Taas meiltä kielletään kaikki hauska. Mainonnan eettinen neuvosto totesi kuunvaihteessa erään lonkerojuoman mainoskampanjan syrjiväksi ja hyvän tavan vastaiseksi, koska siinä annetaan stereotyyppinen kuva homoista. Siis siinä, joissa napapaitaan pukeutuva tyhmä ja naismainen blondi puhuu hassusti ruotsia ja kaataa piimää rinnuksilleen.
Lausunnossa viitataan kansainvälisesti sovittuihin perussääntöihin, joiden mukaan markkinoinnissa ei saa halventaa tai väheksyä tiettyä henkilöä tai ihmisryhmää. Mainostaja kieltää vastineessaan kaiken ja toteaa: ”Mainonta ei kohdistu mihinkään henkilöryhmään. Mainonta on ajatuksia herättävää ja oivaltavaa.”
Ajatuksia mainoskampanja on toden totta herättänyt, mutta oivaltavuutta en ihan heti hoksaa. Millaisia ahaa-elämyksiä herättää karrikatyyri, joka mainostajan mukaan nauraa ”stereotyyppisille käsityksille ruotsalaisista”? Ruotsalaismiesten naismaisesta homoudesta on saatu kicksejä jo kultaisella 1950-luvulla, kun homous oli vielä niin rikos, sairaus kuin syntikin.
Mainokselle annettu huomautus on sen sijaan synnyttänyt ihmisissä erinäisiä oivalluksia. ”En nähnyt mainoksessa mitään mikä olisi loukannut mua”, toteaa yksi pohdiskelija sosiaalisessa mediassa. Kun joku kertoo, että mainos tuntui hänestä kurjalta, kumoaa seuraava kirjoittaja tämän tunteen nerokkaan yksinkertaisella tosiasialla: ”Kun näin mainoksen ensimmäistä kertaa, siitä tuli mieleeni yksi homoystävistäni ja naurettiin sille molemmat.” Minä siis. Minä ja mun kaverit.
Ehkä oivaltavimmin asian kiteyttää kirjoittaja, joka toteaa: ”Toisilla on huumorintajua, toisilla ei.” Tässä vaiheessa minulta katkeaa verisuoni päästä. En kehtaa kertoa, miten sopimattomille asioille minäkin rakastan nauraa. Rakastan kuitenkin myös hyvää giniä ja arvaatte varmaan, miten paljon välillä harmittaa, kun se maksaa niin paljon ja Alkoonkin on pitkä matka. Tästä huolimatta en vaadi alkoholiveron poistamista tai viinaa lähikauppaan. Miksi? Koska halpa viina tuottaisi monelle ihmiselle aivan jumalattoman paljon enemmän kärsimystä ja huolta kuin minulle iloa.
Harva haluaa tosikon mainetta. Onneksi minulla ei Seta-veteraanina ole tältä osin enää mitään menetettävää. Kyseisten mainosten moittiminen on aiheellista täysin riippumatta siitä, kuinka paljon ne meitä naurattivat. Niiden kohteena oli nimittäin se tyttömäinen pieni poika, joka juoksee kaikki koulumatkansa pakoon lyöntejä ja potkuja. Kuka kävisi huikkaamassa hänelle, että homoilla pitäisi olla enemmän huumorintajua?
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kulttuuri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kulttuuri. Näytä kaikki tekstit
torstai 25. marraskuuta 2010
lauantai 25. syyskuuta 2010
Oodi sukkahousuille (KU 17.9.)
Tavallinen arkipäivä kolmetoista vuotta sitten. Pieni poika haetaan päiväkodista. Hän osaa jo pukea itse, mikä nopeuttaa lähtöä huomattavan vähän. Kotimatkalla lapsi kulkee vaivalloisesti. Tarkistetaan, onko kengässä kivi tai jotain. Siellä on ”tai jotain”: utelias 3-vuotias on solminut sukkahousujen kärjet mykkyrälle ja toteaa, että näin on epämukava kävellä.
Ilman sukkahousuja esikoiseni olisi tätäkin kokemusta köyhempi. Kalsareiden lahkeet eivät toimi samalla tavalla, sukista puhumattakaan. Onneksi hän ehti kokeilla solmuja ajoissa ennen kuin saavutti sen maagisen rajapyykin, jonka jälkeen sukkahousuja käyttävät pojat on tuomittu saamaan huvittunutta ja kielteistä palautetta.
Jalkojen lisäksi sukkahousut sopivat tietenkin mainiosti päähän, kuten varmaan kaikki lapsiperheelliset ovat huomanneet. Eräässä perheessä tästä oivalluksesta syntyi rockmusiikkivideo nimeltä Sukkahousupupu. Pupun korviksi soveltuvat parhaiten pienten lasten paksut sukkahousut. Nylon-korvat ovat liian kevyet eikä niitä huitomalla saa tavaroita putoamaan pöydältä.
Ihonväriset ohuet sukkahousut ovat tytölle siirtymäriitti kohti aikuisuutta. Tiedostin tekeväni jotain hyvin merkityksellistä, kun elokuussa ostin ensimmäiset hiekanväriset nailonit omille tyttärilleni. Tunsin helpotusta huomatessani, että nekin menivät vielä suloisesti ruttuun nilkan kohdalta – niin kuin lasten sukkahousujen kuuluukin. Teini-iän lähestyminen herättää sekavia tunteita, varsinkin teini-ikäistyvien vanhemmissa.
Tytärten ekat ihonväriset nousivat mieleeni, kun astuin sisään Amos Andersonin taidemuseossa vastikään avattuun Tights-näyttelyyn. Kyseessä on islantilaisryhmän rakentama kokonaisuus, joka nimensä mukaisesti pelaa sukkahousuilla. Vaatekappaleen kautta käsitellään muun muassa naiseuden rakentamista ja rajanvetoa tai häilymistä biologian ja kulttuurin, aidon ja keinotekoisen välillä.
Yksi näyttelyn hienoimmista teoksista on sukkahousuversio evoluution portaista. Luonnollisen kokoisista pahvinaisista ensimmäinen kyyristeli salissa alastomana. Sukkahousut saivat hahmon nousemaan lähes kahdelle jalalle, joiden niin luonnollisen tasavärinen ja karvaton iho säteili himmeää hehkua. Evoluution viimeinen aste oli päästä varpaisiin kireään polyamidiin kiedottu timmi ja tehokas kloonisoturi. Kurittomat kiharatkin oli kesytetty sukkahousuilla.
Siinäpä niksi bad hair dayn varalle. Kansallisromanttinen versio syntyy kolmista sukkahousuista, joiden sääriosat voi letittää kahdelle sievälle palmikolle.
Ilman sukkahousuja esikoiseni olisi tätäkin kokemusta köyhempi. Kalsareiden lahkeet eivät toimi samalla tavalla, sukista puhumattakaan. Onneksi hän ehti kokeilla solmuja ajoissa ennen kuin saavutti sen maagisen rajapyykin, jonka jälkeen sukkahousuja käyttävät pojat on tuomittu saamaan huvittunutta ja kielteistä palautetta.
Jalkojen lisäksi sukkahousut sopivat tietenkin mainiosti päähän, kuten varmaan kaikki lapsiperheelliset ovat huomanneet. Eräässä perheessä tästä oivalluksesta syntyi rockmusiikkivideo nimeltä Sukkahousupupu. Pupun korviksi soveltuvat parhaiten pienten lasten paksut sukkahousut. Nylon-korvat ovat liian kevyet eikä niitä huitomalla saa tavaroita putoamaan pöydältä.
Ihonväriset ohuet sukkahousut ovat tytölle siirtymäriitti kohti aikuisuutta. Tiedostin tekeväni jotain hyvin merkityksellistä, kun elokuussa ostin ensimmäiset hiekanväriset nailonit omille tyttärilleni. Tunsin helpotusta huomatessani, että nekin menivät vielä suloisesti ruttuun nilkan kohdalta – niin kuin lasten sukkahousujen kuuluukin. Teini-iän lähestyminen herättää sekavia tunteita, varsinkin teini-ikäistyvien vanhemmissa.
Tytärten ekat ihonväriset nousivat mieleeni, kun astuin sisään Amos Andersonin taidemuseossa vastikään avattuun Tights-näyttelyyn. Kyseessä on islantilaisryhmän rakentama kokonaisuus, joka nimensä mukaisesti pelaa sukkahousuilla. Vaatekappaleen kautta käsitellään muun muassa naiseuden rakentamista ja rajanvetoa tai häilymistä biologian ja kulttuurin, aidon ja keinotekoisen välillä.
Yksi näyttelyn hienoimmista teoksista on sukkahousuversio evoluution portaista. Luonnollisen kokoisista pahvinaisista ensimmäinen kyyristeli salissa alastomana. Sukkahousut saivat hahmon nousemaan lähes kahdelle jalalle, joiden niin luonnollisen tasavärinen ja karvaton iho säteili himmeää hehkua. Evoluution viimeinen aste oli päästä varpaisiin kireään polyamidiin kiedottu timmi ja tehokas kloonisoturi. Kurittomat kiharatkin oli kesytetty sukkahousuilla.
Siinäpä niksi bad hair dayn varalle. Kansallisromanttinen versio syntyy kolmista sukkahousuista, joiden sääriosat voi letittää kahdelle sievälle palmikolle.
tiistai 11. toukokuuta 2010
Vihaan liikuntaa (KU 23.4.)
Liikunnan vihaaminen on ollut osa minäkuvaani melkein niin kauan kuin muistan. Ennen kouluikää saatoin polskia järvessä ja samoilla metsissä tuntitolkulla. Kiipeilin puihin, painin siskon kanssa, temppuilin renkailla ja hypin narulla. Sitten menin kouluun.
Silloin olisin epäilemättä halunnut kumittaa liikunnan lukujärjestyksestä kokonaan. Nyt olen valmis vaatimaan sille lisää aikaa.
Pitkään ajattelin, että traumaattinen liikuntasuhteeni johtuu siitä, että meillä kotona vain laulettiin ja soitettiin. Vähitellen huomasin, että koululiikunta on tappanut liikunnan ilon monilta muiltakin ja että tämä tunnistetaan jo ongelmaksi.
En edelleenkään harrasta liikuntaa. Saatan käydä pari kolme kertaa viikossa kiipeilemässä, joogaan mielelläni ja puutarha- ja remonttihommissa hikoileminen on aina hauskaa. Mutta liikuntaa en harrasta, sillä liikunta tarkoittaa minulle yhä pesäpalloa ja pituushyppyä.
Varmaankin yhtä monet ovat traumatisoituneet musiikkituntien surullisenkuuluisista laulukokeista. Minun äitini oppi koulussa ettei osaa piirtää. Taide- ja taitoaineiden opettaminen on aikamoinen taitolaji. Tunneilla kokataan, kudotaan ja rakennetaan myös identiteettiä ja ruumiinkuvaa. Muun muassa juuri siksi ne ovat niin korvaamattoman tärkeitä ja ansaitsisivat - kaikki - lisää huomiota ja aikaa.
Millainen koululiikunta olisi oikeasti edistänyt minun ruumiini ja sieluni terveyttä? Muistan että liikunta oli kivaa muutaman kerran lukukaudessa: silloin kun tanssittiin tai kiipeiltiin köysillä. Polttopallokin oli melkein hauskaa, ringissä kun sai liikkua juuri niin kuin kulloinkin huvitti kunhan väisti pallon. Useimmiten liikuntatunnit tuntuivat kuitenkin suoritusten mittaamiselta ja oman kehon vertaamiselta muihin, yleensä notkeampiin, vahvempiin ja nopeampiin.
Siis enemmän leikkisyyttä ja luovuutta kiitos, sekä päteviä, sensitiivisiä ja motivoituneita opettajia. Hienointa olisi jos taide- ja taitoaineet limittyisivät muun opetuksen kanssa niin, että oppilaiden ei tarvitsisi aina edes huomata liikkuvansa tai laulavansa.
Jotain on selvästi jo muuttunutkin, kun lasteni liikuntatunnit eivät kuulosta samalta kuin muistoni. He osaavat nauttia yhtä lailla pihaleikeistä tai aikidosta kuin perinteisistä koululiikuntalajeistakin. Yhden vein mukanani kiipeilyseinälle ja sain todistaa rakkautta ensi kosketuksella. Ehkä minunkin vihani tästä laantuu. Ainakaan se ei näytä kantavan kovin pahaa hedelmää.
Silloin olisin epäilemättä halunnut kumittaa liikunnan lukujärjestyksestä kokonaan. Nyt olen valmis vaatimaan sille lisää aikaa.
Pitkään ajattelin, että traumaattinen liikuntasuhteeni johtuu siitä, että meillä kotona vain laulettiin ja soitettiin. Vähitellen huomasin, että koululiikunta on tappanut liikunnan ilon monilta muiltakin ja että tämä tunnistetaan jo ongelmaksi.
En edelleenkään harrasta liikuntaa. Saatan käydä pari kolme kertaa viikossa kiipeilemässä, joogaan mielelläni ja puutarha- ja remonttihommissa hikoileminen on aina hauskaa. Mutta liikuntaa en harrasta, sillä liikunta tarkoittaa minulle yhä pesäpalloa ja pituushyppyä.
Varmaankin yhtä monet ovat traumatisoituneet musiikkituntien surullisenkuuluisista laulukokeista. Minun äitini oppi koulussa ettei osaa piirtää. Taide- ja taitoaineiden opettaminen on aikamoinen taitolaji. Tunneilla kokataan, kudotaan ja rakennetaan myös identiteettiä ja ruumiinkuvaa. Muun muassa juuri siksi ne ovat niin korvaamattoman tärkeitä ja ansaitsisivat - kaikki - lisää huomiota ja aikaa.
Millainen koululiikunta olisi oikeasti edistänyt minun ruumiini ja sieluni terveyttä? Muistan että liikunta oli kivaa muutaman kerran lukukaudessa: silloin kun tanssittiin tai kiipeiltiin köysillä. Polttopallokin oli melkein hauskaa, ringissä kun sai liikkua juuri niin kuin kulloinkin huvitti kunhan väisti pallon. Useimmiten liikuntatunnit tuntuivat kuitenkin suoritusten mittaamiselta ja oman kehon vertaamiselta muihin, yleensä notkeampiin, vahvempiin ja nopeampiin.
Siis enemmän leikkisyyttä ja luovuutta kiitos, sekä päteviä, sensitiivisiä ja motivoituneita opettajia. Hienointa olisi jos taide- ja taitoaineet limittyisivät muun opetuksen kanssa niin, että oppilaiden ei tarvitsisi aina edes huomata liikkuvansa tai laulavansa.
Jotain on selvästi jo muuttunutkin, kun lasteni liikuntatunnit eivät kuulosta samalta kuin muistoni. He osaavat nauttia yhtä lailla pihaleikeistä tai aikidosta kuin perinteisistä koululiikuntalajeistakin. Yhden vein mukanani kiipeilyseinälle ja sain todistaa rakkautta ensi kosketuksella. Ehkä minunkin vihani tästä laantuu. Ainakaan se ei näytä kantavan kovin pahaa hedelmää.
maanantai 22. maaliskuuta 2010
Homojen hommaa (KU-kolumni 19.3.2010)
Hollywoodissa on nyt aivan fab olla homo. Leikisti. Homoroolit ovat niin trendikkäitä että näyttelijöiden epäillään ottavan niitä vastaan ihan vain edistääkseen omaa uraansa. Elokuvassa I love you Phillip Morris tämän stuntin tekevät Jim Carrey ja Ewan McGregor.
Suosittelen muuten, nauratti ja itketti vuorotellen.
Yhdysvalloissa Phillip Morris nähdään vasta huhtikuussa, koska elokuvalle oli huomattavan vaikea löytää levittäjää. Jossain vaiheessa pelättiin, ettei sitä saada teattereihin ollenkaan vaan joudutaan menemään suoraan dvd-levitykseen. Miksi? No siksi että se on homoelokuva, joka ei kunnioita perinteisten homoelokuvien kaavaa.
Phillip Morris ei ole riipaiseva draama, jonka lopussa päähenkilö kuolee väkivallan tai HI-viruksen uhrina, opetettuaan ensin heteroystävänsä katsomaan elämää toisin silmin. Se on komedia, mutta sen huumori ei perustu sille nerokkaalle ja loputtomiin kierrätetylle ajatukselle että neitimäiset homot ovat hassunhauskoja. Päähenkilöiden sukupuoli on juonen kannalta oikeastaan sivuasia.
McGregor on kertonut, että elokuvan markkinoinnissa on menty välillä absurdiuden rajan tuolle puolen, kun homobaarissa pidetyssä pressitilaisuudessa on saatettu keskustella vakavaan sävyyn siitä, että elokuvahan ei sitten ole oikeasti homoelokuva.
The Independent -lehdessä pohdittiin aihetta viime viikolla. Miksi Phillip Morrisin pääosiin ei valittu homonäyttelijöitä? Koska Hollywoodissa ei ole homoja, vastaa toinen elokuvan ohjaajista John Requa viitaten siihen että näyttelijät eivät tänäkään päivänä uskalla tulla kaapista. Homoja ei haluta valita heterorooleihin. Hetero osaa näytellä homoa, mutta homon pelätään olevan heterona yleisön silmissä epäuskottava.
Taas vähän naurattaa ja itkettää, yhtä aikaa.
Voi miettiä, millaisessa todellisuudessa homon näytteleminen on julkisuustemppu, jos homoelokuvan levittäminen on riskaabelia ja näyttelijän homoseksuaalisuus arkaluontoinen salaisuus. Samalla voi pohtia, onko kysymys esimerkiksi Phillip Morrisin näyttelijävalinnoista kovin fiksusti muotoiltu: mistäs me siis varsinaisesti tiedämmekään että esimerkiksi Jim Carrey on hetero?
John Requa on optimisti ja odottaa, että jonain päivänä joku suurista Hollywood-tähdistä vielä tulee näkyvästi kaapista ja on niin vastustamaton ettei kukaan ole moksiskaan. Minä odotan sitä päivää kun kukaan ei oleta kenestäkään mitään ja myös heteroparisuhteesta kertomista voi sanoa kaapista tulemiseksi. En kuitenkaan pidättele hengitystäni.
Suosittelen muuten, nauratti ja itketti vuorotellen.
Yhdysvalloissa Phillip Morris nähdään vasta huhtikuussa, koska elokuvalle oli huomattavan vaikea löytää levittäjää. Jossain vaiheessa pelättiin, ettei sitä saada teattereihin ollenkaan vaan joudutaan menemään suoraan dvd-levitykseen. Miksi? No siksi että se on homoelokuva, joka ei kunnioita perinteisten homoelokuvien kaavaa.
Phillip Morris ei ole riipaiseva draama, jonka lopussa päähenkilö kuolee väkivallan tai HI-viruksen uhrina, opetettuaan ensin heteroystävänsä katsomaan elämää toisin silmin. Se on komedia, mutta sen huumori ei perustu sille nerokkaalle ja loputtomiin kierrätetylle ajatukselle että neitimäiset homot ovat hassunhauskoja. Päähenkilöiden sukupuoli on juonen kannalta oikeastaan sivuasia.
McGregor on kertonut, että elokuvan markkinoinnissa on menty välillä absurdiuden rajan tuolle puolen, kun homobaarissa pidetyssä pressitilaisuudessa on saatettu keskustella vakavaan sävyyn siitä, että elokuvahan ei sitten ole oikeasti homoelokuva.
The Independent -lehdessä pohdittiin aihetta viime viikolla. Miksi Phillip Morrisin pääosiin ei valittu homonäyttelijöitä? Koska Hollywoodissa ei ole homoja, vastaa toinen elokuvan ohjaajista John Requa viitaten siihen että näyttelijät eivät tänäkään päivänä uskalla tulla kaapista. Homoja ei haluta valita heterorooleihin. Hetero osaa näytellä homoa, mutta homon pelätään olevan heterona yleisön silmissä epäuskottava.
Taas vähän naurattaa ja itkettää, yhtä aikaa.
Voi miettiä, millaisessa todellisuudessa homon näytteleminen on julkisuustemppu, jos homoelokuvan levittäminen on riskaabelia ja näyttelijän homoseksuaalisuus arkaluontoinen salaisuus. Samalla voi pohtia, onko kysymys esimerkiksi Phillip Morrisin näyttelijävalinnoista kovin fiksusti muotoiltu: mistäs me siis varsinaisesti tiedämmekään että esimerkiksi Jim Carrey on hetero?
John Requa on optimisti ja odottaa, että jonain päivänä joku suurista Hollywood-tähdistä vielä tulee näkyvästi kaapista ja on niin vastustamaton ettei kukaan ole moksiskaan. Minä odotan sitä päivää kun kukaan ei oleta kenestäkään mitään ja myös heteroparisuhteesta kertomista voi sanoa kaapista tulemiseksi. En kuitenkaan pidättele hengitystäni.
lauantai 23. tammikuuta 2010
Noloimmat mokat, KU 20.12.2009
Virheiden tekeminen on raskas laji. On päiviä, jolloin virheet tapahtuvat kuin itsestään. Arviointikyky pettää, sormi painaa väärää nappia, suusta pääsee sammakko ja unohdan tarkistaa kalenterin. Kaikki energia tuntuu menevän virheiden korjaamiseen. Vielä enemmän energiaa vie kuitenkin virheiden välttäminen ja mokaamisen pelko.
Poikien sarjassa pärjätään ilmeisesti hivenen paremmin, mutta monilla ikäisilläni naisilla on vaikeuksia sekä mokata että sietää omia virheitään. Me pyrimme täydellisyyteen ja sairastumme tunnollisuuteen – ja opettelemme terapiassa olemaan vajavaisia.
Erehtymättömyys on epäinhimillistä. Sitä paitsi virhe on luovuuden sydänystävä. Taiteen tai tieteen tekeminen ei oikein onnistu ilman riskien ottamista. Tehokkuusvaatimusten edessä jää moni onnistuminenkin kokematta kun ei ehdi erehtyä.
Monikulttuurisuusteemojen kanssa pitkään työskennellyt ystäväni analysoi, että suomalaisille on erityisen vaikeaa ottaa sellaisia riskejä, jotka liittyvät ihmisen henkilökohtaisen alueen rajoihin.
Esimies ei kehtaa nuhdella työajoista piittaamatonta alaistaan, koska tämä on tummaihoinen maahanmuuttaja – mitä jos häntä pidetään rasistina? Haluaisimme vieraiden kulttuurien käsikirjan, joka kertoisi mitä pitää tietää, kun kohtaa pakistanilaisen tai sudanilaisen ihmisen.
Mutta hitto vie, kun tosielämässä ihmiset eivät ole käsikirjaesimerkkejä vaan poikkeuksen poikkeuksia. Apua.
Sama pelko näkyy kaikkialla. Kukaan ei uskalla kysyä työkaverin vointia, koska kaikki tietävät tämän juuri haudanneen äitinsä. Hyvää tarkoittava hetero ei uskalla puhua homoista, kun ei ole varma mitä sanoja sopii käyttää. En kehtaa tarjoutua auttamaan näkövammaista ihmistä liikenneruuhkassa, kun on mahdollista, ettei hän tarvitsekaan apua.
Toisen reviirin kunnioittaminen on hieno asia. Joissain kohtaamisissa se ei kuitenkaan riitä ohjenuoraksi, ja monessa tilanteessa käyttäytymistä ohjaa enemmän omien kasvojen menettämisen pelko kuin halu olla loukkaamatta toista. Paniikissa ei ehdi miettiä kumpi onkaan lopulta tavoittelemisen arvoista: se, että tekee pöljästi ja käväisee häpeän puolella vai se, että kieltäytyy olemasta läsnä toiselle ja muuttuu oikeasti kasvottomaksi.
Mitä vähemmän tekee virheitä, sitä suuremmilta ne vähät tuntuvat. On kaksi vaihtoehtoa. Voi yrittää minimoida riskit ja hiipiä läpi elämän sukkasillaan tai sitten laittaa itsensä likoon. Tai ei, ensin mainittu ei oikeasti ole vaihtoehto. On pakko kokeilla ja mokailla. Kasvojutun voi tarkistaa katsomalla välillä peiliin.
Poikien sarjassa pärjätään ilmeisesti hivenen paremmin, mutta monilla ikäisilläni naisilla on vaikeuksia sekä mokata että sietää omia virheitään. Me pyrimme täydellisyyteen ja sairastumme tunnollisuuteen – ja opettelemme terapiassa olemaan vajavaisia.
Erehtymättömyys on epäinhimillistä. Sitä paitsi virhe on luovuuden sydänystävä. Taiteen tai tieteen tekeminen ei oikein onnistu ilman riskien ottamista. Tehokkuusvaatimusten edessä jää moni onnistuminenkin kokematta kun ei ehdi erehtyä.
Monikulttuurisuusteemojen kanssa pitkään työskennellyt ystäväni analysoi, että suomalaisille on erityisen vaikeaa ottaa sellaisia riskejä, jotka liittyvät ihmisen henkilökohtaisen alueen rajoihin.
Esimies ei kehtaa nuhdella työajoista piittaamatonta alaistaan, koska tämä on tummaihoinen maahanmuuttaja – mitä jos häntä pidetään rasistina? Haluaisimme vieraiden kulttuurien käsikirjan, joka kertoisi mitä pitää tietää, kun kohtaa pakistanilaisen tai sudanilaisen ihmisen.
Mutta hitto vie, kun tosielämässä ihmiset eivät ole käsikirjaesimerkkejä vaan poikkeuksen poikkeuksia. Apua.
Sama pelko näkyy kaikkialla. Kukaan ei uskalla kysyä työkaverin vointia, koska kaikki tietävät tämän juuri haudanneen äitinsä. Hyvää tarkoittava hetero ei uskalla puhua homoista, kun ei ole varma mitä sanoja sopii käyttää. En kehtaa tarjoutua auttamaan näkövammaista ihmistä liikenneruuhkassa, kun on mahdollista, ettei hän tarvitsekaan apua.
Toisen reviirin kunnioittaminen on hieno asia. Joissain kohtaamisissa se ei kuitenkaan riitä ohjenuoraksi, ja monessa tilanteessa käyttäytymistä ohjaa enemmän omien kasvojen menettämisen pelko kuin halu olla loukkaamatta toista. Paniikissa ei ehdi miettiä kumpi onkaan lopulta tavoittelemisen arvoista: se, että tekee pöljästi ja käväisee häpeän puolella vai se, että kieltäytyy olemasta läsnä toiselle ja muuttuu oikeasti kasvottomaksi.
Mitä vähemmän tekee virheitä, sitä suuremmilta ne vähät tuntuvat. On kaksi vaihtoehtoa. Voi yrittää minimoida riskit ja hiipiä läpi elämän sukkasillaan tai sitten laittaa itsensä likoon. Tai ei, ensin mainittu ei oikeasti ole vaihtoehto. On pakko kokeilla ja mokailla. Kasvojutun voi tarkistaa katsomalla välillä peiliin.
keskiviikko 2. joulukuuta 2009
Jaettua (kolumni KU:ssa 26.11.)
Suomalaisuus on aina ollut minulle vaikea asia. Nyt en viittaa niihin myötähäpeän ja turhautumisen tunteisiin, joita Glamour Dollssit ja hallituspolitiikka aika ajoin herättävät. En myöskään koe suomalaisena olemista käytännön tasolla ongelmalliseksi vaan osaan sen ihan hyvin. Vaikeus on teoreettisempi, ongelma on merkitysten tasolla: mistä suomalaisuudessa on kysymys?
Kansallisuus lipsuu käsistäni. Itsenäisyyspäivänä ja juhannuksena kiemurtelen enemmän tai vähemmän hämilläni siitä kuvastosta ja retoriikasta, joka lienee tarkoitettu jokaiselle suomalaiselle läheiseksi. Harvoin tunnen jakavani erityisesti mitään maannaisteni kanssa Prisman kassajonossa, mutta kerran löysin sielunsisaren moldovalaisesta homomiehestä. En tiedä miltä minusta tuntuu olla suomalainen.
Lapsuudenkotini ei ehkä ollut erityisen isänmaallinen – mitä se sitten tarkoittaakin. Ainakaan vanhempani eivät tarjonneet mitään erityistä kansallistunteellisuuden mallia. Koulun ja tiedotusvälineiden tarjoama isänmaa-suhteen malli taas tuntui aika pompöösiltä ja päälle liimatulta. Sinivalkoisten kynttilänjalkojen askarteleminen silkkipaperista ja kartongista ei herättänyt minussa suomalaisuuden tuntoa.
Yksi merkittävä tekijä hämmennykseni taustalla on ollut se, miten tulisesti isänmaallisuus on tavattu maustaa talvisodan hengellä. Otin lopulta yläasteella oikein projektiksi kasvattaa sisälläni vähän aidompaa kunnioitusta sotiemme veteraaneja kohtaan, koska en nyt varsinaisesti halunnut olla epäkunnioittavakaan. Mutta kovin päälle liimatuksi sekin harjoitus jäi eikä tarkentanut suomalaisuuteni kuvaa. He olivat aina joidenkin toisten isoisiä. Minun vaarini ei halunnut puhua sodasta mihinkään sävyyn.
Uusimmassa HS Teemassa historioitsija Marja Jalava kuvaa suomalaisuutta aatejärjestelmäksi, jonka tavoitteena on saada ihmiset samastumaan kansakuntaan. Jalavan ydinviesti on se – näin tulkitsen – ettei ole olemassa yhtä kaikkien jakamaa suomalaisuutta, vaan kysymys on perheyhtäläisyydestä. Siitä siis, että jokaisella on jotain yhteistä jokaisen muun kanssa, mutta mikään yksittäinen asia ei yhdistä kaikkia.
Kävin loppukesästä kävelyllä Aulangolla. Sää oli kuin suoraan matkailumainoksesta. Näköalatasanteella huikaisevan kauniin maiseman edessä suustani pääsi, että jos Finlandia-hymni ei olisi jo sävelletty, minä säveltäisin sen nyt. Noiden metsien laidalla ja järvien rannalla leikin lapsuuteni tärkeimmät leikit. Tuon horisontin ja nuo romanttistakin romanttisemmat männynkäkkyrät ovat verkkokalvoilleni kaivertaneet myös Edelfelt ja Gallén-Kallela kumppaneineen.
Aika monella suomalaisella taitaa olla samoja kuvia verkkokalvoillaan. Kyllä minä intuitiivisesti ymmärrän miksi tuota nimenomaista näkymää sanotaan kansallismaisemaksi. Vaikka saattaisi tuolla tasanteella kyllä huokaista syvään myös sisareni Max.
Kansallisuus lipsuu käsistäni. Itsenäisyyspäivänä ja juhannuksena kiemurtelen enemmän tai vähemmän hämilläni siitä kuvastosta ja retoriikasta, joka lienee tarkoitettu jokaiselle suomalaiselle läheiseksi. Harvoin tunnen jakavani erityisesti mitään maannaisteni kanssa Prisman kassajonossa, mutta kerran löysin sielunsisaren moldovalaisesta homomiehestä. En tiedä miltä minusta tuntuu olla suomalainen.
Lapsuudenkotini ei ehkä ollut erityisen isänmaallinen – mitä se sitten tarkoittaakin. Ainakaan vanhempani eivät tarjonneet mitään erityistä kansallistunteellisuuden mallia. Koulun ja tiedotusvälineiden tarjoama isänmaa-suhteen malli taas tuntui aika pompöösiltä ja päälle liimatulta. Sinivalkoisten kynttilänjalkojen askarteleminen silkkipaperista ja kartongista ei herättänyt minussa suomalaisuuden tuntoa.
Yksi merkittävä tekijä hämmennykseni taustalla on ollut se, miten tulisesti isänmaallisuus on tavattu maustaa talvisodan hengellä. Otin lopulta yläasteella oikein projektiksi kasvattaa sisälläni vähän aidompaa kunnioitusta sotiemme veteraaneja kohtaan, koska en nyt varsinaisesti halunnut olla epäkunnioittavakaan. Mutta kovin päälle liimatuksi sekin harjoitus jäi eikä tarkentanut suomalaisuuteni kuvaa. He olivat aina joidenkin toisten isoisiä. Minun vaarini ei halunnut puhua sodasta mihinkään sävyyn.
Uusimmassa HS Teemassa historioitsija Marja Jalava kuvaa suomalaisuutta aatejärjestelmäksi, jonka tavoitteena on saada ihmiset samastumaan kansakuntaan. Jalavan ydinviesti on se – näin tulkitsen – ettei ole olemassa yhtä kaikkien jakamaa suomalaisuutta, vaan kysymys on perheyhtäläisyydestä. Siitä siis, että jokaisella on jotain yhteistä jokaisen muun kanssa, mutta mikään yksittäinen asia ei yhdistä kaikkia.
Kävin loppukesästä kävelyllä Aulangolla. Sää oli kuin suoraan matkailumainoksesta. Näköalatasanteella huikaisevan kauniin maiseman edessä suustani pääsi, että jos Finlandia-hymni ei olisi jo sävelletty, minä säveltäisin sen nyt. Noiden metsien laidalla ja järvien rannalla leikin lapsuuteni tärkeimmät leikit. Tuon horisontin ja nuo romanttistakin romanttisemmat männynkäkkyrät ovat verkkokalvoilleni kaivertaneet myös Edelfelt ja Gallén-Kallela kumppaneineen.
Aika monella suomalaisella taitaa olla samoja kuvia verkkokalvoillaan. Kyllä minä intuitiivisesti ymmärrän miksi tuota nimenomaista näkymää sanotaan kansallismaisemaksi. Vaikka saattaisi tuolla tasanteella kyllä huokaista syvään myös sisareni Max.
tiistai 14. huhtikuuta 2009
Pientä ja suurta
Olen yllättänyt itseni ja löytänyt sisältäni pienen paluumuuttajan. Hetken aikaa näytti jopa siltä, että raahaan perheeni samaan taajamaan, jossa itse kävin peruskouluni. Lopulta se unelmien remonttikohde ostettiin sentään naapurikunnan puolelta. Tulevana kesänä edessä on muutto 1970-luvun lähiöstä ikivanhaan kulttuurimaisemaan järven rannalle. Vaikka tämä on myönteinen elämänmuutos, se ihana unelmat todeksi -hanke, alan tulla vähitellen tietoiseksi myös niistä asioista joista joudumme luopumaan. Yksi ei-niin-myönteinen muutos on se, että siirrymme kohtuullisen monikulttuurisesta miljööstä varsin monokulttuuriseen yhteisöön ja ympäristöön.
Siinä naapurikunnassa kävin 1980-luvulla kouluni tapaamatta tietääkseni koskaan yhtään maahanmuuttajaa, eikä kylän raitilla liikkunut romaniasuisia naisia, ei ensimmäistäkään. Kaikkien koulutovereideni äidinkieli oli suomi. Oma lapsuudenperheeni oli kenties seudun erikoisimpia, kun vanhempani eivät edes kuuluneet kirkkoon… Minun lasteni koulussa sen sijaan puhutaan kenties kymmeniä eri äidinkieliä ja jakaudutaan uskontotuntien ajaksi ainakin neljään eri ryhmään. Kulttuurisen ja kielellisen monimuotoisuuden lisäksi arkeen kuuluvat myös esimerkiksi sellaiset asiat kuin kehitysvammaisuus, perhemuotojen moninaisuus ja erilaiset oppijat.
Nuorimmaisemme kävivät viime viikolla tutustumassa tulevaan kouluunsa ja opettajaansa siellä maalla. Ope oli kiva ja muutamassa tunnissa lapset ehtivät saada monta uutta ystävää ja oppia pari uutta leikkiä. Aivan erityisen ihanaa oli kuitenkin kaiken kotoisuus ja ihmisenkokoisuus: ruokasalikin oli mukavan pieni ja kaiuton. Pikkuruisesta alakoulusta puuttuvat sekä ison helsinkiläisen peruskoulun vahvuudet että sen heikkoudet. Kumman sinä valitsisit jos vaihtoehdot olisivat a) 29 lapsen monikulttuurinen luokka tai b) 16 lapsen monokulttuurinen (tai ainakin ensisilmäyksellä monokulttuurisempi) yhdysluokka?
No, olemme kyllä jo ehtineet kuulla muuttavamme samaan kuntaan ainakin kahden tutuntutun miesparin kanssa. Ja nyt pääsiäislomalla ajoimme jälleen kerran kunnan keskustaajaman läpi rakkaalle remonttityömaallemme kun katseeni kiinnittyi johonkin, josta ilahduin jo ennen kuin edes tajusin mitä näin. Ja minä näin nuoren romaniasuisen naisen kävelyttämässä koiraa yhdessä valkolaisasuisen ystävättärensä kanssa.
Siinä naapurikunnassa kävin 1980-luvulla kouluni tapaamatta tietääkseni koskaan yhtään maahanmuuttajaa, eikä kylän raitilla liikkunut romaniasuisia naisia, ei ensimmäistäkään. Kaikkien koulutovereideni äidinkieli oli suomi. Oma lapsuudenperheeni oli kenties seudun erikoisimpia, kun vanhempani eivät edes kuuluneet kirkkoon… Minun lasteni koulussa sen sijaan puhutaan kenties kymmeniä eri äidinkieliä ja jakaudutaan uskontotuntien ajaksi ainakin neljään eri ryhmään. Kulttuurisen ja kielellisen monimuotoisuuden lisäksi arkeen kuuluvat myös esimerkiksi sellaiset asiat kuin kehitysvammaisuus, perhemuotojen moninaisuus ja erilaiset oppijat.
Nuorimmaisemme kävivät viime viikolla tutustumassa tulevaan kouluunsa ja opettajaansa siellä maalla. Ope oli kiva ja muutamassa tunnissa lapset ehtivät saada monta uutta ystävää ja oppia pari uutta leikkiä. Aivan erityisen ihanaa oli kuitenkin kaiken kotoisuus ja ihmisenkokoisuus: ruokasalikin oli mukavan pieni ja kaiuton. Pikkuruisesta alakoulusta puuttuvat sekä ison helsinkiläisen peruskoulun vahvuudet että sen heikkoudet. Kumman sinä valitsisit jos vaihtoehdot olisivat a) 29 lapsen monikulttuurinen luokka tai b) 16 lapsen monokulttuurinen (tai ainakin ensisilmäyksellä monokulttuurisempi) yhdysluokka?
No, olemme kyllä jo ehtineet kuulla muuttavamme samaan kuntaan ainakin kahden tutuntutun miesparin kanssa. Ja nyt pääsiäislomalla ajoimme jälleen kerran kunnan keskustaajaman läpi rakkaalle remonttityömaallemme kun katseeni kiinnittyi johonkin, josta ilahduin jo ennen kuin edes tajusin mitä näin. Ja minä näin nuoren romaniasuisen naisen kävelyttämässä koiraa yhdessä valkolaisasuisen ystävättärensä kanssa.
sunnuntai 15. maaliskuuta 2009
Valoisaa kirjailijaelämää
Olen unelma-ammatissani. Ainakin tämän kalenterivuoden ajan saan keskittyä seuraavan tietokirjani tekemiseen. Iloitsen tästä asiasta päivittäin, ja hyvin usein ääneen, minkä perheenjäseneni voivat tarvittaessa todistaa. Samaiset perheenjäsenet pitävät olemassaolollaan huolen siitä, että kovin hurjalla tavalla vapaata kirjailijaelämää en pääse viettämään – vaikka saatankin olla usein yöpaidassa vielä kun lapset tulevat iltapäivällä koulusta.
Aloitin työni tämän kirjan kanssa joulu-tammikuussa vähitellen ja varoen, koska palailin arkeen yli puolen vuoden sairauslomalta. Diagnoosini oli keskivaikea masennus. Lääkärini arvioi minut vielä lokakuussa työkyvyttömäksi, piti selvänä että tarvitsen kestävään kuntoutumiseen vähintään kahden vuoden terapiajakson ja suositteli lepoa ainakin vuodenvaihteeseen asti. Kela oli asiasta kuitenkin toista mieltä. Posti toi minulle samalla viikolla kielteiset päätökset sekä sairauspäivärahan jatkumisesta että kuntoutuksesta. Kelan asiantuntijat olivat siis viisaudessaan (minua koskaan tapaamatta) todenneet, että olin työkykyinen.
Haastateltavani olisivat saattaneet hämmästyä, jos olisin aloittanut työni yhtäkkiä heti marraskuussa. Olin vielä siinä tilassa, että tarvitsin rauhoittavia lääkkeitä pystyäkseni viemään tyttäreni hammaslääkäriin bussilla. Saatoin purskahtaa itkuun kaupan kassalla. En pystynyt keskittymään vielä kunnolla mihinkään, eikä mikään tuntunut kiinnostavalta. Ilman viikoittaista terapiaa en olisi uskaltanut lähteä suunnittelemaan edes vähittäistä työhön palaamista. Olin hauras vieras omassa elämässäni.
Samaan aikaan toisaalla eräs ystäväni aloitteli omaa terapiaansa. Myös hän sairastaa masennusta. Hänkin sai vastikään kielteisen kuntoutuspäätöksen, mutta perustelut olivat päinvastaiset kuin minulla: ystäväni on liian sairas. Toisin sanoen Kelan arvio on, ettei kannata tukea tämän ihmisen terapiaa, koska tästä ei välttämättä enää tule kunnon veronmaksajaa. En ole ihan varma, kumman saaman päätöksen perustelut olivat masentavammat.
No, minä sain marraskuussa uudet lääkkeet jotka sittemmin osoittautuivat hyviksi. Varsinaiset masennusoireet alkoivat vähitellen lieventyä ja kadota. Terapiaan olin jo sitoutunut, joten jatkoin sitä omalla kustannuksellani, vaikka viisihenkisessä perheessä olisi noille rahoille kieltämättä muutakin käyttöä. Muutama satanen kuussa lienee kuitenkin kohtuuhinta siitä, että äiti/vaimo pysyy toimintakykyisenä ja oppii toivottavasti jatkossa välttämään romahtamisen tai ainakin tunnistamaan merkit ajoissa.
Melankoliantäyteisen ja mustanpuhuvan kevään, kesän, syksyn ja alkutalven jälkeen tuntuu järjettömän upealta saada herätä aamu aamulta valoisampaan päivään. Tämän päälle on aivan bonusta, että saan aamukahvin keitettyäni ryhtyä tekemään työtä, jonka tunnen osaavani ja josta nautin.
Aloitin työni tämän kirjan kanssa joulu-tammikuussa vähitellen ja varoen, koska palailin arkeen yli puolen vuoden sairauslomalta. Diagnoosini oli keskivaikea masennus. Lääkärini arvioi minut vielä lokakuussa työkyvyttömäksi, piti selvänä että tarvitsen kestävään kuntoutumiseen vähintään kahden vuoden terapiajakson ja suositteli lepoa ainakin vuodenvaihteeseen asti. Kela oli asiasta kuitenkin toista mieltä. Posti toi minulle samalla viikolla kielteiset päätökset sekä sairauspäivärahan jatkumisesta että kuntoutuksesta. Kelan asiantuntijat olivat siis viisaudessaan (minua koskaan tapaamatta) todenneet, että olin työkykyinen.
Haastateltavani olisivat saattaneet hämmästyä, jos olisin aloittanut työni yhtäkkiä heti marraskuussa. Olin vielä siinä tilassa, että tarvitsin rauhoittavia lääkkeitä pystyäkseni viemään tyttäreni hammaslääkäriin bussilla. Saatoin purskahtaa itkuun kaupan kassalla. En pystynyt keskittymään vielä kunnolla mihinkään, eikä mikään tuntunut kiinnostavalta. Ilman viikoittaista terapiaa en olisi uskaltanut lähteä suunnittelemaan edes vähittäistä työhön palaamista. Olin hauras vieras omassa elämässäni.
Samaan aikaan toisaalla eräs ystäväni aloitteli omaa terapiaansa. Myös hän sairastaa masennusta. Hänkin sai vastikään kielteisen kuntoutuspäätöksen, mutta perustelut olivat päinvastaiset kuin minulla: ystäväni on liian sairas. Toisin sanoen Kelan arvio on, ettei kannata tukea tämän ihmisen terapiaa, koska tästä ei välttämättä enää tule kunnon veronmaksajaa. En ole ihan varma, kumman saaman päätöksen perustelut olivat masentavammat.
No, minä sain marraskuussa uudet lääkkeet jotka sittemmin osoittautuivat hyviksi. Varsinaiset masennusoireet alkoivat vähitellen lieventyä ja kadota. Terapiaan olin jo sitoutunut, joten jatkoin sitä omalla kustannuksellani, vaikka viisihenkisessä perheessä olisi noille rahoille kieltämättä muutakin käyttöä. Muutama satanen kuussa lienee kuitenkin kohtuuhinta siitä, että äiti/vaimo pysyy toimintakykyisenä ja oppii toivottavasti jatkossa välttämään romahtamisen tai ainakin tunnistamaan merkit ajoissa.
Melankoliantäyteisen ja mustanpuhuvan kevään, kesän, syksyn ja alkutalven jälkeen tuntuu järjettömän upealta saada herätä aamu aamulta valoisampaan päivään. Tämän päälle on aivan bonusta, että saan aamukahvin keitettyäni ryhtyä tekemään työtä, jonka tunnen osaavani ja josta nautin.
perjantai 10. lokakuuta 2008
Terveisiä hiljaisuudesta
Täällä on ollut huhtikuun jälkeen hiljaista, sekä täällä blogissa että täällä blogin kirjoittajan todellisuudessa. Jäin pian Trans-kirjani julkistamisen jälkeen sairauslomalle, josta tulikin pidempi kuin silloin arvasin. Vähältä piti, etten raportoinut asiasta heti ja ryhtynyt suorittamaan uutta rooliani blogitekstien muodossa. Voitin kuitenkin itseni ja lepäsin – ja jatkan lepäämistä vielä tovin.
Uusi roolini vaikuttaa olevan aika muodikas: sairastuin uupumukseen ja keskivaikeaan masennukseen. Masennuksesta ja uupumisesta puhutaan (vaihtelevilla sanoilla, hyvinkin erilaisiin asioihin viitaten) nykyään paljon. Monet depressiopotilaat ovat vuosien varrella yrittäneet muistuttaa, että kysymyksessä on kuolemanvakava sairaus, jota ei voi verrata siihen ajoittaiseen alakuloon, surumielisyyteen, väsymykseen tai huonolla tuulella olemiseen joka on osa jokaisen ihmisen arkea. Koska en edelleenkään ajatellut ruveta tunnollisesti suorittamaan potilaan roolia, en ryhdy toistamaan heidän argumenttejaan enkä esimerkkejään. Minulle on kuitenkin ollut niin paljon apua ja iloa muiden depression kokeneiden vertaistuesta ja saamistani lukuvinkeistä, että haluan laittaa vähän hyvää kiertämään.
Minulle ovat tehneet hyvää muun muassa tällaiset asiat:
- hitaus, jolle annoin tilaa jäämällä sairauslomalle
- terapia (ja se, että ystäväni yllyttivät ja auttoivat minut etsimään terapeutin mahdollisimman nopeasti)
- valo, jota löytyy välillä ulkoa, välillä kirkasvalolampusta
- ystävät, jotka eivät yritä liikaa ”piristää”, vaan ovat olemassa
- serotoniinitasoon vaikuttavat lääkkeet (niitä ei kannata pelätä)
- hiljaisuus, jota löydän esim. kirjastosta ja järven rannalta
- pasianssi, dekkarit, facebook ja laktoositon jäätelö
Dekkarien lisäksi olen vähitellen alkanut lukea muutakin. Tässä muutama kirja, joista olen löytänyt palasen itseäni:
- Rappe & Sjögren: Liian tunnollinen
- Hardwick: Hullun lailla
- Kristeva: Musta aurinko
- Heinimäki: Outo hartauskirja
Uusi roolini vaikuttaa olevan aika muodikas: sairastuin uupumukseen ja keskivaikeaan masennukseen. Masennuksesta ja uupumisesta puhutaan (vaihtelevilla sanoilla, hyvinkin erilaisiin asioihin viitaten) nykyään paljon. Monet depressiopotilaat ovat vuosien varrella yrittäneet muistuttaa, että kysymyksessä on kuolemanvakava sairaus, jota ei voi verrata siihen ajoittaiseen alakuloon, surumielisyyteen, väsymykseen tai huonolla tuulella olemiseen joka on osa jokaisen ihmisen arkea. Koska en edelleenkään ajatellut ruveta tunnollisesti suorittamaan potilaan roolia, en ryhdy toistamaan heidän argumenttejaan enkä esimerkkejään. Minulle on kuitenkin ollut niin paljon apua ja iloa muiden depression kokeneiden vertaistuesta ja saamistani lukuvinkeistä, että haluan laittaa vähän hyvää kiertämään.
Minulle ovat tehneet hyvää muun muassa tällaiset asiat:
- hitaus, jolle annoin tilaa jäämällä sairauslomalle
- terapia (ja se, että ystäväni yllyttivät ja auttoivat minut etsimään terapeutin mahdollisimman nopeasti)
- valo, jota löytyy välillä ulkoa, välillä kirkasvalolampusta
- ystävät, jotka eivät yritä liikaa ”piristää”, vaan ovat olemassa
- serotoniinitasoon vaikuttavat lääkkeet (niitä ei kannata pelätä)
- hiljaisuus, jota löydän esim. kirjastosta ja järven rannalta
- pasianssi, dekkarit, facebook ja laktoositon jäätelö
Dekkarien lisäksi olen vähitellen alkanut lukea muutakin. Tässä muutama kirja, joista olen löytänyt palasen itseäni:
- Rappe & Sjögren: Liian tunnollinen
- Hardwick: Hullun lailla
- Kristeva: Musta aurinko
- Heinimäki: Outo hartauskirja
maanantai 7. huhtikuuta 2008
Keskusta eläväksi ja homot eheiksi
Kaupunginhallitus jatkoi tänään keskustelua kaupungintalokorttelien elävöittämisestä. Kuten saimme lukea lehdestä viikko sitten, elävöittämistä toteuttamaan perustettu Helsingin Leijona Oy esitti Jugendsalin uudeksi vuokralaiseksi Radio Dein taustalla olevaa yritystä. Kaupunginhallitus päätti tuolloin jättää asian viikoksi pöydälle, koska se herätti niin paljon kysymyksiä ja kritiikkiä.
Kritiikki on aiheellista. Radio Dei ei ole mikä tahansa kanava eikä sen ylläpitämä kahvila olisi mikä tahansa kristillinen kohtauspaikka. Kanava ja sen kuulijat edustavat ennen kaikkea sellaisia kristittyjä, jotka kannattavat hyvin kirjaimellista raamatuntulkintaa ja vastustavat esimerkiksi naispappeutta. Kanavalla kuuluvat lähinnä karismaattiset ja herätyskristilliset äänenpainot ja äänessä ovat esimerkiksi äärihelluntailainen Patmos (eli saarnaaja Leo Meller) sekä Nokia Missio. Osa toimijoista ja haastateltavista edustaa hyvin samanlaista arvomaailmaa kuin Yhdysvaltojen äärikonservatiivinen uskonnollinen oikeisto.
Eikö kaikkien kukkien pitäisi sitten antaa kukkia? En kyseenalaista näiden kristillisyyden muotojen ja yhteisöjen olemassaolon oikeutta. Sen sijaan kyseenalaistan ajatuksen vuokrata Helsingin kaupungintalokorttelien helmi toimijalle, joka vähintään passiivisesti hyväksyy muun muassa homoseksuaalisuuden leimaamisen synniksi ja sairaudeksi, josta ihmisen pitäisi eheytyä. Radio Dei sidosryhmineen ei vastaa minun käsitystäni keskustan elävöittämisestä eikä varsinkaan kaikille avoimesta kaupunkitilasta. Tämän päätöksen jälkeen valtaosa minun ystäväpiiristäni ei tunne itseään enää tervetulleeksi Jugendsaliin.
Tässä jos missä kaupunginhallituksen olisi pitänyt käyttää sitä paljon puhuttua omistajaohjausta ja ottaa koko vuokrausasialle aikalisä. Jos vuokralaisia olisi etsitty rauhassa, olisi varmasti löytynyt useita sellaisia toimijoita, joiden konseptit olisivat vastanneet Helsingin Leijonan asettamia kriteerejä ja joiden taustayhteisöt ja arvot olisivat rajanneet vähemmän kaupunkilaisia Jugendsalin ovien ulkopuolelle. Enemmistö kaupunginhallituksesta ei kuitenkaan halunnut aikalisää. Meidän ryhmämme edustaja, Ojalan Outi, jätti päätökseen eriävän mielipiteen.
Kritiikki on aiheellista. Radio Dei ei ole mikä tahansa kanava eikä sen ylläpitämä kahvila olisi mikä tahansa kristillinen kohtauspaikka. Kanava ja sen kuulijat edustavat ennen kaikkea sellaisia kristittyjä, jotka kannattavat hyvin kirjaimellista raamatuntulkintaa ja vastustavat esimerkiksi naispappeutta. Kanavalla kuuluvat lähinnä karismaattiset ja herätyskristilliset äänenpainot ja äänessä ovat esimerkiksi äärihelluntailainen Patmos (eli saarnaaja Leo Meller) sekä Nokia Missio. Osa toimijoista ja haastateltavista edustaa hyvin samanlaista arvomaailmaa kuin Yhdysvaltojen äärikonservatiivinen uskonnollinen oikeisto.
Eikö kaikkien kukkien pitäisi sitten antaa kukkia? En kyseenalaista näiden kristillisyyden muotojen ja yhteisöjen olemassaolon oikeutta. Sen sijaan kyseenalaistan ajatuksen vuokrata Helsingin kaupungintalokorttelien helmi toimijalle, joka vähintään passiivisesti hyväksyy muun muassa homoseksuaalisuuden leimaamisen synniksi ja sairaudeksi, josta ihmisen pitäisi eheytyä. Radio Dei sidosryhmineen ei vastaa minun käsitystäni keskustan elävöittämisestä eikä varsinkaan kaikille avoimesta kaupunkitilasta. Tämän päätöksen jälkeen valtaosa minun ystäväpiiristäni ei tunne itseään enää tervetulleeksi Jugendsaliin.
Tässä jos missä kaupunginhallituksen olisi pitänyt käyttää sitä paljon puhuttua omistajaohjausta ja ottaa koko vuokrausasialle aikalisä. Jos vuokralaisia olisi etsitty rauhassa, olisi varmasti löytynyt useita sellaisia toimijoita, joiden konseptit olisivat vastanneet Helsingin Leijonan asettamia kriteerejä ja joiden taustayhteisöt ja arvot olisivat rajanneet vähemmän kaupunkilaisia Jugendsalin ovien ulkopuolelle. Enemmistö kaupunginhallituksesta ei kuitenkaan halunnut aikalisää. Meidän ryhmämme edustaja, Ojalan Outi, jätti päätökseen eriävän mielipiteen.
perjantai 1. helmikuuta 2008
Höyheniä, paljetteja ja pelonsekaista naurua
Kävin eilen pitkästä aikaa Svenska Teaternissa. Oli mukava huomata, että ruotsin kielen taitoni riitti dialogin seuraamiseen, vaikka käytän kieltä tätä nykyä kovin harvoin. Tällä kertaa tarina tosin oli ennestään tuttu: La Cage Aux Folles, jonka moni meistä tuntee 1990-luvulla tehtynä elokuvaversiona Lainahöyhenissä (The Birdcage). Eilinen La Cage oli Georg Malviuksen ohjaus Broadway-musikaalista, jonka kantaesitys oli vuonna 1983. Itse tarina on kirjoitettu näytelmäksi jo kymmenen vuotta aikaisemmin Ranskassa.
Menkää katsomaan tämä musikaali! Menkää, vaikka tuntisitte tarinan takaperinkin. Jos ette tiedä tarinasta mitään voin kertoa, että se on todella koskettava, hyvin ajankohtainen, erittäin hauska ja monelle myös voimaannuttava. Birdcage-elokuvaan verrattuna Svenskanin toteutus on myös selvästi kunnianosoitus drag-taiteelle. Ja upeasti laulava Riko Eklundh loistaa ja säkenöi pääroolissa Albin-nimisenä hurmaavana kuningattarena.
Nautin siis eilisillasta kovasti. Yksi asia kuitenkin häiritsi, vaikka ehkä minun olisi pitänyt osata varautua. Ei, minua ei haitannut, vaikka kaikki eivät olleetkaan aivan suvereeneja kabaree-tanssijoita tai yltäneet Eklundhin tasolle laulajina ja tulkitsijoina. Minua jäivät vaivaamaan muutamat yleisöstä kuuluneet naurut. Musikaali oli hauska, minäkin nauroin välillä katketakseni. Joillakin oli kuitenkin tarve nauraa asioille, joita ei ollut tarkoitettu huvittaviksi: esimerkiksi sille, että toisiaan rakastavat ihmiset suutelevat.
Menkää katsomaan tämä musikaali! Menkää, vaikka tuntisitte tarinan takaperinkin. Jos ette tiedä tarinasta mitään voin kertoa, että se on todella koskettava, hyvin ajankohtainen, erittäin hauska ja monelle myös voimaannuttava. Birdcage-elokuvaan verrattuna Svenskanin toteutus on myös selvästi kunnianosoitus drag-taiteelle. Ja upeasti laulava Riko Eklundh loistaa ja säkenöi pääroolissa Albin-nimisenä hurmaavana kuningattarena.
Nautin siis eilisillasta kovasti. Yksi asia kuitenkin häiritsi, vaikka ehkä minun olisi pitänyt osata varautua. Ei, minua ei haitannut, vaikka kaikki eivät olleetkaan aivan suvereeneja kabaree-tanssijoita tai yltäneet Eklundhin tasolle laulajina ja tulkitsijoina. Minua jäivät vaivaamaan muutamat yleisöstä kuuluneet naurut. Musikaali oli hauska, minäkin nauroin välillä katketakseni. Joillakin oli kuitenkin tarve nauraa asioille, joita ei ollut tarkoitettu huvittaviksi: esimerkiksi sille, että toisiaan rakastavat ihmiset suutelevat.
torstai 6. joulukuuta 2007
Juhlapuheeni HTS:n, KSL:n ja Vasemmistoliiton vaihtoehtoisessa itsenäisyyspäivän kulttuurijuhlassa tänään
Arvoisa juhlayleisö, ystävät, toverit,
niin kuin hyvin tiedätte, itsenäinen Suomi täyttää tänä vuonna 90 vuotta. Sen sijaan sitä ette kaikki tiedäkään, että minun esikoiseni täyttää helmikuussa 14. Puhun teille siitä.
Esikoiseni elää päivä päivältä selvemmin ja intensiivisemmin sellaista elämänvaihetta, jossa hän yrittää monin tavoin sijoittaa itsensä maailmaan. Hän hahmottaa aiempaa paremmin erilaisia viiteryhmiä ja ajattelutapoja, kokeilee erilaisia tyylejä ja peilaa itseään erilaisiin ihmisiin ja ilmiöihin. Esikoiseni elää tätä ikäänsä kulttuurissa ja ajassa, joka tuntuu korostavan valtavasti ihmisten yksilöllisyyttä, riippumattomuutta ja valinnan vapautta. Ajassa, jota kuvaavat viihde-elektroniikan ja kodinkoneiden vaihdettavat värikuoret, television kykykilpailut ja myspace- ja facebook-profiloituminen.
Esikoiseni on aikuistumassa maailmaan, jossa yksilöllisyyden toteuttaminen käy helposti ja hauskasti kuluttamalla. Mainostajat kertovat meille, että voimme ostaa itsellemme haluamamme statuksen ja saada siihen sopivat vaatteet kaupan päälle. Itse asiassa voimme myös ostaa vapauden ja kaupan päälle saamme ehkä turistimatkan. Kuluttamisen vapaus on rajaton, kun vain raha riittää.
Kaupallisen mainonnan häly – joka voimistuu aina näin joulun alla – peittää alleen koko joukon maksuttomia minäkuvan rakentamisen ja itsensä kohtaamisen välineitä: esimerkiksi luonnossa liikkumisen tai taiteesta nauttimisen kautta tulevia elämyksiä. Teini-iässä tältä hälyltä suojautuminen on tutkimusten mukaan kaikkein vaikeinta.
Kun itse olin 14-vuotias, kapinoin kouluni valtakulttuuria vastaan kuuntelemalla liian vanhanaikaista musiikkia, pitämällä aamunavauksia koe-eläinten suojelusta ja Etelä-Afrikan rotuerottelusta ja identifioitumalla vähintään yhtä vasemmistolaiseksi kuin vanhempani. Olin mielestäni hyvin yksilöllinen ja itsenäinen ja vapaa tekemään juuri minulle sopivia ratkaisuja. Kesti vuosia ennen kuin vähitellen havahduin siihen, miten kahlittu olin esimerkiksi oppimiini sukupuolirooleihin tai oletukseen, että kaikki ihmiset ovat heteroseksuaalisia – minä mukaan lukien. Enkä hetkeäkään usko, että osaan tosiasiassa nyt arvioida, mikä kaikki kahlitsee minua tänään.
Monet vapauden kahleet naamioituvat itsestäänselvyyksiksi ja ainoaksi totuudeksi. Miten ihminen voi tehdä yksilöllisiä valintoja jos tarjolla on vain yksi vaihtoehto? Se on vähintään yhtä vaikeaa kuin politiikan tekeminen tilanteessa, jossa uusliberalistinen oikeistolaisuus näyttäytyy neutraalina totuutena vailla ideologisia kytköksiä.
Miten ihminen voi löytää oman tapansa toimia, ajatella, rakastaa tai pukeutua jos näkyvillä olevien vaihtoehtojen joukossa ei ole yhtään sellaista tapaa, joka tuntuisi hyvältä ja luonnolliselta juuri minulle? Surullisen moni ihminen elää elämäänsä loppuun asti melankolian vallassa, pysyvässä kaipuussa, jonka kohdetta ei kuitenkaan osaa nimetä. Yhden melankolia syntyy tiedostamattomasta homoseksuaalisuudesta, toinen kaipaa pois muttei ole varma mistä: työstään, kaupungista vai ehkä parisuhteesta.
Entä miten voi vapautua jos ei koskaan huomaa niitä asioita, jotka kahlitsevat? Ja jos kukaan ei koskaan auta näkemään, miten voisi tehdä toisinkin?
Äsken mainitsemieni sukupuoliroolien ja hetero-oletuksen ohella meitä kahlitsevat tietenkin lukemattomat muutkin tekijät. Perhetaustamme ja koulutuksemme saavat meidät näkemään joitain asioita ja mahdollisuuksia kirkkaammin ja sulkemaan silmämme toisilta kokonaan. Mikä tahansa ominaisuus iästä ja etnisestä taustasta lähtien voi olla kahle maailmassa, joka ei toimi yhdenvertaisuuden periaatteen mukaisesti. Elämäntilanteet ja tulotaso avaavat ja sulkevat ovia. Rakennettu ympäristö rajoittaa vapauttamme liikkua, varsinkin jos liikumme esimerkiksi lastenrattaiden tai opaskoiran kanssa. Jo pelkästään äidinkielemme vaikuttaa siihen, miten hahmotamme maailman, mitä pystymme ymmärtämään ja millaisiin kategorioihin osamme jakaa ilmiöitä.
Hyvä juhlayleisö,
vapaus tehdä itsenäisiä yksilöllisiä valintoja ja elää oman minäkuvansa mukaista elämää ei synny ensisijassa vaihtoehtojen määrää lisäämällä. Joissain tilanteissa vaihtoehtojen suuri määrä voi itse asiassa huonontaa elämänlaatua. Kenenkään vapautta tai hyvinvointia ei lisää mahdollisuus tehdä valintoja useiden tupakkamerkkien tai eri pikaluottojen välillä. Kaikki ihmiset eivät myöskään ylipäänsä nauti jatkuvien valintojen tekemisestä ja osa ei pärjää ollenkaan itsenäisten valintojen kanssa vaan tarvitsee valintojen tekemiseen tukea. Ja moni meistä valitsee itsensä ja läheistensä kannalta väärin, toistuvasti. Myös valinnan vapaus voi olla kahle.
Todellinen vapaus edellyttää ihmisten välisen yhdenvertaisuuden toteutumista ja mahdollisuuksien tasa-arvoa. Yksilötasolla vapauteen ja itsenäisyyteen tarvitaan myös sosiaalista pääomaa, sivistystä, kriittistä ajattelua, uskallusta ja medialukutaitoa. Mikään näistä ei synny itsestään. Esikoiseni, samoin kuin jokainen kasvava lapsi ja jokainen aikuinen, tarvitsee tukea ja neuvoja, inspiraatiota ja elämyksiä ja mahdollisuuksia kokeilla. Ei ole vapautta ilman yhteisvastuuta. Yksilön vapautumiseen tarvitaan toista ihmistä.
Hyvää itsenäisyyspäivää.
niin kuin hyvin tiedätte, itsenäinen Suomi täyttää tänä vuonna 90 vuotta. Sen sijaan sitä ette kaikki tiedäkään, että minun esikoiseni täyttää helmikuussa 14. Puhun teille siitä.
Esikoiseni elää päivä päivältä selvemmin ja intensiivisemmin sellaista elämänvaihetta, jossa hän yrittää monin tavoin sijoittaa itsensä maailmaan. Hän hahmottaa aiempaa paremmin erilaisia viiteryhmiä ja ajattelutapoja, kokeilee erilaisia tyylejä ja peilaa itseään erilaisiin ihmisiin ja ilmiöihin. Esikoiseni elää tätä ikäänsä kulttuurissa ja ajassa, joka tuntuu korostavan valtavasti ihmisten yksilöllisyyttä, riippumattomuutta ja valinnan vapautta. Ajassa, jota kuvaavat viihde-elektroniikan ja kodinkoneiden vaihdettavat värikuoret, television kykykilpailut ja myspace- ja facebook-profiloituminen.
Esikoiseni on aikuistumassa maailmaan, jossa yksilöllisyyden toteuttaminen käy helposti ja hauskasti kuluttamalla. Mainostajat kertovat meille, että voimme ostaa itsellemme haluamamme statuksen ja saada siihen sopivat vaatteet kaupan päälle. Itse asiassa voimme myös ostaa vapauden ja kaupan päälle saamme ehkä turistimatkan. Kuluttamisen vapaus on rajaton, kun vain raha riittää.
Kaupallisen mainonnan häly – joka voimistuu aina näin joulun alla – peittää alleen koko joukon maksuttomia minäkuvan rakentamisen ja itsensä kohtaamisen välineitä: esimerkiksi luonnossa liikkumisen tai taiteesta nauttimisen kautta tulevia elämyksiä. Teini-iässä tältä hälyltä suojautuminen on tutkimusten mukaan kaikkein vaikeinta.
Kun itse olin 14-vuotias, kapinoin kouluni valtakulttuuria vastaan kuuntelemalla liian vanhanaikaista musiikkia, pitämällä aamunavauksia koe-eläinten suojelusta ja Etelä-Afrikan rotuerottelusta ja identifioitumalla vähintään yhtä vasemmistolaiseksi kuin vanhempani. Olin mielestäni hyvin yksilöllinen ja itsenäinen ja vapaa tekemään juuri minulle sopivia ratkaisuja. Kesti vuosia ennen kuin vähitellen havahduin siihen, miten kahlittu olin esimerkiksi oppimiini sukupuolirooleihin tai oletukseen, että kaikki ihmiset ovat heteroseksuaalisia – minä mukaan lukien. Enkä hetkeäkään usko, että osaan tosiasiassa nyt arvioida, mikä kaikki kahlitsee minua tänään.
Monet vapauden kahleet naamioituvat itsestäänselvyyksiksi ja ainoaksi totuudeksi. Miten ihminen voi tehdä yksilöllisiä valintoja jos tarjolla on vain yksi vaihtoehto? Se on vähintään yhtä vaikeaa kuin politiikan tekeminen tilanteessa, jossa uusliberalistinen oikeistolaisuus näyttäytyy neutraalina totuutena vailla ideologisia kytköksiä.
Miten ihminen voi löytää oman tapansa toimia, ajatella, rakastaa tai pukeutua jos näkyvillä olevien vaihtoehtojen joukossa ei ole yhtään sellaista tapaa, joka tuntuisi hyvältä ja luonnolliselta juuri minulle? Surullisen moni ihminen elää elämäänsä loppuun asti melankolian vallassa, pysyvässä kaipuussa, jonka kohdetta ei kuitenkaan osaa nimetä. Yhden melankolia syntyy tiedostamattomasta homoseksuaalisuudesta, toinen kaipaa pois muttei ole varma mistä: työstään, kaupungista vai ehkä parisuhteesta.
Entä miten voi vapautua jos ei koskaan huomaa niitä asioita, jotka kahlitsevat? Ja jos kukaan ei koskaan auta näkemään, miten voisi tehdä toisinkin?
Äsken mainitsemieni sukupuoliroolien ja hetero-oletuksen ohella meitä kahlitsevat tietenkin lukemattomat muutkin tekijät. Perhetaustamme ja koulutuksemme saavat meidät näkemään joitain asioita ja mahdollisuuksia kirkkaammin ja sulkemaan silmämme toisilta kokonaan. Mikä tahansa ominaisuus iästä ja etnisestä taustasta lähtien voi olla kahle maailmassa, joka ei toimi yhdenvertaisuuden periaatteen mukaisesti. Elämäntilanteet ja tulotaso avaavat ja sulkevat ovia. Rakennettu ympäristö rajoittaa vapauttamme liikkua, varsinkin jos liikumme esimerkiksi lastenrattaiden tai opaskoiran kanssa. Jo pelkästään äidinkielemme vaikuttaa siihen, miten hahmotamme maailman, mitä pystymme ymmärtämään ja millaisiin kategorioihin osamme jakaa ilmiöitä.
Hyvä juhlayleisö,
vapaus tehdä itsenäisiä yksilöllisiä valintoja ja elää oman minäkuvansa mukaista elämää ei synny ensisijassa vaihtoehtojen määrää lisäämällä. Joissain tilanteissa vaihtoehtojen suuri määrä voi itse asiassa huonontaa elämänlaatua. Kenenkään vapautta tai hyvinvointia ei lisää mahdollisuus tehdä valintoja useiden tupakkamerkkien tai eri pikaluottojen välillä. Kaikki ihmiset eivät myöskään ylipäänsä nauti jatkuvien valintojen tekemisestä ja osa ei pärjää ollenkaan itsenäisten valintojen kanssa vaan tarvitsee valintojen tekemiseen tukea. Ja moni meistä valitsee itsensä ja läheistensä kannalta väärin, toistuvasti. Myös valinnan vapaus voi olla kahle.
Todellinen vapaus edellyttää ihmisten välisen yhdenvertaisuuden toteutumista ja mahdollisuuksien tasa-arvoa. Yksilötasolla vapauteen ja itsenäisyyteen tarvitaan myös sosiaalista pääomaa, sivistystä, kriittistä ajattelua, uskallusta ja medialukutaitoa. Mikään näistä ei synny itsestään. Esikoiseni, samoin kuin jokainen kasvava lapsi ja jokainen aikuinen, tarvitsee tukea ja neuvoja, inspiraatiota ja elämyksiä ja mahdollisuuksia kokeilla. Ei ole vapautta ilman yhteisvastuuta. Yksilön vapautumiseen tarvitaan toista ihmistä.
Hyvää itsenäisyyspäivää.
tiistai 2. lokakuuta 2007
Päivän puheenaiheita
Syksy on käynnistynyt vauhdilla, eikä blogi ole ihan pysynyt tahdissa mukana. Kohta on jo joulu ja ensi vuosi ja kunnallisvaaleihinkin enää ihan pieni hyppäys... Nyt juuri puhututtaa Helsingin ensi vuoden budjetti.
Olen iloinen, että HS kysyi tänä vuonna myös meidän ryhmämme kommentteja kaupunginjohtajan budjettiesityksestä. (Useimmiten ääneen ovat päässeet vain kolme suurinta ryhmää eli kokoomus, demarit ja vihreät.) Nostin tuossa yhteydessä esille vain kaksi asiaa: kaupungin työntekijöiden palkkatason ja budjetoinnin rehellisyyden. Tosiasiassa kommenttilista olisi valitettavasti toivottoman pitkä. Myös budjettineuvotteluissa nostamme esille monia muitakin asioita. Budjetoinnin rehellisyys on kuitenkin teema, joka läpäisee oikeastaan kaikki aihealueet ja "rootelit", vaikka konkretisoituukin vuosi toisensa jälkeen erityisesti sosiaali- ja terveysvirastojen kohdalla. Tänäkin vuonna pelkästään lasten sijaishuoltoon täytyy ilmeisesti lisätä miljoonia euroja yli budjetin, kun vyö on kiristetty (täysin tietoisesti) liian tiukalle viime vuonna budjettia kirjoitettaessa.
Ensikertalaisena budjettineuvotteluihin osallistuminen on aika jännittävä ajatus. Aikaisempina vuosina olen vain evästänyt neuvottelijoita rivivaltuutettuna.
* * * *
Tänään hesari julkaisi Tiina Harpfin kanssa kirjoittamani tekstin Jugend-salin kohtalosta. Lainaan sen tähän kokonaisuudessaan:
Jugendsali säilytettävä yhteisenä tilana
Helsingin Sanomat uutisoi 20. syyskuuta kaupungin tutkivan, voitaisiinko Pohjoisesplanadin Jugendsali muuttaa ravintolaksi. Uutinen liitti tämän kaupungin pyrkimykseen lisätä keskustan arvokortteleiden vetovoimaisuutta.
Jugendsalin muuttaminen ravintolatilaksi olisi iso menetys kaupunkilaisille. 1900-luvun alussa valmistunut sali on yksi Suomen hienoimmista jugendtyylisistä tiloista.
Se sijaitsee keskeisellä paikalla Esplanadin varrella ja kerää paljon kävijöitä – niin kaupunkilaisia kuin turistejakin. Ravintolana tila olisi vain rajatun yleisön käytössä ja vain rahaa vastaan.
Jugendsalissa toimii tällä hetkellä Helsinki-tiedotuksen yleisneuvontapiste. Se on myös erinomainen näyttelytila ja mainio paikka pienimuotoisille konserteille ja tapahtumille.
Näitä toimintoja on ajateltu siirrettäväksi kaupungintalon aulatilaan. Tosiasiassa kaupungintalon aulaa olisi mahdotonta käyttää yhtä monimuotoisesti – eikä tilakaan ole yhtä upea.
Kaupunkilaisten päivittäin ilmaisessa käytössä olevat kauniit tilakokonaisuudet ovat kortilla, varsinkin keskustassa.
Ravintolahanke on vielä selvitysasteella, eikä mitään päätöksiä ole tehty. Pelkona kuitenkin on, että päätökset näiden arvokortteleiden kehittämisestä tehdään hiljaisuudessa kaupunkilaisten selän takana, tätä varten perustetun erillisen yhtiön sisäisissä keskusteluissa. Älkäämme luopuko Jugendsalista ilman vastarintaa!
TIINA HARPF
toimittaja (sit)
TIIA AARNIPUU
valtuustoryhmän puheenjohtaja (vas)
Helsinki
Olen iloinen, että HS kysyi tänä vuonna myös meidän ryhmämme kommentteja kaupunginjohtajan budjettiesityksestä. (Useimmiten ääneen ovat päässeet vain kolme suurinta ryhmää eli kokoomus, demarit ja vihreät.) Nostin tuossa yhteydessä esille vain kaksi asiaa: kaupungin työntekijöiden palkkatason ja budjetoinnin rehellisyyden. Tosiasiassa kommenttilista olisi valitettavasti toivottoman pitkä. Myös budjettineuvotteluissa nostamme esille monia muitakin asioita. Budjetoinnin rehellisyys on kuitenkin teema, joka läpäisee oikeastaan kaikki aihealueet ja "rootelit", vaikka konkretisoituukin vuosi toisensa jälkeen erityisesti sosiaali- ja terveysvirastojen kohdalla. Tänäkin vuonna pelkästään lasten sijaishuoltoon täytyy ilmeisesti lisätä miljoonia euroja yli budjetin, kun vyö on kiristetty (täysin tietoisesti) liian tiukalle viime vuonna budjettia kirjoitettaessa.
Ensikertalaisena budjettineuvotteluihin osallistuminen on aika jännittävä ajatus. Aikaisempina vuosina olen vain evästänyt neuvottelijoita rivivaltuutettuna.
* * * *
Tänään hesari julkaisi Tiina Harpfin kanssa kirjoittamani tekstin Jugend-salin kohtalosta. Lainaan sen tähän kokonaisuudessaan:
Jugendsali säilytettävä yhteisenä tilana
Helsingin Sanomat uutisoi 20. syyskuuta kaupungin tutkivan, voitaisiinko Pohjoisesplanadin Jugendsali muuttaa ravintolaksi. Uutinen liitti tämän kaupungin pyrkimykseen lisätä keskustan arvokortteleiden vetovoimaisuutta.
Jugendsalin muuttaminen ravintolatilaksi olisi iso menetys kaupunkilaisille. 1900-luvun alussa valmistunut sali on yksi Suomen hienoimmista jugendtyylisistä tiloista.
Se sijaitsee keskeisellä paikalla Esplanadin varrella ja kerää paljon kävijöitä – niin kaupunkilaisia kuin turistejakin. Ravintolana tila olisi vain rajatun yleisön käytössä ja vain rahaa vastaan.
Jugendsalissa toimii tällä hetkellä Helsinki-tiedotuksen yleisneuvontapiste. Se on myös erinomainen näyttelytila ja mainio paikka pienimuotoisille konserteille ja tapahtumille.
Näitä toimintoja on ajateltu siirrettäväksi kaupungintalon aulatilaan. Tosiasiassa kaupungintalon aulaa olisi mahdotonta käyttää yhtä monimuotoisesti – eikä tilakaan ole yhtä upea.
Kaupunkilaisten päivittäin ilmaisessa käytössä olevat kauniit tilakokonaisuudet ovat kortilla, varsinkin keskustassa.
Ravintolahanke on vielä selvitysasteella, eikä mitään päätöksiä ole tehty. Pelkona kuitenkin on, että päätökset näiden arvokortteleiden kehittämisestä tehdään hiljaisuudessa kaupunkilaisten selän takana, tätä varten perustetun erillisen yhtiön sisäisissä keskusteluissa. Älkäämme luopuko Jugendsalista ilman vastarintaa!
TIINA HARPF
toimittaja (sit)
TIIA AARNIPUU
valtuustoryhmän puheenjohtaja (vas)
Helsinki
maanantai 23. heinäkuuta 2007
Luvattu maa
Israelissa on uutisten mukaan hyväksytty ensimmäistä kertaa käyttöön sellainen koulukirja, joka kertoo myös palestiinalaisten näkökulmista Israelin valtion perustamiseen 1948. Kirjassa todetaan esimerkiksi, että palestiinalaisia häädettiin kodeistaan ja arabien omistamia maita takavarikoitiin. Israelin opetusministerin mielestä tämäkin versio asioiden kulusta on kerrottava, mutta monet oikeistopoliitikot ovat kiivaasti eri mieltä.
BBC:n lyhyestä uutisoinnista ei tietenkään näe kokonaiskuvaa koulukirjaa koskevasta keskustelusta. Epäilen kuitenkin, että ministeri Avigdor Liebermanin kommentti kuvaa sitä, mistä puhutaan. Hänen kerrotaan syyttäneen radio-ohjelmassa israelilaista vasemmistoa ”masokismista ja tappiomielialasta”, koska nämä jatkuvasti pyrkivät pyytelemään anteeksi sitä, että ”me vain teimme mitä piti tehdä”.
Menneisyys ei ole neutraali ei-kenenkään maa. Historian kirjoittaminen on aina valintojen ja tulkintojen tekemistä – ja monet valinnat ovat luonteeltaan poliittisia, halusi kirjoittaja tai ei.
BBC:n lyhyestä uutisoinnista ei tietenkään näe kokonaiskuvaa koulukirjaa koskevasta keskustelusta. Epäilen kuitenkin, että ministeri Avigdor Liebermanin kommentti kuvaa sitä, mistä puhutaan. Hänen kerrotaan syyttäneen radio-ohjelmassa israelilaista vasemmistoa ”masokismista ja tappiomielialasta”, koska nämä jatkuvasti pyrkivät pyytelemään anteeksi sitä, että ”me vain teimme mitä piti tehdä”.
Menneisyys ei ole neutraali ei-kenenkään maa. Historian kirjoittaminen on aina valintojen ja tulkintojen tekemistä – ja monet valinnat ovat luonteeltaan poliittisia, halusi kirjoittaja tai ei.
lauantai 14. heinäkuuta 2007
Vaikuttava lukukokemus
Olen rakastunut. Löysin kirja-alesta kirjan, jota en tiennyt etsiä (ehkä kirja löysi minut). Luin ensimmäisen sivun kaupassa ja menin kassalle jo aivan imaistuneena kirjan maailmaan. Kirja on turkkilaissyntyisen Emine Sevgi Özdamarin "Elämä on karavaaniseralji". Takakannen esittelyteksti kuvaa kirjaa mm. näin:
"...kertoja on turkkilaistyttö joka kertoo elämästään aina äidin kohdusta Saksaan lähtöönsä asti. Elämän matto valmistuu miljoonista pienistä langanpätkistä [...] Lukija imaistaan keskelle elävää, vastakohtien täyttämää Turkkia [...] Turkin olot, politiikka, uskonto ja historia avautuvat lukijalle tarinoita kertovien henkilöiden kautta kaikessa värikylläisyydessään ja karmeudessaan."
Kirja on kirjoitettu alunperin saksaksi (ja vähän turkiksi ja vähän arabiaksi), mutta suomennos (Raija Jänicken työtä) on minusta erittäin hyvä. Suosittelen!
"...kertoja on turkkilaistyttö joka kertoo elämästään aina äidin kohdusta Saksaan lähtöönsä asti. Elämän matto valmistuu miljoonista pienistä langanpätkistä [...] Lukija imaistaan keskelle elävää, vastakohtien täyttämää Turkkia [...] Turkin olot, politiikka, uskonto ja historia avautuvat lukijalle tarinoita kertovien henkilöiden kautta kaikessa värikylläisyydessään ja karmeudessaan."
Kirja on kirjoitettu alunperin saksaksi (ja vähän turkiksi ja vähän arabiaksi), mutta suomennos (Raija Jänicken työtä) on minusta erittäin hyvä. Suosittelen!
torstai 28. kesäkuuta 2007
Hyvä näyttely Vantaalla
Kävin eilen katsomassa Sateenkaari-Suomi -näyttelyn Vantaan kaupunginmuseossa Tikkurilassa. Suosittelen kenelle tahansa! Näyttely esittelee seksuaalisen suuntautumisen ja sukupuolen moninaisuuden nykypäivää ja menneisyyttä Suomessa, aina 1600-luvulle saakka. Hyvä, monipuolinen, hyvin toteutettu kokonaisuus.
Eilen museo oli pullollaan myös aika sateenkaarevaa yleisöä, koska siellä järjestettiin yleisöopastus osana Pride-viikkoa. Oli taas erikoista huomata omien tunteiden tasolla, miten ohuesti "tavallisesta" aiheesta on kysymys: tuntui kumman hyvältä, kun museoamanuenssi osasi (tietenkin osasi) kertoa oikeilla sanoilla ja epäröimättä transihmisten ja ei-heteroiden elämään kuuluvista asioista. Tuntui hyvältä ja tärkeältä, että ihan tavallinen, ihan oikea museo oli täynnä juuri Sateenkaari-Suomen historiaa. Se, minkä pitäisi olla itsestäänselvää, ilahdutti suhteettoman paljon.
Saankohan elää sen päivän, että esimerkiksi sukupuolen moninaisuuden asiallinen huomioiminen tuntuu enää vain asialliselta.
Eilen museo oli pullollaan myös aika sateenkaarevaa yleisöä, koska siellä järjestettiin yleisöopastus osana Pride-viikkoa. Oli taas erikoista huomata omien tunteiden tasolla, miten ohuesti "tavallisesta" aiheesta on kysymys: tuntui kumman hyvältä, kun museoamanuenssi osasi (tietenkin osasi) kertoa oikeilla sanoilla ja epäröimättä transihmisten ja ei-heteroiden elämään kuuluvista asioista. Tuntui hyvältä ja tärkeältä, että ihan tavallinen, ihan oikea museo oli täynnä juuri Sateenkaari-Suomen historiaa. Se, minkä pitäisi olla itsestäänselvää, ilahdutti suhteettoman paljon.
Saankohan elää sen päivän, että esimerkiksi sukupuolen moninaisuuden asiallinen huomioiminen tuntuu enää vain asialliselta.
lauantai 16. kesäkuuta 2007
Puoluekokoustunnelmia
Olen viettänyt eilisen ja tämän päivän – ja vietän vielä huomisen aamupäivän – vasemmistoliiton puoluekokouksessa Helsingin Kulttuuritalolla. Pääsääntöisesti minulla on ollut kokouksesta hyvä mieli, vaikka tänään kokouskäytäntöjen kanssa oli kyllä joitain aika noloja hämminkitilanteita. Olen myös nauttinut siitä, että kokouspaikka on kävelymatkan päässä kotoani. Ja tietenkin on ollut tosi mukavaa tavata tuttuja muualta Suomesta.
Eilen alustin itse uskontotieteilijänä yhdessä kokouksen pienoisseminaareista, joka oli otsikoitu “Ei ainoastaan leivästä”. Siinä käsiteltiin moniäänisesti ja väljästi mm. taiteen ja politiikan sekä ruumiin ja sielun välisiä suhteita. Minun jälkeeni alusti valloittavalla tavalla teatteritieteilijä ja kirjailija Helena Kallio, jonka romaanin “Ennen kuin sielu puutuu” päätin hakea kirjastosta käsiini.
Tänään työstin puoluekokouksen kannanottoluonnoksia erillisessä valiokunnassa. Ehdimme päivän aikana kokoustaa moneen kertaan muun muassa kunnallisten palveluiden ja ihmisarvoisen sosiaaliturvan merkeissä. Kokous päättää kannanotoistaan huomenna. Tänään saatiin hyväksyttyä puolueelle uusi periaateohjelma, jossa on minusta paljon hyvää. Kaikkein tärkeintä periaateohjelmassa on kuitenkin sen synnyttänyt prosessi ja siihen sisältyvä ponsi ohjelmatyön jatkamisesta.
Eilen alustin itse uskontotieteilijänä yhdessä kokouksen pienoisseminaareista, joka oli otsikoitu “Ei ainoastaan leivästä”. Siinä käsiteltiin moniäänisesti ja väljästi mm. taiteen ja politiikan sekä ruumiin ja sielun välisiä suhteita. Minun jälkeeni alusti valloittavalla tavalla teatteritieteilijä ja kirjailija Helena Kallio, jonka romaanin “Ennen kuin sielu puutuu” päätin hakea kirjastosta käsiini.
Tänään työstin puoluekokouksen kannanottoluonnoksia erillisessä valiokunnassa. Ehdimme päivän aikana kokoustaa moneen kertaan muun muassa kunnallisten palveluiden ja ihmisarvoisen sosiaaliturvan merkeissä. Kokous päättää kannanotoistaan huomenna. Tänään saatiin hyväksyttyä puolueelle uusi periaateohjelma, jossa on minusta paljon hyvää. Kaikkein tärkeintä periaateohjelmassa on kuitenkin sen synnyttänyt prosessi ja siihen sisältyvä ponsi ohjelmatyön jatkamisesta.
keskiviikko 13. kesäkuuta 2007
Kohtuuttomuuksien kohtuullistamista
Päätimme tänään kulttuurilautakunnan kokouksessa uudesta järjestelmästä helsinkiläisten musiikkiopistojen avustamiseksi. Uudistuksen pointtina on tehdä järjestelmästä läpinäkyvämpi ja oikeudenmukaisempi ja samalla mahdollistaa avustusten harkinnanvaraisen suuntaamisen esimerkiksi aluellisilla perusteilla. Tämä on yksi keino lisää siihen valikoimaan, jolla lautakunta yrittää lisätä lasten mahdollisuuksia tehdä taidetta ja nauttia taiteesta sellaisilla kaupungin alueilla (erityisesti idässä ja koillisessa), joilla elävillä perheillä on kaikkein vähiten minkäänlaisia resursseja panostaa lasten harrastuksiin ja taide-elämyksiin.
Kun – toivottavasti – avustuspottiin saadaan ensi vuodelle vielä 700 000 euron lisäys, voidaan musiikkiopistoja houkutella myös laskemaan huikean korkeita lukukausimaksujaan. Taiteen perusopetus on Helsingissä tällä hetkellä lähes tuplasti kalliimpaa kuin Suomessa keskimäärin. Valtakunnallinen keskiarvo on 196 euroa, kun täällä keskiarvo ylittää 350 euroa. Tämän summan pienten soittajien perheet siis maksavat kahdesti vuodessa. Uusi järjestelmä tähtää lukukausimaksujen hinaamiseen noin 280 euroon, joka sekin on vielä monille perheille reilusti mahdollisuuksien rajojen ulkopuolella.
Tällaiset päätökset tuntuvat välillä toivottoman pieniltä liikahduksilta, mutta kuitenkin liikkeeltä oikeaan suuntaan. Lasten keskinäisen yhdenvertaisuuden saavuttaminen kulttuurin ja taiteen alueella vaatii tietenkin paljon enemmän.
Kun – toivottavasti – avustuspottiin saadaan ensi vuodelle vielä 700 000 euron lisäys, voidaan musiikkiopistoja houkutella myös laskemaan huikean korkeita lukukausimaksujaan. Taiteen perusopetus on Helsingissä tällä hetkellä lähes tuplasti kalliimpaa kuin Suomessa keskimäärin. Valtakunnallinen keskiarvo on 196 euroa, kun täällä keskiarvo ylittää 350 euroa. Tämän summan pienten soittajien perheet siis maksavat kahdesti vuodessa. Uusi järjestelmä tähtää lukukausimaksujen hinaamiseen noin 280 euroon, joka sekin on vielä monille perheille reilusti mahdollisuuksien rajojen ulkopuolella.
Tällaiset päätökset tuntuvat välillä toivottoman pieniltä liikahduksilta, mutta kuitenkin liikkeeltä oikeaan suuntaan. Lasten keskinäisen yhdenvertaisuuden saavuttaminen kulttuurin ja taiteen alueella vaatii tietenkin paljon enemmän.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
