. Esikoiseni, samoin kuin jokainen kasvava lapsi ja jokainen aikuinen, tarvitsee tukea ja neuvoja, inspiraatiota ja elämyksiä ja mahdollisuuksia kokeilla. Ei ole vapautta ilman yhteisvastuuta. Yksilön vapautumiseen tarvitaan toista ihmistä.

Hyvää itsenäisyyspäivää.

Sateenkaareva aikamatka

Osallistuin tänään Sateenkaariperheet ry:n 10-vuotisjuhlaseminaariin kurkistamalla puheenvuorossani kymmenen vuoden taakse. Puheenvuoroa varten piti kaivella vähän myös tietokoneen muistia, kun oma ei enää riittänyt. Siitä tuli kiinnostava pieni aikamatka.

Sateenkaariperheet perustettiin keskelle kiivaita keskusteluja hedelmöityshoitolaista ja parisuhdelaista. Niihin palaaminen ei ollut eikä ole emotionaalisesti ihan kevyttä. Onneksi tuota aikaa ei enää tarvitse elää uudestaan – ja toivottavasti adoptiolain muuttamista koskevat keskustelut käydään vähän vähempien vihapuheiden siivittäminä.

Ajan kulumisesta kertoo sekin, että yhdistyksen perustajajäsenissä ei vielä ollut ketään, jonka lapsi olisi saanut alkunsa lapsettomuusklinikalla. Olimme yksinhuoltajia, uusperheellisiä ja perheestä vasta haaveilevia. Tilanne muuttui kuitenkin nopeasti ja yhdistyksen ensimmäiset vuodet saivat todistaa varsinaista baby boomia. Se muutti myös tapaamisten luonnetta, kun yhteiskunnallisten keskustelujen lomassa puhuttiin välillä vauvauinnista, lastensairauksista ja erilaisista vaipoista. Minullakin on tallessa valokuvia joistain kokouksista, joissa lattialla tuhisi puoli tusinaa saman kokoisia vauvoja.

Ehkä eniten tässä aikamatkassa hätkähdyttivät ne asiat, jotka eivät ole muuttuneet tai joissa ei ole päästy kymmenessä vuodessa kovin pitkälle. Vieläkin jotkut sateenkaariperheet kohtaavat silkkaa syrjintää julkisissa palveluissa asioidessaan. Vieläkin perheiden monimuotoisuudesta keskustellaan välillä aivan asiattomaan sävyyn, muistamatta että kysymys on olemassaolevista, elävistä lapsista. Ja vieläkin jaksetaan epäröidä, että mitä jos homojen lapsista tuleekin homoja!

Ikään kuin se sitten olisi kaamein mahdollinen uhkakuva. Paljon kaameampi uhkakuva minusta on se, että konservatiivisten ja homofobisten heteroperheiden lapsista tulee homoja. Se on tilastollisesti paljon todennäköisempää, ja lapselle paljon kaameampaa. Ehkä kaikkein kaamein uhkakuva on kuitenkin se, että homo- ja transfobisten aikuisten lapsista tulee homo- ja transfobisia aikuisia. Sen estämiseksi tarvitaan vielä paljon työtä.

Uusi upea tutkimusraportti suomalaisista sateenkaariperheistä lapsiperhepalveluissa löytyy myös netistä.

Eiväthän suomalaiset mitään rasisteja ole, mutta

Tuorein selvitys poliisin tietoon tulleesta rasistisesta rikollisuudesta kertoo, että viime vuonna Suomessa kirjattiin taas huomattavasti edellisvuotta enemmän, yhteensä 748, rasistista rikosepäilyä. Yleisin rasistinen teko oli selvityksen mukaan yhä pahoinpitely (40% tapauksista), mutta myös mm. syrjintä ja kunnianloukkaus olivat tavallisia nimikkeitä.

Selvityksestä käy ilmi rasismin sukupuolittuneisuus: useimmiten rasistinen teko kohdistuu mieheen, ja suurin osa miehiin kohdistuneista teoista on pahoinpitelyjä. Naiset taas kohtaavat useimmiten syrjintää, kunnianloukkauksia ja kotirauhan rikkomista. Jälleen yksi muistutus siitä, miksi ns. syrjintäperusteita (kuten etninen tausta ja sukupuoli) ei voi tarkastella irrallaan toisistaan.

Selvityksessä korostetaan, että se käsittelee vain rikosepäilyjä eikä siis kerro koko kuvaa rasismista tai edes rasistisista rikoksista Suomessa. Iso osa rikoksista ei tänäkään päivänä koskaan päädy poliisin pöydälle. Selvityksessä ei myöskään analysoida, mistä kaikesta jatkuva kasvu kertoo. Voi vain toivoa, että edes pieni osa siitä selittyy myönteisesti: että yhä useammista rikoksista tehdään rikosilmoitus.

Hyvä näyttely Vantaalla

Kävin eilen katsomassa Sateenkaari-Suomi -näyttelyn Vantaan kaupunginmuseossa Tikkurilassa. Suosittelen kenelle tahansa! Näyttely esittelee seksuaalisen suuntautumisen ja sukupuolen moninaisuuden nykypäivää ja menneisyyttä Suomessa, aina 1600-luvulle saakka. Hyvä, monipuolinen, hyvin toteutettu kokonaisuus.

Eilen museo oli pullollaan myös aika sateenkaarevaa yleisöä, koska siellä järjestettiin yleisöopastus osana Pride-viikkoa. Oli taas erikoista huomata omien tunteiden tasolla, miten ohuesti "tavallisesta" aiheesta on kysymys: tuntui kumman hyvältä, kun museoamanuenssi osasi (tietenkin osasi) kertoa oikeilla sanoilla ja epäröimättä transihmisten ja ei-heteroiden elämään kuuluvista asioista. Tuntui hyvältä ja tärkeältä, että ihan tavallinen, ihan oikea museo oli täynnä juuri Sateenkaari-Suomen historiaa. Se, minkä pitäisi olla itsestäänselvää, ilahdutti suhteettoman paljon.

Saankohan elää sen päivän, että esimerkiksi sukupuolen moninaisuuden asiallinen huomioiminen tuntuu enää vain asialliselta.

Kohtuuttomuuksien kohtuullistamista

Päätimme tänään kulttuurilautakunnan kokouksessa uudesta järjestelmästä helsinkiläisten musiikkiopistojen avustamiseksi. Uudistuksen pointtina on tehdä järjestelmästä läpinäkyvämpi ja oikeudenmukaisempi ja samalla mahdollistaa avustusten harkinnanvaraisen suuntaamisen esimerkiksi aluellisilla perusteilla. Tämä on yksi keino lisää siihen valikoimaan, jolla lautakunta yrittää lisätä lasten mahdollisuuksia tehdä taidetta ja nauttia taiteesta sellaisilla kaupungin alueilla (erityisesti idässä ja koillisessa), joilla elävillä perheillä on kaikkein vähiten minkäänlaisia resursseja panostaa lasten harrastuksiin ja taide-elämyksiin.

Kun – toivottavasti – avustuspottiin saadaan ensi vuodelle vielä 700 000 euron lisäys, voidaan musiikkiopistoja houkutella myös laskemaan huikean korkeita lukukausimaksujaan. Taiteen perusopetus on Helsingissä tällä hetkellä lähes tuplasti kalliimpaa kuin Suomessa keskimäärin. Valtakunnallinen keskiarvo on 196 euroa, kun täällä keskiarvo ylittää 350 euroa. Tämän summan pienten soittajien perheet siis maksavat kahdesti vuodessa. Uusi järjestelmä tähtää lukukausimaksujen hinaamiseen noin 280 euroon, joka sekin on vielä monille perheille reilusti mahdollisuuksien rajojen ulkopuolella.

Tällaiset päätökset tuntuvat välillä toivottoman pieniltä liikahduksilta, mutta kuitenkin liikkeeltä oikeaan suuntaan. Lasten keskinäisen yhdenvertaisuuden saavuttaminen kulttuurin ja taiteen alueella vaatii tietenkin paljon enemmän.

Osa 2

Aloitin poliittisten kolumnien kirjoittamisen nettipäiväkirjaani lokakuussa 2006 pohtimalla äänioikeuden historiaa. Sama aihe saa toimia siltana vanhasta päiväkirjasta uuteen blogiin. Osallistuin nimittäin tänään eduskunnassa NYTKIS ry:n järjestämään Kaikkien demokratia? -seminaariin, jossa keskusteltiin nimenomaan niistä ryhmistä, jotka jäivät vaille äänioikeutta vuoden 1906 uudistuksessa. Seminaarissa keskityttiin erityisesti kansallisiin vähemmistöihin, mutta puhuttiin myös vammaisuudesta ja sivuttiin mm. köyhyyttä ja asunnottomuutta.

Olin seminaarista tosi iloinen, koska aiheesta ei ole tähän asti puhuttu käytännössä ollenkaan, vaikka koko maa on viettänyt sekä eduskunnan että äänioikeuden juhlavuosia. Yritin itsekin herättää tuota keskustelua syksyllä ennen vaaleja, mutta se ei syystä tai toisesta ottanut tulta alleen. Ilmeisesti yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden juhlimista ei haluttu pilata kriittisellä tarkastelulla.

Dosentti Antti Häkkisen mukaan vuonna 1906 äänioikeuden ulkopuolelle jäi käytännössä joka seitsemäs täysi-ikäinen suomalainen. Tästä määrästä huolimatta rajausta pidettiin ennen kaikkea periaatteellisena. Häkkinen aloittikin puheenvuoronsa toteamalla, että demokratinen järjestelmä sinänsä ei takaa vähemmistöjen oikeuksia.

Tämä olisi syytä pitää mielessä tänäkin päivänä: vaikka ääni- ja vaalioikeus kuuluu Suomessa nykyään myös jokaiselle asunnottomalle, prostituoidulle, toimeentulotuen saajalle, romanille ja vammaiselle, ei oikeus automaattisesti tarkoita tosiasiallista mahdollisuutta. Aivan liian monille ihmisille yhteiskunnallinen osallistuminen on käytännössä liian korkean kynnyksen takana, ja joillekin ihan konkreettisen kynnyksen. Toimiva demokratia edellyttää ihmisten moninaisuuden tunnistamista. Ihminen A voi tarvita tuekseen erityistoimia voidakseen esteettä tehdä saman kuin ihminen B ilman erityistä tukea, apua tai huomiota.

Seminaarin paneelikeskustelussa pohdittiin mm. kysymystä kiintiöistä. Oli kuvaavaa, että kiintiöitä vastustivat niiden ryhmien edustajat, joiden asema yhteiskunnassa on tukevin ja kannattivat ne panelistit, jotka tiesivät kantapään kautta, että ilman erityistoimia ei esimerkiksi eduskuntaan saada kenties seuraavaan sataan vuoteen yhtään romanikansanedustajaa. Viime eduskuntavaaleissa ehdokkaina oli koko maassa ennätykselliset kuusi romania. Ketään ei valittu.