Ihmisen elämää (KU 21.5.)

YK:n pääsihteeri julkisti maaliskuussa väliraportin vuosituhattavoitteiden saavuttamisesta. Kahdeksasta vuonna 2000 sovitusta haasteesta muutamien kohdalla on päästy eteenpäin. Esimerkiksi hi-virustartuntojen leviäminen on hidastunut ja lapsikuolleisuus laskenut. Asetetut tavoitteet ovat silti vielä kaukana ja sovittu takaraja jo viiden vuoden päässä.

Köyhyyden ja nälän vähentämiseen tähtäävän ykköstavoitteen kanssa emme ainoastaan polje paikallamme, vaan nälkäisten ihmisten määrä on kasvanut viimeiset viisi vuotta entisestään.

Vuosituhattavoitteet eivät ole mahdottoman kunnianhimoisia, eivätkä sisällöltään uusia. Esimerkiksi peruskoulutus jokaiselle lapselle on ollut työlistalla jo nelisenkymmentä vuotta. Miten on mahdollista, että emme kaikessa viisaudessamme pysty takaamaan toisillemme kohtuullisia elämän ehtoja?

Tavoitteiden saavuttaminen edellyttää poliittisia päätöksiä, joiden tekemistä ei varsinaisesti estä mikään. Kummallisen avuttomuuden takana on asennevamma, jota pidämme yllä tarkastelemalla vaikeita aiheita mieluiten etäältä ja turvasta prosenttilukujen takaa. Maailmanlaajuiset tilastofaktat auttavat meitä pysymään matkan päässä ja unohtamaan sen, mistä itse asiassa on kysymys.

Kysymys on ihmisestä.

Jo 88 prosenttia maailman lapsista pääsee kouluun, mutta millainen tulevaisuus on sillä lapsella joka kuuluu 12 prosenttiin? Hän ei välttämättä elä Saharan eteläpuolella vaan ehkä romaniperheessä EU:n rajojen sisällä.

On kohtuullisen helppoa sitoutua edistämään odottavien äitien terveyttä, mutta kumman koville ottaa edes puhua vammaisten naisten lisääntymisoikeuksista ja seksuaaliterveydestä.

Entä kenen nälällä on väliä? Onko tutkittu esimerkiksi sitä, kuinka monia naisparien lapsiperheitä ”naisten euro” vetää köyhyysrajan alapuolelle, ja miten köyhyys kietoutuu syrjintään?

Kyllä, mainitut ovat kohtuullisen pieniä vähemmistöjä ja tilastollisessa vertailussa heillä on asiat kenties paremmin kuin joillakuilla muilla.

Vuosituhattavoitteissa on kuitenkin kysymys ihmisoikeuksista – yleisistä, luovuttamattomista ja perustavista. Jokainen lesboäiti ja jokainen romanilapsi on syntynyt vapaana ja yhdenvertaisena ihmisenä. Poliittisten päätösten tai ihmisoikeustyön kohteeksi ei pidä kuvitella keskimääräistä, tilastollista ihmistä. Keskimääräinen ihminen asuu kaukana eikä hänellä ole kasvoja.

Kohtuullisen elämän ehdot eivät kuuluu ”ihmisille” vaan jokaiselle ihmiselle yksikössä. Tämän lähemmäs mikään aihe ei voi tulla.

Homojen hommaa (KU-kolumni 19.3.2010)

Hollywoodissa on nyt aivan fab olla homo. Leikisti. Homoroolit ovat niin trendikkäitä että näyttelijöiden epäillään ottavan niitä vastaan ihan vain edistääkseen omaa uraansa. Elokuvassa I love you Phillip Morris tämän stuntin tekevät Jim Carrey ja Ewan McGregor.

Suosittelen muuten, nauratti ja itketti vuorotellen.

Yhdysvalloissa Phillip Morris nähdään vasta huhtikuussa, koska elokuvalle oli huomattavan vaikea löytää levittäjää. Jossain vaiheessa pelättiin, ettei sitä saada teattereihin ollenkaan vaan joudutaan menemään suoraan dvd-levitykseen. Miksi? No siksi että se on homoelokuva, joka ei kunnioita perinteisten homoelokuvien kaavaa.

Phillip Morris ei ole riipaiseva draama, jonka lopussa päähenkilö kuolee väkivallan tai HI-viruksen uhrina, opetettuaan ensin heteroystävänsä katsomaan elämää toisin silmin. Se on komedia, mutta sen huumori ei perustu sille nerokkaalle ja loputtomiin kierrätetylle ajatukselle että neitimäiset homot ovat hassunhauskoja. Päähenkilöiden sukupuoli on juonen kannalta oikeastaan sivuasia.

McGregor on kertonut, että elokuvan markkinoinnissa on menty välillä absurdiuden rajan tuolle puolen, kun homobaarissa pidetyssä pressitilaisuudessa on saatettu keskustella vakavaan sävyyn siitä, että elokuvahan ei sitten ole oikeasti homoelokuva.

The Independent -lehdessä pohdittiin aihetta viime viikolla. Miksi Phillip Morrisin pääosiin ei valittu homonäyttelijöitä? Koska Hollywoodissa ei ole homoja, vastaa toinen elokuvan ohjaajista John Requa viitaten siihen että näyttelijät eivät tänäkään päivänä uskalla tulla kaapista. Homoja ei haluta valita heterorooleihin. Hetero osaa näytellä homoa, mutta homon pelätään olevan heterona yleisön silmissä epäuskottava.

Taas vähän naurattaa ja itkettää, yhtä aikaa.

Voi miettiä, millaisessa todellisuudessa homon näytteleminen on julkisuustemppu, jos homoelokuvan levittäminen on riskaabelia ja näyttelijän homoseksuaalisuus arkaluontoinen salaisuus. Samalla voi pohtia, onko kysymys esimerkiksi Phillip Morrisin näyttelijävalinnoista kovin fiksusti muotoiltu: mistäs me siis varsinaisesti tiedämmekään että esimerkiksi Jim Carrey on hetero?

John Requa on optimisti ja odottaa, että jonain päivänä joku suurista Hollywood-tähdistä vielä tulee näkyvästi kaapista ja on niin vastustamaton ettei kukaan ole moksiskaan. Minä odotan sitä päivää kun kukaan ei oleta kenestäkään mitään ja myös heteroparisuhteesta kertomista voi sanoa kaapista tulemiseksi. En kuitenkaan pidättele hengitystäni.

Paperiset perusoikeudet

Komissio ja Eurooppa-neuvosto ovat kuulemma tänä keväänä päättämässä, ollaanko tekemässä uutta syrjinnän vastaista EU-direktiiviä, joka kattaisi kaikki elämänalueet ja kaikki eri syrjintäperusteet. Nykytilannehan on hyvin erikoinen: etniseen taustaan perustuva syrjintä on selkeästi kielletty kaikilla elämänalueilla, sukupuoleen perustuva sen sijaan käytännössä vain palveluissa ja työelämässä, ja esimerkiksi vammaisuuteen tai seksuaaliseen suuntautumiseen perustuva syrjintä ainoastaan työelämässä. Kaikki ovat siis tasa-arvoisia, mutta toiset vähän tasa-arvoisempia kuin toiset.

Syrjinnän vastaista työtä tekevät järjestöt ovat vaatineet muutosta jo vuosia. Myös Euroopan parlamentti on peräänkuuluttanut uutta direktiiviä useaan otteeseen. Vieläkään asian etenemiseen ei valitettavasti voi luottaa: ilmassa on merkkejä siitä, että osa syrjintäperusteista haluttaisiin kuitenkin jättää direktiivin ulkopuolelle. Seksuaalisen suuntautumisen lisäksi löysässä hirressä riippuvat ikä ja uskonnollinen vakaumus.

Lissabonin sopimuksen mukana EU:n jäsenvaltiot ovat hyväksymässä sen, että perusoikeuskirja muuttuu oikeudellisesti sitovaksi. Ihmisoikeudet, mukaan lukien syrjimättömyys, ovat tämän jälkeen entistä vahvemmin ja yksiselitteisemmin EU:n toiminnan perustaa. Miten on mahdollista, että samaan aikaan komissio joutuu harkitsemaan näin käsittämätöntä kompromissia syrjinnän vastaisen lainsäädännön kohdalla? Ovatko perusoikeudet ok vain niin kauan kuin ne pysyvät paperilla eikä niitä tarvitse soveltaa ihmisten arkeen?

Toisenlainen vauvauutinen

Joskus uutiset oikeasti pysäyttävät. Tiesitko sinä, että lähes 40 prosenttia maailman lapsista (siis noin 48 miljoonaa vauvaa) syntyy niin, ettei syntymää rekisteröidä mihinkään – ja että kuolemista tilastojen ulkopuolelle jää vielä isompi osuus? WHO saa luotettavia kuolinsyytilastoja vain 31 jäsenmaastaan.

Väestörekisteri ja kansallinen tilastokeskus ovat tämän päivän suomalaiselle itsestäänselvyyksiä, eikä moni meistä varmaankaankaan juuri pysähdy miettimään, mitä kaikkea hyötyä tällaisista järjestelmistä on. Kokonaisuus avautuu toisella tavalla kun näkökulmaksi ottaa kehittyvien maiden tilanteen.

Syntyvien lasten rekisteröiminen on tietenkin aika keskeinen edellytys sille, että ihmisten kansalaisoikeudet voivat toteutua. Kuolinsyytilastot taas kertovat esimerkiksi kansallisten terveysohjelmien toimivuudesta. Jos valtiolla ei ole väestörekisterijärjestelmää, kukaan ei voi laskea paljonko ihmisiä syntyy ja kuolee, miten pitkään he elävät tai mihin kuolevat. Tämä on siis tilanne tälläkin hetkellä useimmissa kehittyvissä maissa. Miltä pohjalta tällaisessa tilanteessa voi valmistella lainsäädäntöä tai erilaisia ohjelmia? Entä miten tehdään toimivaa kehitysyhteistyötä, kun tällaiset perustiedot puuttuvat?

Kehitysyhteistyöstä puheenollen, kannattaa tutustua kirkon ulkomaanavun kampanjaan ”Kuka korjaa sadon?”

Asioista oikeilla nimillä: pitäisikö ihmisoikeuksia tehostaa tai muuttaa kannustavammiksi?

Uusimmassa Ihmisoikeusraportissa on Ihmisoikeusliiton varapuheenjohtajan Elisabeth Tigerstedt-Tähtelän haastattelu otsikolla "Hyvinvointi on ihmisoikeuksien toteutumista". Olin vähällä kiljua ääneen riemusta sitä lukiessani. Elisabeth sanoo siinä ääneen jotain sellaista, jota olen pohtinut vähän toisilla sanoilla muutaman vuoden ajan. Tämä olisi äärettömän tärkeää saada läpi poliittisessa ajattelussa ja kielessä:

"Myös kielenkäyttö etäännyttää ajattelua yksilöllisten ihmisoikeuksien ideologiasta. --- Kun puhutaan palveluista, asia vesittyy. Rehellisempää kuin puhua palveluista, olisi sanoa, että meillä ei ole varaa näiden yksilöllisesti kaikille kuuluvien ihmisoikeksien toteuttamiseen."

Se, mistä puhutaan palveluina, julkisina palveluina tai hyvinvointipalveluina, on tosiasiassa jokaiselle ihmiselle kuuluvien luovuttamattomien ihmisoikeuksien toteuttamista. Puhuttaisiinko asioista niiden oikeilla nimillä?

Hyvä näyttely Vantaalla

Kävin eilen katsomassa Sateenkaari-Suomi -näyttelyn Vantaan kaupunginmuseossa Tikkurilassa. Suosittelen kenelle tahansa! Näyttely esittelee seksuaalisen suuntautumisen ja sukupuolen moninaisuuden nykypäivää ja menneisyyttä Suomessa, aina 1600-luvulle saakka. Hyvä, monipuolinen, hyvin toteutettu kokonaisuus.

Eilen museo oli pullollaan myös aika sateenkaarevaa yleisöä, koska siellä järjestettiin yleisöopastus osana Pride-viikkoa. Oli taas erikoista huomata omien tunteiden tasolla, miten ohuesti "tavallisesta" aiheesta on kysymys: tuntui kumman hyvältä, kun museoamanuenssi osasi (tietenkin osasi) kertoa oikeilla sanoilla ja epäröimättä transihmisten ja ei-heteroiden elämään kuuluvista asioista. Tuntui hyvältä ja tärkeältä, että ihan tavallinen, ihan oikea museo oli täynnä juuri Sateenkaari-Suomen historiaa. Se, minkä pitäisi olla itsestäänselvää, ilahdutti suhteettoman paljon.

Saankohan elää sen päivän, että esimerkiksi sukupuolen moninaisuuden asiallinen huomioiminen tuntuu enää vain asialliselta.