Se oli vitsi (KU Viikkolehti 19.11.)

Taas meiltä kielletään kaikki hauska. Mainonnan eettinen neuvosto totesi kuunvaihteessa erään lonkerojuoman mainoskampanjan syrjiväksi ja hyvän tavan vastaiseksi, koska siinä annetaan stereotyyppinen kuva homoista. Siis siinä, joissa napapaitaan pukeutuva tyhmä ja naismainen blondi puhuu hassusti ruotsia ja kaataa piimää rinnuksilleen.

Lausunnossa viitataan kansainvälisesti sovittuihin perussääntöihin, joiden mukaan markkinoinnissa ei saa halventaa tai väheksyä tiettyä henkilöä tai ihmisryhmää. Mainostaja kieltää vastineessaan kaiken ja toteaa: ”Mainonta ei kohdistu mihinkään henkilöryhmään. Mainonta on ajatuksia herättävää ja oivaltavaa.”

Ajatuksia mainoskampanja on toden totta herättänyt, mutta oivaltavuutta en ihan heti hoksaa. Millaisia ahaa-elämyksiä herättää karrikatyyri, joka mainostajan mukaan nauraa ”stereotyyppisille käsityksille ruotsalaisista”? Ruotsalaismiesten naismaisesta homoudesta on saatu kicksejä jo kultaisella 1950-luvulla, kun homous oli vielä niin rikos, sairaus kuin syntikin.

Mainokselle annettu huomautus on sen sijaan synnyttänyt ihmisissä erinäisiä oivalluksia. ”En nähnyt mainoksessa mitään mikä olisi loukannut mua”, toteaa yksi pohdiskelija sosiaalisessa mediassa. Kun joku kertoo, että mainos tuntui hänestä kurjalta, kumoaa seuraava kirjoittaja tämän tunteen nerokkaan yksinkertaisella tosiasialla: ”Kun näin mainoksen ensimmäistä kertaa, siitä tuli mieleeni yksi homoystävistäni ja naurettiin sille molemmat.” Minä siis. Minä ja mun kaverit.

Ehkä oivaltavimmin asian kiteyttää kirjoittaja, joka toteaa: ”Toisilla on huumorintajua, toisilla ei.” Tässä vaiheessa minulta katkeaa verisuoni päästä. En kehtaa kertoa, miten sopimattomille asioille minäkin rakastan nauraa. Rakastan kuitenkin myös hyvää giniä ja arvaatte varmaan, miten paljon välillä harmittaa, kun se maksaa niin paljon ja Alkoonkin on pitkä matka. Tästä huolimatta en vaadi alkoholiveron poistamista tai viinaa lähikauppaan. Miksi? Koska halpa viina tuottaisi monelle ihmiselle aivan jumalattoman paljon enemmän kärsimystä ja huolta kuin minulle iloa.

Harva haluaa tosikon mainetta. Onneksi minulla ei Seta-veteraanina ole tältä osin enää mitään menetettävää. Kyseisten mainosten moittiminen on aiheellista täysin riippumatta siitä, kuinka paljon ne meitä naurattivat. Niiden kohteena oli nimittäin se tyttömäinen pieni poika, joka juoksee kaikki koulumatkansa pakoon lyöntejä ja potkuja. Kuka kävisi huikkaamassa hänelle, että homoilla pitäisi olla enemmän huumorintajua?

Ihmisen elämää (KU 21.5.)

YK:n pääsihteeri julkisti maaliskuussa väliraportin vuosituhattavoitteiden saavuttamisesta. Kahdeksasta vuonna 2000 sovitusta haasteesta muutamien kohdalla on päästy eteenpäin. Esimerkiksi hi-virustartuntojen leviäminen on hidastunut ja lapsikuolleisuus laskenut. Asetetut tavoitteet ovat silti vielä kaukana ja sovittu takaraja jo viiden vuoden päässä.

Köyhyyden ja nälän vähentämiseen tähtäävän ykköstavoitteen kanssa emme ainoastaan polje paikallamme, vaan nälkäisten ihmisten määrä on kasvanut viimeiset viisi vuotta entisestään.

Vuosituhattavoitteet eivät ole mahdottoman kunnianhimoisia, eivätkä sisällöltään uusia. Esimerkiksi peruskoulutus jokaiselle lapselle on ollut työlistalla jo nelisenkymmentä vuotta. Miten on mahdollista, että emme kaikessa viisaudessamme pysty takaamaan toisillemme kohtuullisia elämän ehtoja?

Tavoitteiden saavuttaminen edellyttää poliittisia päätöksiä, joiden tekemistä ei varsinaisesti estä mikään. Kummallisen avuttomuuden takana on asennevamma, jota pidämme yllä tarkastelemalla vaikeita aiheita mieluiten etäältä ja turvasta prosenttilukujen takaa. Maailmanlaajuiset tilastofaktat auttavat meitä pysymään matkan päässä ja unohtamaan sen, mistä itse asiassa on kysymys.

Kysymys on ihmisestä.

Jo 88 prosenttia maailman lapsista pääsee kouluun, mutta millainen tulevaisuus on sillä lapsella joka kuuluu 12 prosenttiin? Hän ei välttämättä elä Saharan eteläpuolella vaan ehkä romaniperheessä EU:n rajojen sisällä.

On kohtuullisen helppoa sitoutua edistämään odottavien äitien terveyttä, mutta kumman koville ottaa edes puhua vammaisten naisten lisääntymisoikeuksista ja seksuaaliterveydestä.

Entä kenen nälällä on väliä? Onko tutkittu esimerkiksi sitä, kuinka monia naisparien lapsiperheitä ”naisten euro” vetää köyhyysrajan alapuolelle, ja miten köyhyys kietoutuu syrjintään?

Kyllä, mainitut ovat kohtuullisen pieniä vähemmistöjä ja tilastollisessa vertailussa heillä on asiat kenties paremmin kuin joillakuilla muilla.

Vuosituhattavoitteissa on kuitenkin kysymys ihmisoikeuksista – yleisistä, luovuttamattomista ja perustavista. Jokainen lesboäiti ja jokainen romanilapsi on syntynyt vapaana ja yhdenvertaisena ihmisenä. Poliittisten päätösten tai ihmisoikeustyön kohteeksi ei pidä kuvitella keskimääräistä, tilastollista ihmistä. Keskimääräinen ihminen asuu kaukana eikä hänellä ole kasvoja.

Kohtuullisen elämän ehdot eivät kuuluu ”ihmisille” vaan jokaiselle ihmiselle yksikössä. Tämän lähemmäs mikään aihe ei voi tulla.

Vihaan liikuntaa (KU 23.4.)

Liikunnan vihaaminen on ollut osa minäkuvaani melkein niin kauan kuin muistan. Ennen kouluikää saatoin polskia järvessä ja samoilla metsissä tuntitolkulla. Kiipeilin puihin, painin siskon kanssa, temppuilin renkailla ja hypin narulla. Sitten menin kouluun.

Silloin olisin epäilemättä halunnut kumittaa liikunnan lukujärjestyksestä kokonaan. Nyt olen valmis vaatimaan sille lisää aikaa.

Pitkään ajattelin, että traumaattinen liikuntasuhteeni johtuu siitä, että meillä kotona vain laulettiin ja soitettiin. Vähitellen huomasin, että koululiikunta on tappanut liikunnan ilon monilta muiltakin ja että tämä tunnistetaan jo ongelmaksi.

En edelleenkään harrasta liikuntaa. Saatan käydä pari kolme kertaa viikossa kiipeilemässä, joogaan mielelläni ja puutarha- ja remonttihommissa hikoileminen on aina hauskaa. Mutta liikuntaa en harrasta, sillä liikunta tarkoittaa minulle yhä pesäpalloa ja pituushyppyä.

Varmaankin yhtä monet ovat traumatisoituneet musiikkituntien surullisenkuuluisista laulukokeista. Minun äitini oppi koulussa ettei osaa piirtää. Taide- ja taitoaineiden opettaminen on aikamoinen taitolaji. Tunneilla kokataan, kudotaan ja rakennetaan myös identiteettiä ja ruumiinkuvaa. Muun muassa juuri siksi ne ovat niin korvaamattoman tärkeitä ja ansaitsisivat - kaikki - lisää huomiota ja aikaa.

Millainen koululiikunta olisi oikeasti edistänyt minun ruumiini ja sieluni terveyttä? Muistan että liikunta oli kivaa muutaman kerran lukukaudessa: silloin kun tanssittiin tai kiipeiltiin köysillä. Polttopallokin oli melkein hauskaa, ringissä kun sai liikkua juuri niin kuin kulloinkin huvitti kunhan väisti pallon. Useimmiten liikuntatunnit tuntuivat kuitenkin suoritusten mittaamiselta ja oman kehon vertaamiselta muihin, yleensä notkeampiin, vahvempiin ja nopeampiin.

Siis enemmän leikkisyyttä ja luovuutta kiitos, sekä päteviä, sensitiivisiä ja motivoituneita opettajia. Hienointa olisi jos taide- ja taitoaineet limittyisivät muun opetuksen kanssa niin, että oppilaiden ei tarvitsisi aina edes huomata liikkuvansa tai laulavansa.

Jotain on selvästi jo muuttunutkin, kun lasteni liikuntatunnit eivät kuulosta samalta kuin muistoni. He osaavat nauttia yhtä lailla pihaleikeistä tai aikidosta kuin perinteisistä koululiikuntalajeistakin. Yhden vein mukanani kiipeilyseinälle ja sain todistaa rakkautta ensi kosketuksella. Ehkä minunkin vihani tästä laantuu. Ainakaan se ei näytä kantavan kovin pahaa hedelmää.

Rajansa kaikella (kolumni Kansan Uutisissa 23.10.)

Olen ymmärtämiseen taipuvainen ihminen. Välillä pitää tehdä vähän töitä sen eteen että saa sanottua ääneen: Ei kerta kaikkiaan, tämä ei ole oikein, ei vaikka ymmärtäisin kuinka.

Yhä useammat suomalaisvanhemmat siirtävät lapsensa pois sellaisesta koulusta jossa on paljon maahanmuuttajia, uutisoi Yle alkuviikosta. Eräs rehtori kertoi, että suomalaistaustaiset perheet alkoivat muuttaa pois alueelta siinä vaiheessa kun maahanmuuttajaoppilaiden osuus lähestyi neljääkymmentä prosenttia.

Uutinen kertoo tuttua juttua kasvavista kuiluista suomalaisten koulujen välillä. Samoin kuin asuinalueiden välisiä eroja, myös koulujen välisiä eroja kasvatetaan sekä poliittisilla päätöksillä että vanhempien valinnoilla. Mutta onhan vanhemmilla kuitenkin lupa valita?

Musiikkiluokalle tai montessorikouluun on ennenkin kuljettu matkojen päästä ja saa minun puolestani kulkea jatkossakin. Lähikoulun hylkäämiseen voivat johtaa myös perhesuhteet, liikenneyhteydet, eskaripaikat, harrastusmahdollisuudet ja niin edelleen. En menisi tuomitsemaan. Uutisen aiheena olevat vanhemmat eivät kuitenkaan hylkää tai valitse koulua, vaan koulukavereita. Tässä kohtaa alan vakavasti epäillä suvaitsevaisuuttani.

Ymmärtäjä minussa järkeilee, että vanhemmat pyrkivät ajattelemaan lastensa parasta. Mutta millaisessa todellisuudessa maahanmuuttajien suuri määrä saa kantaväestöön kuuluvan perheen vaihtamaan koulua?

Tolkulliset aikuiset ihmiset eivät ajattele, että luokkatoverin äidinkieli tai ihonväri sinänsä tekisi lapsen koulupäivästä ikävän tai koulunkäynnistä hankalaa. Kysymys lienee siis epäluottamuksesta koulun aikuisten ammattitaitoa tai työn tekemisen edellytyksiä kohtaan. Epäillään (syystä tai syyttä) että koulussa ei pystytä vastaamaan niihin haasteisiin, joita monien kielten, uskontojen ja tapakulttuurien kohtaaminen asettaa.

Tällainen jaloilla äänestäminen ei lisää koulutoimen voimavaroja. Reaktio vaikuttaa kuitenkin jollain tavalla ymmärrettävältä.

Mutta kun ei, ei näin! Tämä menee nyt niin väärin, että pakahdun halusta osoittaa sormella ja huutaa "Sun syy"! Ei kuitenkaan ole vanhempien vika, jos koulu ei hoida hommaansa. Eikä ole koulujen vika, jos poliitikot kieltäytyvät ajattelemasta nenäänsä pidemmälle. Eikä sitten toisaalta ole poliitikkojen syy jos yksittäiset vanhemmat tekevät vapaita valintoja millä perusteilla sattuu. Ei auta kiertää totuutta. Vastuu lapsista on kaikkien aikuisten yhteinen, maahanmuuttajia tai ei.

Ja siis aikuisten oikeasti: mistä nyt puhutaan? Tuleekohan kenellekään mieleen kutsua maahanmuuttajaksi lasta, jonka on synnyttänyt ruotsalainen äiti kun perhe on asunut suomalaisen isän töiden takia Ranskassa? Toisaalta osa minkä tahansa koululuokan "maahanmuuttajaoppilaista" on syntyperäisiä suomalaisia, joiden vanhemmat tai ehkä isoäiti on joskus muuttanut jostakin muualta.

Tosiasiassa "maahanmuuttajilla" tarkoitetaan useimmiten ihmisiä joiden suku on kotoisin Afrikan mantereelta tai Lähi-Idästä – tai ihmisiä jotka näyttävät siltä. Lasten luokkatoveritkin saa jaettua meihin ja muihin aika sutjakasti ihonvärin perusteella. Uskonto ja pukeutuminen helpottavat erottelua, mutta kyllä pelkkä värisävykin riittää. Muut-lokeron ihmiset taas eivät oikeastaan kuulu tänne; maahanmuuttaja-käsite kun taitaa itse asiassa tarkoittaa samaa kuin "ihminen väärässä paikassa".

Pilkun*****mista, sanoisi kenties maahanmuuttokriitikko, niitä lapsia on siellä joka tapauksessa kohta neljäkymmentä prosenttia. Ja vanhemmat siirtävät lapsensa minne haluavat eli kouluihin, joissa on mukavan vähän tai ei ollenkaan "maahanmuuttajia". Mutta mitä tapahtuu kun koulujen väliset erot saadaan laskuun ja asuinalueiden eriytyminen pysäytettyä? Mikä on keskimäärin siedettävä prosenttiosuus ja kuinka monennen polven "maahanmuuttajiin" sääntöä tulisi soveltaa?

Entä jos koulu olisikin paikka jossa tuetaan jokaisen lapsen kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen (Perusopetuslaki 2 §)? Paino sanalla jokaisen. Voisin valita sellaisen.

Pientä ja suurta

Olen yllättänyt itseni ja löytänyt sisältäni pienen paluumuuttajan. Hetken aikaa näytti jopa siltä, että raahaan perheeni samaan taajamaan, jossa itse kävin peruskouluni. Lopulta se unelmien remonttikohde ostettiin sentään naapurikunnan puolelta. Tulevana kesänä edessä on muutto 1970-luvun lähiöstä ikivanhaan kulttuurimaisemaan järven rannalle. Vaikka tämä on myönteinen elämänmuutos, se ihana unelmat todeksi -hanke, alan tulla vähitellen tietoiseksi myös niistä asioista joista joudumme luopumaan. Yksi ei-niin-myönteinen muutos on se, että siirrymme kohtuullisen monikulttuurisesta miljööstä varsin monokulttuuriseen yhteisöön ja ympäristöön.

Siinä naapurikunnassa kävin 1980-luvulla kouluni tapaamatta tietääkseni koskaan yhtään maahanmuuttajaa, eikä kylän raitilla liikkunut romaniasuisia naisia, ei ensimmäistäkään. Kaikkien koulutovereideni äidinkieli oli suomi. Oma lapsuudenperheeni oli kenties seudun erikoisimpia, kun vanhempani eivät edes kuuluneet kirkkoon… Minun lasteni koulussa sen sijaan puhutaan kenties kymmeniä eri äidinkieliä ja jakaudutaan uskontotuntien ajaksi ainakin neljään eri ryhmään. Kulttuurisen ja kielellisen monimuotoisuuden lisäksi arkeen kuuluvat myös esimerkiksi sellaiset asiat kuin kehitysvammaisuus, perhemuotojen moninaisuus ja erilaiset oppijat.

Nuorimmaisemme kävivät viime viikolla tutustumassa tulevaan kouluunsa ja opettajaansa siellä maalla. Ope oli kiva ja muutamassa tunnissa lapset ehtivät saada monta uutta ystävää ja oppia pari uutta leikkiä. Aivan erityisen ihanaa oli kuitenkin kaiken kotoisuus ja ihmisenkokoisuus: ruokasalikin oli mukavan pieni ja kaiuton. Pikkuruisesta alakoulusta puuttuvat sekä ison helsinkiläisen peruskoulun vahvuudet että sen heikkoudet. Kumman sinä valitsisit jos vaihtoehdot olisivat a) 29 lapsen monikulttuurinen luokka tai b) 16 lapsen monokulttuurinen (tai ainakin ensisilmäyksellä monokulttuurisempi) yhdysluokka?

No, olemme kyllä jo ehtineet kuulla muuttavamme samaan kuntaan ainakin kahden tutuntutun miesparin kanssa. Ja nyt pääsiäislomalla ajoimme jälleen kerran kunnan keskustaajaman läpi rakkaalle remonttityömaallemme kun katseeni kiinnittyi johonkin, josta ilahduin jo ennen kuin edes tajusin mitä näin. Ja minä näin nuoren romaniasuisen naisen kävelyttämässä koiraa yhdessä valkolaisasuisen ystävättärensä kanssa.

Rahalla saa

Jätin tänään kaupunginvaltuustossa muutamia talousarvioaloitteita. Tällaisten aloitteiden ideana on vaikuttaa seuraavan vuoden budjetin valmisteluun, joskus hyvinkin yksityiskohtaisella tasolla. Minun aloitteideni aiheet vaihtelivat tänään uusista kaupunkipyöristä leikkipuistotoimintaan ja kaupungin henkilöstön palkkatasoon.

Yhdessä jättämässäni aloitteessani esitin rahaa siihen, että jokainen peruskoululainen voidaan kutsua kerran lukuvuodessa tapaamaan sekä kouluterveydenhoitaja että koulupsykologi. Esitin myös, että näille tapaamisille on varattava riittävästi aikaa.

Jokaisen lapsen ja nuoren lähellä pitäisi ihan oikeasti olla riittävästi aikuisia, jotka näkevät ja kuuntelevat ja pystyvät reagoimaan nopeasti mahdolliseen pahoinvointiin. Monelle koululaiselle terveydenhoitaja on se luottoaikuinen, jolle uskaltaa kertoa sellaisiakin asioita, joita ei kehtaa, voi tai halua puhua omille vanhemmilleen – tai näin olisi, jos terveydenhoitaja olisi paikalla ja tavattavissa.

Ihannetilanteessa jokaisella koululla pitäisi olla oma terveydenhoitaja, joka todella olisi oppilaiden tavattavissa aina silloin kun tarvetta on (eikä vain sinä päivänä viikossa kun on vastaanottoaika). Tästä olisi voinut tehdä oman aloitteensa. Lisäksi pidän todella tärkeänä sitä, että terveydenhoitajan lisäksi jokaisen oppilaan tapaisi myös psykologi, ja säännöllisesti. Tällainen vuosittainen "seulonta" olisi monen lapsen kohdalla ainoa kohta, jossa ammatti-ihminen voisi puuttua esimerkiksi orastaviin mielenterveysongelmiin ajoissa ennen kuin ongelmat kasautuvat valtaviksi.

En tiedä tarkalleen, miten paljon aloitteeni toteuttaminen maksaisi. Sen toteuttamatta jättäminen kuitenkin maksaa koko ajan ja paljon.

P.S. Blogini on jäänyt muutamaksi viikoksi heitteille kun olen viimeistellyt tietokirjaani. Kohta kirja (Trans – Sukupuolen muunnelmia) on onnellisesti painossa ja huhtikuun lopulla myös kaupoissa. Kirjoitan siitä jonain päivänä vähän lisää.

Sosiaalipolitiikka on turvallisuuspolitiikkaa (tai: scifitunnelmia uutisten äärellä)

Koulut alkoivat. Sain tänäkin vuonna iloita lasten innostuneista ja luottavaisista kasvoista ensimmäisenä koulupäivänä. Olen tietoinen siitä, että tämä ilo on etuoikeus, jota kaikilla ei ole. Liian monet lapset ovat aloittaneet koulun tällä viikolla huolen tai pelonkin sävyttämissä tunnelmissa. Yksikin koulukiusattu, alisuoriutuja tai syystä tai toisesta syrjäytymisvaarassa oleva lapsi on aina liikaa.

Meillä ei ole tänäkään vuonna keskusteltu ihan sellaisista huolista tai ratkaisumalleista kuin Britanniassa. BBC kertoi tiistaina, että lontoolainen firma markkinoi koululaisten vanhemmille erikoismateriaalilla vahvistettuja koulupukuja, jotka suojaavat lasta puukoniskuilta. Kevlar-koulupuku maksaa 130 puntaa (runsaat 190 euroa). Mistä kaikesta tällainen markkinarako kertoo?

Minusta Kevlar-koulupuku on hyvä esimerkki siitä, mistä ihmisten turvallisuuden tai turvattomuuden tunteet syntyvät. On ymmärrettävää, että vanhemmat tuntevat itsensä voimattomiksi lukiessaan uutisia omien lastensa ikäisten koululaisten puukotuksista Lontoossa. Veitsenkestävä koulupuku on kuitenkin kallis ja kummallisen muotoinen laastari haavaan, jonka syntyminen pitäisi voida ehkäistä ennalta vanhemmuuden riittävällä tuella, varhaisella puuttumisella, kunnollisella sosiaaliturvalla ja eriarvoisuutta vähentävällä talouspolitiikalla.

P.S. Laitoin kuin laitoinkin alulle tuon viimeksi mainitsemani MySpace-blogin vas:n tavoiteohjelmasta. Katsotaan, mitä siitä tulee.

Luvattu maa

Israelissa on uutisten mukaan hyväksytty ensimmäistä kertaa käyttöön sellainen koulukirja, joka kertoo myös palestiinalaisten näkökulmista Israelin valtion perustamiseen 1948. Kirjassa todetaan esimerkiksi, että palestiinalaisia häädettiin kodeistaan ja arabien omistamia maita takavarikoitiin. Israelin opetusministerin mielestä tämäkin versio asioiden kulusta on kerrottava, mutta monet oikeistopoliitikot ovat kiivaasti eri mieltä.

BBC:n lyhyestä uutisoinnista ei tietenkään näe kokonaiskuvaa koulukirjaa koskevasta keskustelusta. Epäilen kuitenkin, että ministeri Avigdor Liebermanin kommentti kuvaa sitä, mistä puhutaan. Hänen kerrotaan syyttäneen radio-ohjelmassa israelilaista vasemmistoa ”masokismista ja tappiomielialasta”, koska nämä jatkuvasti pyrkivät pyytelemään anteeksi sitä, että ”me vain teimme mitä piti tehdä”.

Menneisyys ei ole neutraali ei-kenenkään maa. Historian kirjoittaminen on aina valintojen ja tulkintojen tekemistä – ja monet valinnat ovat luonteeltaan poliittisia, halusi kirjoittaja tai ei.