Suomalaisuus on aina ollut minulle vaikea asia. Nyt en viittaa niihin myötähäpeän ja turhautumisen tunteisiin, joita Glamour Dollssit ja hallituspolitiikka aika ajoin herättävät. En myöskään koe suomalaisena olemista käytännön tasolla ongelmalliseksi vaan osaan sen ihan hyvin. Vaikeus on teoreettisempi, ongelma on merkitysten tasolla: mistä suomalaisuudessa on kysymys?
Kansallisuus lipsuu käsistäni. Itsenäisyyspäivänä ja juhannuksena kiemurtelen enemmän tai vähemmän hämilläni siitä kuvastosta ja retoriikasta, joka lienee tarkoitettu jokaiselle suomalaiselle läheiseksi. Harvoin tunnen jakavani erityisesti mitään maannaisteni kanssa Prisman kassajonossa, mutta kerran löysin sielunsisaren moldovalaisesta homomiehestä. En tiedä miltä minusta tuntuu olla suomalainen.
Lapsuudenkotini ei ehkä ollut erityisen isänmaallinen – mitä se sitten tarkoittaakin. Ainakaan vanhempani eivät tarjonneet mitään erityistä kansallistunteellisuuden mallia. Koulun ja tiedotusvälineiden tarjoama isänmaa-suhteen malli taas tuntui aika pompöösiltä ja päälle liimatulta. Sinivalkoisten kynttilänjalkojen askarteleminen silkkipaperista ja kartongista ei herättänyt minussa suomalaisuuden tuntoa.
Yksi merkittävä tekijä hämmennykseni taustalla on ollut se, miten tulisesti isänmaallisuus on tavattu maustaa talvisodan hengellä. Otin lopulta yläasteella oikein projektiksi kasvattaa sisälläni vähän aidompaa kunnioitusta sotiemme veteraaneja kohtaan, koska en nyt varsinaisesti halunnut olla epäkunnioittavakaan. Mutta kovin päälle liimatuksi sekin harjoitus jäi eikä tarkentanut suomalaisuuteni kuvaa. He olivat aina joidenkin toisten isoisiä. Minun vaarini ei halunnut puhua sodasta mihinkään sävyyn.
Uusimmassa HS Teemassa historioitsija Marja Jalava kuvaa suomalaisuutta aatejärjestelmäksi, jonka tavoitteena on saada ihmiset samastumaan kansakuntaan. Jalavan ydinviesti on se – näin tulkitsen – ettei ole olemassa yhtä kaikkien jakamaa suomalaisuutta, vaan kysymys on perheyhtäläisyydestä. Siitä siis, että jokaisella on jotain yhteistä jokaisen muun kanssa, mutta mikään yksittäinen asia ei yhdistä kaikkia.
Kävin loppukesästä kävelyllä Aulangolla. Sää oli kuin suoraan matkailumainoksesta. Näköalatasanteella huikaisevan kauniin maiseman edessä suustani pääsi, että jos Finlandia-hymni ei olisi jo sävelletty, minä säveltäisin sen nyt. Noiden metsien laidalla ja järvien rannalla leikin lapsuuteni tärkeimmät leikit. Tuon horisontin ja nuo romanttistakin romanttisemmat männynkäkkyrät ovat verkkokalvoilleni kaivertaneet myös Edelfelt ja Gallén-Kallela kumppaneineen.
Aika monella suomalaisella taitaa olla samoja kuvia verkkokalvoillaan. Kyllä minä intuitiivisesti ymmärrän miksi tuota nimenomaista näkymää sanotaan kansallismaisemaksi. Vaikka saattaisi tuolla tasanteella kyllä huokaista syvään myös sisareni Max.
keskiviikko 2. joulukuuta 2009
tiistai 27. lokakuuta 2009
Rajansa kaikella (kolumni Kansan Uutisissa 23.10.)
Olen ymmärtämiseen taipuvainen ihminen. Välillä pitää tehdä vähän töitä sen eteen että saa sanottua ääneen: Ei kerta kaikkiaan, tämä ei ole oikein, ei vaikka ymmärtäisin kuinka.
Yhä useammat suomalaisvanhemmat siirtävät lapsensa pois sellaisesta koulusta jossa on paljon maahanmuuttajia, uutisoi Yle alkuviikosta. Eräs rehtori kertoi, että suomalaistaustaiset perheet alkoivat muuttaa pois alueelta siinä vaiheessa kun maahanmuuttajaoppilaiden osuus lähestyi neljääkymmentä prosenttia.
Uutinen kertoo tuttua juttua kasvavista kuiluista suomalaisten koulujen välillä. Samoin kuin asuinalueiden välisiä eroja, myös koulujen välisiä eroja kasvatetaan sekä poliittisilla päätöksillä että vanhempien valinnoilla. Mutta onhan vanhemmilla kuitenkin lupa valita?
Musiikkiluokalle tai montessorikouluun on ennenkin kuljettu matkojen päästä ja saa minun puolestani kulkea jatkossakin. Lähikoulun hylkäämiseen voivat johtaa myös perhesuhteet, liikenneyhteydet, eskaripaikat, harrastusmahdollisuudet ja niin edelleen. En menisi tuomitsemaan. Uutisen aiheena olevat vanhemmat eivät kuitenkaan hylkää tai valitse koulua, vaan koulukavereita. Tässä kohtaa alan vakavasti epäillä suvaitsevaisuuttani.
Ymmärtäjä minussa järkeilee, että vanhemmat pyrkivät ajattelemaan lastensa parasta. Mutta millaisessa todellisuudessa maahanmuuttajien suuri määrä saa kantaväestöön kuuluvan perheen vaihtamaan koulua?
Tolkulliset aikuiset ihmiset eivät ajattele, että luokkatoverin äidinkieli tai ihonväri sinänsä tekisi lapsen koulupäivästä ikävän tai koulunkäynnistä hankalaa. Kysymys lienee siis epäluottamuksesta koulun aikuisten ammattitaitoa tai työn tekemisen edellytyksiä kohtaan. Epäillään (syystä tai syyttä) että koulussa ei pystytä vastaamaan niihin haasteisiin, joita monien kielten, uskontojen ja tapakulttuurien kohtaaminen asettaa.
Tällainen jaloilla äänestäminen ei lisää koulutoimen voimavaroja. Reaktio vaikuttaa kuitenkin jollain tavalla ymmärrettävältä.
Mutta kun ei, ei näin! Tämä menee nyt niin väärin, että pakahdun halusta osoittaa sormella ja huutaa "Sun syy"! Ei kuitenkaan ole vanhempien vika, jos koulu ei hoida hommaansa. Eikä ole koulujen vika, jos poliitikot kieltäytyvät ajattelemasta nenäänsä pidemmälle. Eikä sitten toisaalta ole poliitikkojen syy jos yksittäiset vanhemmat tekevät vapaita valintoja millä perusteilla sattuu. Ei auta kiertää totuutta. Vastuu lapsista on kaikkien aikuisten yhteinen, maahanmuuttajia tai ei.
Ja siis aikuisten oikeasti: mistä nyt puhutaan? Tuleekohan kenellekään mieleen kutsua maahanmuuttajaksi lasta, jonka on synnyttänyt ruotsalainen äiti kun perhe on asunut suomalaisen isän töiden takia Ranskassa? Toisaalta osa minkä tahansa koululuokan "maahanmuuttajaoppilaista" on syntyperäisiä suomalaisia, joiden vanhemmat tai ehkä isoäiti on joskus muuttanut jostakin muualta.
Tosiasiassa "maahanmuuttajilla" tarkoitetaan useimmiten ihmisiä joiden suku on kotoisin Afrikan mantereelta tai Lähi-Idästä – tai ihmisiä jotka näyttävät siltä. Lasten luokkatoveritkin saa jaettua meihin ja muihin aika sutjakasti ihonvärin perusteella. Uskonto ja pukeutuminen helpottavat erottelua, mutta kyllä pelkkä värisävykin riittää. Muut-lokeron ihmiset taas eivät oikeastaan kuulu tänne; maahanmuuttaja-käsite kun taitaa itse asiassa tarkoittaa samaa kuin "ihminen väärässä paikassa".
Pilkun*****mista, sanoisi kenties maahanmuuttokriitikko, niitä lapsia on siellä joka tapauksessa kohta neljäkymmentä prosenttia. Ja vanhemmat siirtävät lapsensa minne haluavat eli kouluihin, joissa on mukavan vähän tai ei ollenkaan "maahanmuuttajia". Mutta mitä tapahtuu kun koulujen väliset erot saadaan laskuun ja asuinalueiden eriytyminen pysäytettyä? Mikä on keskimäärin siedettävä prosenttiosuus ja kuinka monennen polven "maahanmuuttajiin" sääntöä tulisi soveltaa?
Entä jos koulu olisikin paikka jossa tuetaan jokaisen lapsen kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen (Perusopetuslaki 2 §)? Paino sanalla jokaisen. Voisin valita sellaisen.
Yhä useammat suomalaisvanhemmat siirtävät lapsensa pois sellaisesta koulusta jossa on paljon maahanmuuttajia, uutisoi Yle alkuviikosta. Eräs rehtori kertoi, että suomalaistaustaiset perheet alkoivat muuttaa pois alueelta siinä vaiheessa kun maahanmuuttajaoppilaiden osuus lähestyi neljääkymmentä prosenttia.
Uutinen kertoo tuttua juttua kasvavista kuiluista suomalaisten koulujen välillä. Samoin kuin asuinalueiden välisiä eroja, myös koulujen välisiä eroja kasvatetaan sekä poliittisilla päätöksillä että vanhempien valinnoilla. Mutta onhan vanhemmilla kuitenkin lupa valita?
Musiikkiluokalle tai montessorikouluun on ennenkin kuljettu matkojen päästä ja saa minun puolestani kulkea jatkossakin. Lähikoulun hylkäämiseen voivat johtaa myös perhesuhteet, liikenneyhteydet, eskaripaikat, harrastusmahdollisuudet ja niin edelleen. En menisi tuomitsemaan. Uutisen aiheena olevat vanhemmat eivät kuitenkaan hylkää tai valitse koulua, vaan koulukavereita. Tässä kohtaa alan vakavasti epäillä suvaitsevaisuuttani.
Ymmärtäjä minussa järkeilee, että vanhemmat pyrkivät ajattelemaan lastensa parasta. Mutta millaisessa todellisuudessa maahanmuuttajien suuri määrä saa kantaväestöön kuuluvan perheen vaihtamaan koulua?
Tolkulliset aikuiset ihmiset eivät ajattele, että luokkatoverin äidinkieli tai ihonväri sinänsä tekisi lapsen koulupäivästä ikävän tai koulunkäynnistä hankalaa. Kysymys lienee siis epäluottamuksesta koulun aikuisten ammattitaitoa tai työn tekemisen edellytyksiä kohtaan. Epäillään (syystä tai syyttä) että koulussa ei pystytä vastaamaan niihin haasteisiin, joita monien kielten, uskontojen ja tapakulttuurien kohtaaminen asettaa.
Tällainen jaloilla äänestäminen ei lisää koulutoimen voimavaroja. Reaktio vaikuttaa kuitenkin jollain tavalla ymmärrettävältä.
Mutta kun ei, ei näin! Tämä menee nyt niin väärin, että pakahdun halusta osoittaa sormella ja huutaa "Sun syy"! Ei kuitenkaan ole vanhempien vika, jos koulu ei hoida hommaansa. Eikä ole koulujen vika, jos poliitikot kieltäytyvät ajattelemasta nenäänsä pidemmälle. Eikä sitten toisaalta ole poliitikkojen syy jos yksittäiset vanhemmat tekevät vapaita valintoja millä perusteilla sattuu. Ei auta kiertää totuutta. Vastuu lapsista on kaikkien aikuisten yhteinen, maahanmuuttajia tai ei.
Ja siis aikuisten oikeasti: mistä nyt puhutaan? Tuleekohan kenellekään mieleen kutsua maahanmuuttajaksi lasta, jonka on synnyttänyt ruotsalainen äiti kun perhe on asunut suomalaisen isän töiden takia Ranskassa? Toisaalta osa minkä tahansa koululuokan "maahanmuuttajaoppilaista" on syntyperäisiä suomalaisia, joiden vanhemmat tai ehkä isoäiti on joskus muuttanut jostakin muualta.
Tosiasiassa "maahanmuuttajilla" tarkoitetaan useimmiten ihmisiä joiden suku on kotoisin Afrikan mantereelta tai Lähi-Idästä – tai ihmisiä jotka näyttävät siltä. Lasten luokkatoveritkin saa jaettua meihin ja muihin aika sutjakasti ihonvärin perusteella. Uskonto ja pukeutuminen helpottavat erottelua, mutta kyllä pelkkä värisävykin riittää. Muut-lokeron ihmiset taas eivät oikeastaan kuulu tänne; maahanmuuttaja-käsite kun taitaa itse asiassa tarkoittaa samaa kuin "ihminen väärässä paikassa".
Pilkun*****mista, sanoisi kenties maahanmuuttokriitikko, niitä lapsia on siellä joka tapauksessa kohta neljäkymmentä prosenttia. Ja vanhemmat siirtävät lapsensa minne haluavat eli kouluihin, joissa on mukavan vähän tai ei ollenkaan "maahanmuuttajia". Mutta mitä tapahtuu kun koulujen väliset erot saadaan laskuun ja asuinalueiden eriytyminen pysäytettyä? Mikä on keskimäärin siedettävä prosenttiosuus ja kuinka monennen polven "maahanmuuttajiin" sääntöä tulisi soveltaa?
Entä jos koulu olisikin paikka jossa tuetaan jokaisen lapsen kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen (Perusopetuslaki 2 §)? Paino sanalla jokaisen. Voisin valita sellaisen.
sunnuntai 20. syyskuuta 2009
Debytantti
Perjantaina julkaistiin ensimmäinen kolumnini Kansan Uutisten Viikkolehdessä. En vielä tiedä löytyykö kolumnini jatkossa myös maksuttomasta nettiversiosta, mutta jollei niin täältä ainakin.
* * *
Tavallisia tapauksia
Mietin aamupalapöydässä vähän stressaantuneena mahdollisia kolumniaiheita. Suu täynnä ruisleipää nyökkäsin puolisoni suuntaan kun tytär halusi tietää mikä on kolumni. Annettu vastaus oli hyvä mutta lisäsi suorituspaineitani. Määritelmän ydin oli, että kolumni on lyhyt ja useimmiten hauska teksti; vähän niin kuin pakina mutta asiapitoisempi. Kolumnissa tarkastellaan kantaaottavasti ajankohtaista aihetta tai jotain jonka oletetaan kiinnostavan lukijoita ajankohdasta riippumatta. Aina ajankohtaisia aiheita ovat esimerkiksi ihmissuhteet ja seksi. Keveys on oleellista silloinkin kun aihe on vakava.
No, kolmas ikuinen mutta näin kesän jälkeen myös ajankohtainen aihe on viina. Siitä puhutaan Suomen kesässä paljon. Osallistuin itsekin useisiin päihdeaiheisiin keskusteluihin, mutta yksikään niistä ei ollut kovin viihteellinen. Sain sentään väistettyä ne piinalliset tilanteet, joissa viihdekäyttönsä hallitseva yksilö tietää kaikki päihdeongelmaiset joko haiseviksi juoppohulluiksi tai ökyrikkaiden ihmisten pitkästyneiksi lapsiksi. Tavallisilla ihmisillä kun ei ole päihdeongelmia.
Eniten juttelin kahden ystäväni kanssa. Toisen heistä – kutsuttakoon häntä Jouniksi – kampesivat aikoinaan katkaisuhoitoon kaverit. Tuomas puolestaan lähti omatoimisesti katkolle todettuaan että viinan ja lääkkeiden vaikutuksista olivat jäljellä ainoastaan ne kielteiset: mikään ei tuonut mielihyvää tai tehnyt elämästä siedettävämpää. Päihteet eivät enää päihdyttäneet mutta viina vei pohjaltakin vielä syvemmälle.
Ennen katkoa sekä Tuomas että Jouni olivat vilkaisseet kuolemaa silmiin. Tuomas tyhjensi purkillisen rauhoittavia, mutta oksensi vahingossa ajoissa. Jouni havahtui umpihumalassa palohälyttimen ääneen joitain sekunteja ennen kuin tuli ehti roskiskaapin perällä seisoneisiin liuotinpulloihin asti. Molemmat säikähtivät, mutta kummallekaan kuoleman läheisyys ei riittänyt sysäykseksi hakeutua katkaisuhoitoon. Valmiiksi masentuneille kuoleman kanssa tanssiminen oli tosiasiassa tuttu juttu.
Masennus ajaa juomaan ja alkoholi syventää masennusta. Huumeiden käytön tiedetään joskus laukaisevan kaksisuuntaisen mielialahäiriön, joka taas piilee usein alkoholismin takana. Joidenkin tutkimusten mukaan kannabis saattaa pitkittää maanisia kausia. Jouni tietääkin jo olevansa bipolaari. Tuomaan kohdalla tutkimukset ovat kesken. Tässä sipulissa riittää kuorimista.
Klassisia kaksoisdiagnoosipotilaita siis. Todellisuudessa he eivät kuitenkaan ole potilaita, tapauksia tai palveluiden asiakkaita. Kuntien terveystoimen tilastoja rumentavien numeroiden takaa katsoo kaksi elävää ja keskenään täysin erilaista ihmistä. Eikä kumpikaan heistä ole tuntematon spurgu katuojassa tai perintörahoja exclusive-klubilla nenäänsä vetävä nuori.
Toinen heistä syrjäytyi jo peruskoulun aikana, ei ole koskaan ollut työelämässä ja pelkää sosiaalisia tilanteita. Toinen on pidetty seuramies ja arvostettu tutkija joka viimeistelee väitöskirjaansa. Toisella on tipattoman elämän tukena vaarattomampia riippuvuuksia: monipuolista luovaa ilmaisua, liikuntaa, yhteisöjä. Toinen kuulostelee, miltä oma keho ylipäänsä tuntuu ja mitä sillä voi tehdä ilman päihteitä.
Malta vielä hetki hyvä lukija. Kolumnin kevennys on tulossa.
Ensin mustaa huumoria. Tuomas oli jo vuosia sitten melko mukavasti kuivilla. Viimeinen retkahdus oli viivasuora seuraus julkisen terveydenhuollon alasajosta. Tuomas haki lääkäristä apua ahdistusoireisiinsa. Potilaansa päihdetaustasta periaatteessa tietoinen, ennestään tuntematon ja tavanomaisen kiireinen lääkäri kirjoitti reseptin, jolla Tuomas sai keskushermostoa lamaannuttavia bentsodiatsepiineja – ja kaupan päälle voimakkaan riippuvuuden. Lääkkeen tunnettuihin sivuvaikutuksiin kuuluu itsetuhoisuuden lisääntyminen, mutta Tuomaan kohdalla tämä oli ihan ok, koska viinan kanssa bentsot ovat muutenkin hengenvaarallinen yhdistelmä.
Tällä hetkellä Tuomas voi paremmin kuin koskaan mutta on asunnoton. Tipattomuus ja oikea lääkitys ovat parantaneet stressinsietokykyä ja vähentäneet ahdistusta, joten asuntotilanne ei vaikuta tuntuvan ihan epätoivoiselta. Päihteitä Tuomas ei ole kaivannut katkon jälkeen. Pingistä hän on pelannut niin innokkaasti että on ehtinyt teloa polvensakin. Sinä päivänä tiesin ystäväni olevan jo voiton puolella, kun hän kertoi pilke silmäkulmassa harkitsevansa asunnonhakuilmoituksen lähettämistä paikallislehteen. Ilmoituksessa lukisi: "Raitis ja urheilullinen nuori mies etsii asuntoa". Naurumme kupli keveästi.
Ehkä tämä tästä.
* * *
Tavallisia tapauksia
Mietin aamupalapöydässä vähän stressaantuneena mahdollisia kolumniaiheita. Suu täynnä ruisleipää nyökkäsin puolisoni suuntaan kun tytär halusi tietää mikä on kolumni. Annettu vastaus oli hyvä mutta lisäsi suorituspaineitani. Määritelmän ydin oli, että kolumni on lyhyt ja useimmiten hauska teksti; vähän niin kuin pakina mutta asiapitoisempi. Kolumnissa tarkastellaan kantaaottavasti ajankohtaista aihetta tai jotain jonka oletetaan kiinnostavan lukijoita ajankohdasta riippumatta. Aina ajankohtaisia aiheita ovat esimerkiksi ihmissuhteet ja seksi. Keveys on oleellista silloinkin kun aihe on vakava.
No, kolmas ikuinen mutta näin kesän jälkeen myös ajankohtainen aihe on viina. Siitä puhutaan Suomen kesässä paljon. Osallistuin itsekin useisiin päihdeaiheisiin keskusteluihin, mutta yksikään niistä ei ollut kovin viihteellinen. Sain sentään väistettyä ne piinalliset tilanteet, joissa viihdekäyttönsä hallitseva yksilö tietää kaikki päihdeongelmaiset joko haiseviksi juoppohulluiksi tai ökyrikkaiden ihmisten pitkästyneiksi lapsiksi. Tavallisilla ihmisillä kun ei ole päihdeongelmia.
Eniten juttelin kahden ystäväni kanssa. Toisen heistä – kutsuttakoon häntä Jouniksi – kampesivat aikoinaan katkaisuhoitoon kaverit. Tuomas puolestaan lähti omatoimisesti katkolle todettuaan että viinan ja lääkkeiden vaikutuksista olivat jäljellä ainoastaan ne kielteiset: mikään ei tuonut mielihyvää tai tehnyt elämästä siedettävämpää. Päihteet eivät enää päihdyttäneet mutta viina vei pohjaltakin vielä syvemmälle.
Ennen katkoa sekä Tuomas että Jouni olivat vilkaisseet kuolemaa silmiin. Tuomas tyhjensi purkillisen rauhoittavia, mutta oksensi vahingossa ajoissa. Jouni havahtui umpihumalassa palohälyttimen ääneen joitain sekunteja ennen kuin tuli ehti roskiskaapin perällä seisoneisiin liuotinpulloihin asti. Molemmat säikähtivät, mutta kummallekaan kuoleman läheisyys ei riittänyt sysäykseksi hakeutua katkaisuhoitoon. Valmiiksi masentuneille kuoleman kanssa tanssiminen oli tosiasiassa tuttu juttu.
Masennus ajaa juomaan ja alkoholi syventää masennusta. Huumeiden käytön tiedetään joskus laukaisevan kaksisuuntaisen mielialahäiriön, joka taas piilee usein alkoholismin takana. Joidenkin tutkimusten mukaan kannabis saattaa pitkittää maanisia kausia. Jouni tietääkin jo olevansa bipolaari. Tuomaan kohdalla tutkimukset ovat kesken. Tässä sipulissa riittää kuorimista.
Klassisia kaksoisdiagnoosipotilaita siis. Todellisuudessa he eivät kuitenkaan ole potilaita, tapauksia tai palveluiden asiakkaita. Kuntien terveystoimen tilastoja rumentavien numeroiden takaa katsoo kaksi elävää ja keskenään täysin erilaista ihmistä. Eikä kumpikaan heistä ole tuntematon spurgu katuojassa tai perintörahoja exclusive-klubilla nenäänsä vetävä nuori.
Toinen heistä syrjäytyi jo peruskoulun aikana, ei ole koskaan ollut työelämässä ja pelkää sosiaalisia tilanteita. Toinen on pidetty seuramies ja arvostettu tutkija joka viimeistelee väitöskirjaansa. Toisella on tipattoman elämän tukena vaarattomampia riippuvuuksia: monipuolista luovaa ilmaisua, liikuntaa, yhteisöjä. Toinen kuulostelee, miltä oma keho ylipäänsä tuntuu ja mitä sillä voi tehdä ilman päihteitä.
Malta vielä hetki hyvä lukija. Kolumnin kevennys on tulossa.
Ensin mustaa huumoria. Tuomas oli jo vuosia sitten melko mukavasti kuivilla. Viimeinen retkahdus oli viivasuora seuraus julkisen terveydenhuollon alasajosta. Tuomas haki lääkäristä apua ahdistusoireisiinsa. Potilaansa päihdetaustasta periaatteessa tietoinen, ennestään tuntematon ja tavanomaisen kiireinen lääkäri kirjoitti reseptin, jolla Tuomas sai keskushermostoa lamaannuttavia bentsodiatsepiineja – ja kaupan päälle voimakkaan riippuvuuden. Lääkkeen tunnettuihin sivuvaikutuksiin kuuluu itsetuhoisuuden lisääntyminen, mutta Tuomaan kohdalla tämä oli ihan ok, koska viinan kanssa bentsot ovat muutenkin hengenvaarallinen yhdistelmä.
Tällä hetkellä Tuomas voi paremmin kuin koskaan mutta on asunnoton. Tipattomuus ja oikea lääkitys ovat parantaneet stressinsietokykyä ja vähentäneet ahdistusta, joten asuntotilanne ei vaikuta tuntuvan ihan epätoivoiselta. Päihteitä Tuomas ei ole kaivannut katkon jälkeen. Pingistä hän on pelannut niin innokkaasti että on ehtinyt teloa polvensakin. Sinä päivänä tiesin ystäväni olevan jo voiton puolella, kun hän kertoi pilke silmäkulmassa harkitsevansa asunnonhakuilmoituksen lähettämistä paikallislehteen. Ilmoituksessa lukisi: "Raitis ja urheilullinen nuori mies etsii asuntoa". Naurumme kupli keveästi.
Ehkä tämä tästä.
sunnuntai 7. kesäkuuta 2009
In God's image – Omaksi kuvakseen
A friend of mine joined the Finnish Orthodox Church last week. He had kindly invited me to the short ceremony of anointment and the mass before it. I was very happy for my friend who seemed to have found his spiritual home, and although I have never been too fond of the orthodox aesthetics, the ceremony was touching. My friend stood there barefoot (this was part of the script), clearly peaceful and calm, surrounded by his family and friends. There was something very human in all this – and something quite divine too.
A couple of weeks earlier I had been invited to open a conference with a speech. The European Forum of LGBT Christian groups held their annual gathering in Järvenpää, Finland this year. The theme of the conference was "Courage to follow the Law of Love". My duty was to make a connection between the theme and the issue of gender diversity or transgender people. While my recently anointed friend is not transgender, his ceremony reminded me of some of the things I had contemplated in my speech. I'll share a bit here (in English, since that was the language of the conference as well).
One of the objects of contemplation was Genesis – a scripture frequently used when someone wants to condemn (or deny the existence of) gender minorities, just like it is with sexual minorities as well. God created us male and female, they say. And so it says in the book. The first of the two different versions of our creation tells us three things: first, that God created human beings; second, that we were created in God's own image and likeness; and third, that we ware made male and female.
I find it strange that from these three clauses it is the last one that gets most of the references and attention. After all, the core of the matter would probably be that people are created by God and in the image of God. That, at least for me, is quite an amazing message. For me it means that like God, I too am a mystery, a secret to myself and others. Further, it means that we are in theory able to look into Heaven and see God through the faces of each other. Somehow the question of gender seems a bit lame and earthly compared to this.
But what I simply cannot understand is the amount of cheekiness and arrogance in some of our fellow human beings as they claim to know what is included in God's image and what is not.
Besides, the Genesis has always been interpreted in various different ways. Numerous Jews and Christians have read these clauses as evidence of God's own androgyny or sexlessness. Yet others have interpreted that this scripture actually tells about the creation of the first human being as a perfect androgyne, a hermaphrodite if you will, that was later to be split in half.
Further, it is not a coincidence that the first portrayals of God in human form, Jesus, by very early Christians, look rather peculiar to the Christians today. There are works of art where Jesus is depicted beardless and delicate, or a bit plump, absolutely non-muscular – very similar to the eunuchs of that time, to be blunt. He is carved in stone riding a donkey not in the way rulers ride their horses but like women sit, sideways. Jesus Christ, later to be referred to as the perfect man and perfect God, who was born of a woman. All that was human in him was from a female, none of it from a male.
Both the Bible and the 2000 years of Christian tradition embrace actually quite a few references to the ambiguity and quivering of gender. This evidence seems to point to at least two directions at the same time. On one hand it tells us that gender is probably something quite irrelevant and earthly, and has no meaning in the Kingdom of Heaven. This line of investigation concentrates on gender as in being men or women.
On the other hand many references hint very strongly that there is important symbolism in gender, something divine even. And this evidence is about gender as many of us actually experience it: as a phenomenon that is so strange and fluid, ambiguous, puzzling and almost otherworldly, that our language cannot really grasp it. Gender might be more aptly described through poetry and art, similarly to the phenomenon of love – or God.
I was diagnosed with burn out and moderate depression last spring. I was baffled. I had to reconsider my self-perception quite thoroughly. Till then I had been someone with no mental health issues – especially in my childhood family, where I had even grown to be the only sane one in the middle of the fragile and aching souls. And I am not really exaggerating here. I crumbled into pieces.
I got help and support, medication and therapy, and it took me about nine months to get back on my feet. Those who have experienced depression know that recovering from it is a process of change. Those nine months I was pregnant with a new me. I was blessed with a good midwife, a therapist who understood enough to be sensitive about the variation of gender and sexuality issues in my life.
There is still another parallel to pregnancy: as a depressed person I started to bump into others everywhere. Suddenly the world was full of people who had experienced depression. Half of my friends shared their stories with me. Not everybody got proper help. Some of my transgender friends were stuck between two diagnoses: the doctors didn't write them the papers needed for the gender reassignment to proceed before they had their depression taken care of, and at the same time other doctors would not see the depression from behind the evident dysphoria and pain connected to their gender identity.
During my sick leave I frequented the mass on Thursdays at noon, as I was too tired to get up early enough on Sunday mornings, but felt the hunger of communion. I felt peaceful in the nearly empty church, among others who had time to attend the mass in the middle of a workday: the elderly, probably some unemployed, undoubtedly also a few mental health patients like me, and a handful of students.
I used to stare at the altarpiece, my mind drifting away from the words of the priest. Jesus would look back at me, showing me his wounds and letting me compare them to mine. Like my children and I have studied the size and details of our hands.
The altarpiece in the cathedral of Helsinki portrays Jesus dead, in the arms of the disciples. However, his wounds have much more to do with life than with death. When he is resurrected, the wounds remain. They are part of his perfect humanity, they don't need to be erased, there's nothing to fix.
I like to think this is the God whose image I was created in, God full of beautiful paradoxes. A perfect man, whose humanity is completely female. A perfect, flawless human being with lethal wounds, permanent scars and memories of pain. And a teacher who demands us to do the impossible: to love our fellow human beings as ourselves.
Obviously the first requirement before we can try to follow this law is that we make it possible for each other to love oneself. Regardless of the prefix of our gender – be it cis or trans or something else – we have to do all we can to make sure everyone can look into the mirror and recognise the face and the form and the silhouette as one's own. And every once in a while, when the morning has been really sunny and the coffee perfect, we might be able to get a glimpse at the Kingdom of Heaven and the face of God through our own eyes.
A couple of weeks earlier I had been invited to open a conference with a speech. The European Forum of LGBT Christian groups held their annual gathering in Järvenpää, Finland this year. The theme of the conference was "Courage to follow the Law of Love". My duty was to make a connection between the theme and the issue of gender diversity or transgender people. While my recently anointed friend is not transgender, his ceremony reminded me of some of the things I had contemplated in my speech. I'll share a bit here (in English, since that was the language of the conference as well).
One of the objects of contemplation was Genesis – a scripture frequently used when someone wants to condemn (or deny the existence of) gender minorities, just like it is with sexual minorities as well. God created us male and female, they say. And so it says in the book. The first of the two different versions of our creation tells us three things: first, that God created human beings; second, that we were created in God's own image and likeness; and third, that we ware made male and female.
I find it strange that from these three clauses it is the last one that gets most of the references and attention. After all, the core of the matter would probably be that people are created by God and in the image of God. That, at least for me, is quite an amazing message. For me it means that like God, I too am a mystery, a secret to myself and others. Further, it means that we are in theory able to look into Heaven and see God through the faces of each other. Somehow the question of gender seems a bit lame and earthly compared to this.
But what I simply cannot understand is the amount of cheekiness and arrogance in some of our fellow human beings as they claim to know what is included in God's image and what is not.
Besides, the Genesis has always been interpreted in various different ways. Numerous Jews and Christians have read these clauses as evidence of God's own androgyny or sexlessness. Yet others have interpreted that this scripture actually tells about the creation of the first human being as a perfect androgyne, a hermaphrodite if you will, that was later to be split in half.
Further, it is not a coincidence that the first portrayals of God in human form, Jesus, by very early Christians, look rather peculiar to the Christians today. There are works of art where Jesus is depicted beardless and delicate, or a bit plump, absolutely non-muscular – very similar to the eunuchs of that time, to be blunt. He is carved in stone riding a donkey not in the way rulers ride their horses but like women sit, sideways. Jesus Christ, later to be referred to as the perfect man and perfect God, who was born of a woman. All that was human in him was from a female, none of it from a male.
Both the Bible and the 2000 years of Christian tradition embrace actually quite a few references to the ambiguity and quivering of gender. This evidence seems to point to at least two directions at the same time. On one hand it tells us that gender is probably something quite irrelevant and earthly, and has no meaning in the Kingdom of Heaven. This line of investigation concentrates on gender as in being men or women.
On the other hand many references hint very strongly that there is important symbolism in gender, something divine even. And this evidence is about gender as many of us actually experience it: as a phenomenon that is so strange and fluid, ambiguous, puzzling and almost otherworldly, that our language cannot really grasp it. Gender might be more aptly described through poetry and art, similarly to the phenomenon of love – or God.
I was diagnosed with burn out and moderate depression last spring. I was baffled. I had to reconsider my self-perception quite thoroughly. Till then I had been someone with no mental health issues – especially in my childhood family, where I had even grown to be the only sane one in the middle of the fragile and aching souls. And I am not really exaggerating here. I crumbled into pieces.
I got help and support, medication and therapy, and it took me about nine months to get back on my feet. Those who have experienced depression know that recovering from it is a process of change. Those nine months I was pregnant with a new me. I was blessed with a good midwife, a therapist who understood enough to be sensitive about the variation of gender and sexuality issues in my life.
There is still another parallel to pregnancy: as a depressed person I started to bump into others everywhere. Suddenly the world was full of people who had experienced depression. Half of my friends shared their stories with me. Not everybody got proper help. Some of my transgender friends were stuck between two diagnoses: the doctors didn't write them the papers needed for the gender reassignment to proceed before they had their depression taken care of, and at the same time other doctors would not see the depression from behind the evident dysphoria and pain connected to their gender identity.
During my sick leave I frequented the mass on Thursdays at noon, as I was too tired to get up early enough on Sunday mornings, but felt the hunger of communion. I felt peaceful in the nearly empty church, among others who had time to attend the mass in the middle of a workday: the elderly, probably some unemployed, undoubtedly also a few mental health patients like me, and a handful of students.
I used to stare at the altarpiece, my mind drifting away from the words of the priest. Jesus would look back at me, showing me his wounds and letting me compare them to mine. Like my children and I have studied the size and details of our hands.
The altarpiece in the cathedral of Helsinki portrays Jesus dead, in the arms of the disciples. However, his wounds have much more to do with life than with death. When he is resurrected, the wounds remain. They are part of his perfect humanity, they don't need to be erased, there's nothing to fix.
I like to think this is the God whose image I was created in, God full of beautiful paradoxes. A perfect man, whose humanity is completely female. A perfect, flawless human being with lethal wounds, permanent scars and memories of pain. And a teacher who demands us to do the impossible: to love our fellow human beings as ourselves.
Obviously the first requirement before we can try to follow this law is that we make it possible for each other to love oneself. Regardless of the prefix of our gender – be it cis or trans or something else – we have to do all we can to make sure everyone can look into the mirror and recognise the face and the form and the silhouette as one's own. And every once in a while, when the morning has been really sunny and the coffee perfect, we might be able to get a glimpse at the Kingdom of Heaven and the face of God through our own eyes.
tiistai 12. toukokuuta 2009
Sumea sukupuoli
Vedin perjantaina hieman haasteellisen mutta antoisan paneelikeskustelun sukupuoleen ja sen moninaisuuteen liittyvistä käsitteistä. Ideana oli saada aikaan dialogia muun muassa siitä, miten voi puhua sellaisista sukupuoleen liittyvistä kokemuksista, joille ei ole olemassa sanoja. Onnistuimme tässä melko zeniläisessä tavoitteessa ihan kohtalaisesti.
Pöydälle nostettiin kysymyksiä käsitteiden määrittelemisestä, loukkaavien sanojen haltuunotosta, lääketieteellisen kielen vallasta ja elintilan luomisesta uusilla sanoilla. Ongelmallisten tai vaikeasti kääntyvien sanojen pitkästä listasta poimittiin muun muassa sellaisia kuin transsukupuolisuus, androgynia, transgender, transihmiset, gender, sex ja queer. Välillä kävimme syvissä filosofisissa vesissä todellisuuden ja kielen välisen suhteen äärellä. Totesimme kokemuksia nykyistä paremmin kuvaavan kielen kehittämisen olevan yhtä aikaa elintärkeä ja toisaalta mahdoton tavoite. Miten kieli voisikaan koskaan taipua kuvaamaan tarkasti jotain niin sumeaa kuin kokemus – ehkä varsinkaan silloin kun kokemus liittyy johonkin niin sumeaan kuin sukupuoli – kun kieli itsessään on juuri se "todellisuus", jonka rajoissa kokemuksiamme tulkitsemme? Tieteellisen eksaktin käsitteellisen tarkkuuden rinnalla (tai jopa sen sijaan) joskus tärkeää on nimenomaan riittävä "käsitteellinen sumeus", niin kuin paneeliin osallistunut tutkija Minna Uimonen asian muotoili.
Aika pitkään tarkastelimme niinkin tuttua sanaa kuin "sukupuoli". Akateemisessa keskustelussa paljon käytettyyn englantiin verrattuna suomi on tässä kohtaa aika mainio kieli. Suomeksi on mahdollista puhua sukupuolesta ottamatta kantaa sen biologisuuteen tai sosiaalisuuteen. Sukupuoli on myös eri asia ja eri sana kuin seksi (vrt. englanniksi sex), vaikka häilyvyyttä esiintyykin (esim. "sukupuolielämä"). Kuten keskustelussakin todettiin, "sukupuoli"-sanaa on myös kritisoitu: se liittää sukupuolen ensisijaisesti suvunjatkamiseen ja samalla tekee ihmisistä jollain tavalla puolikkaita. Toinen panelisti, tutkija Leena-Maija Rossi, huomautti sanan kuitenkin pakenevan kritiikkiä. "Puolen" ei välttämättä tarvitse viitata puolikkaaseen ja sitä kautta kahteen, vaan asioilla voi olla suomeksi moniakin puolia. "Suku" taas saa "perheen" tavoin kaiken aikaa uusia ja yhä laajempia merkityksiä meidän kielessämme ja mielessämme.
Kun koko keskustelun lähtökohtana oli tieto – ja kokemus – siitä, että kielen ja sukupuolen välinen suhde on vähintäänkin kitkainen, oli mukava nähdä, että aiheesta pystyttiin keskustelemaan avoimen moniäänisesti ja toisia kuunnellen. Puheenvuoroja käyttivät sekä tutkijat että ei-tutkijat, sekä transihmiset että cisihmiset. Yksi hyvä dialoginpätkä käytiin siitä, voivatko aihetta ulkopuolelta katsovat ihmiset tutkia ja ymmärtää esimerkiksi transsukupuolisuutta. Leena-Maija Rossi totesi minusta hyvin, että koko "ulkopuolisuuden" ajatus on sukupuolentutkimuksessa ongelmallinen, koska jollain hyvin merkittävällä tavalla olemme kaikki osallisia: kukaan ei ole ulkopuolinen sukupuolesta ja siihen liittyvistä kulttuurisista merkityksistä.
Sukupuoli-identiteetti, sukupuolen kokemus ja sen ilmaisu ovat asioita, jotka koskevat myös niitä meistä, jotka ovat "syntyneet oikeaan sukupuoleen". Olin talvella mukana keskusteluohjelmassa, jonka toimittaja – keski-ikäinen nainen – kysyi vieressäni istuvilta transnaisilta, miten tärkeää heille on tulla kohdelluiksi naisina. Lopullisesta ohjelmasta oli editoitu pois se, miten keskustelu jatkui heidän vastaustensa jälkeen. En nimittäin malttanut olla kysymättä, miten tärkeää toimittajalle itselleen on tulla kohdelluksi naisena. (Hän jätti vastaamatta, ja minulta asiaa ei kysytty.)
Keskustelun puheenjohtajan rooliin kuuluva loppuyhteenvedon tekeminen oli perjantaina se tilaisuuden haastavin osuus. Yleisössä istuva ystäväni oli kuitenkin käyttänyt yhden niin tärkeän puheenvuoron, että nostin sen kärjen yhteenvetoni lopetukseksi. Sukupuoleen liittyvän korrektin ja kunnioittavan kielen käyttäminen arjen kohtaamisissa ei ole kaikista tieteenfilosofisista syvyyksistä huolimatta kovin monimutkaista. Jos ei ole varma, millaiset sanat ovat kunnioittavia, asiaa voi kysyä asianosaiselta. Kysymys on loppujen lopuksi vain hyvästä käytöksestä.
Pöydälle nostettiin kysymyksiä käsitteiden määrittelemisestä, loukkaavien sanojen haltuunotosta, lääketieteellisen kielen vallasta ja elintilan luomisesta uusilla sanoilla. Ongelmallisten tai vaikeasti kääntyvien sanojen pitkästä listasta poimittiin muun muassa sellaisia kuin transsukupuolisuus, androgynia, transgender, transihmiset, gender, sex ja queer. Välillä kävimme syvissä filosofisissa vesissä todellisuuden ja kielen välisen suhteen äärellä. Totesimme kokemuksia nykyistä paremmin kuvaavan kielen kehittämisen olevan yhtä aikaa elintärkeä ja toisaalta mahdoton tavoite. Miten kieli voisikaan koskaan taipua kuvaamaan tarkasti jotain niin sumeaa kuin kokemus – ehkä varsinkaan silloin kun kokemus liittyy johonkin niin sumeaan kuin sukupuoli – kun kieli itsessään on juuri se "todellisuus", jonka rajoissa kokemuksiamme tulkitsemme? Tieteellisen eksaktin käsitteellisen tarkkuuden rinnalla (tai jopa sen sijaan) joskus tärkeää on nimenomaan riittävä "käsitteellinen sumeus", niin kuin paneeliin osallistunut tutkija Minna Uimonen asian muotoili.
Aika pitkään tarkastelimme niinkin tuttua sanaa kuin "sukupuoli". Akateemisessa keskustelussa paljon käytettyyn englantiin verrattuna suomi on tässä kohtaa aika mainio kieli. Suomeksi on mahdollista puhua sukupuolesta ottamatta kantaa sen biologisuuteen tai sosiaalisuuteen. Sukupuoli on myös eri asia ja eri sana kuin seksi (vrt. englanniksi sex), vaikka häilyvyyttä esiintyykin (esim. "sukupuolielämä"). Kuten keskustelussakin todettiin, "sukupuoli"-sanaa on myös kritisoitu: se liittää sukupuolen ensisijaisesti suvunjatkamiseen ja samalla tekee ihmisistä jollain tavalla puolikkaita. Toinen panelisti, tutkija Leena-Maija Rossi, huomautti sanan kuitenkin pakenevan kritiikkiä. "Puolen" ei välttämättä tarvitse viitata puolikkaaseen ja sitä kautta kahteen, vaan asioilla voi olla suomeksi moniakin puolia. "Suku" taas saa "perheen" tavoin kaiken aikaa uusia ja yhä laajempia merkityksiä meidän kielessämme ja mielessämme.
Kun koko keskustelun lähtökohtana oli tieto – ja kokemus – siitä, että kielen ja sukupuolen välinen suhde on vähintäänkin kitkainen, oli mukava nähdä, että aiheesta pystyttiin keskustelemaan avoimen moniäänisesti ja toisia kuunnellen. Puheenvuoroja käyttivät sekä tutkijat että ei-tutkijat, sekä transihmiset että cisihmiset. Yksi hyvä dialoginpätkä käytiin siitä, voivatko aihetta ulkopuolelta katsovat ihmiset tutkia ja ymmärtää esimerkiksi transsukupuolisuutta. Leena-Maija Rossi totesi minusta hyvin, että koko "ulkopuolisuuden" ajatus on sukupuolentutkimuksessa ongelmallinen, koska jollain hyvin merkittävällä tavalla olemme kaikki osallisia: kukaan ei ole ulkopuolinen sukupuolesta ja siihen liittyvistä kulttuurisista merkityksistä.
Sukupuoli-identiteetti, sukupuolen kokemus ja sen ilmaisu ovat asioita, jotka koskevat myös niitä meistä, jotka ovat "syntyneet oikeaan sukupuoleen". Olin talvella mukana keskusteluohjelmassa, jonka toimittaja – keski-ikäinen nainen – kysyi vieressäni istuvilta transnaisilta, miten tärkeää heille on tulla kohdelluiksi naisina. Lopullisesta ohjelmasta oli editoitu pois se, miten keskustelu jatkui heidän vastaustensa jälkeen. En nimittäin malttanut olla kysymättä, miten tärkeää toimittajalle itselleen on tulla kohdelluksi naisena. (Hän jätti vastaamatta, ja minulta asiaa ei kysytty.)
Keskustelun puheenjohtajan rooliin kuuluva loppuyhteenvedon tekeminen oli perjantaina se tilaisuuden haastavin osuus. Yleisössä istuva ystäväni oli kuitenkin käyttänyt yhden niin tärkeän puheenvuoron, että nostin sen kärjen yhteenvetoni lopetukseksi. Sukupuoleen liittyvän korrektin ja kunnioittavan kielen käyttäminen arjen kohtaamisissa ei ole kaikista tieteenfilosofisista syvyyksistä huolimatta kovin monimutkaista. Jos ei ole varma, millaiset sanat ovat kunnioittavia, asiaa voi kysyä asianosaiselta. Kysymys on loppujen lopuksi vain hyvästä käytöksestä.
tiistai 14. huhtikuuta 2009
Pientä ja suurta
Olen yllättänyt itseni ja löytänyt sisältäni pienen paluumuuttajan. Hetken aikaa näytti jopa siltä, että raahaan perheeni samaan taajamaan, jossa itse kävin peruskouluni. Lopulta se unelmien remonttikohde ostettiin sentään naapurikunnan puolelta. Tulevana kesänä edessä on muutto 1970-luvun lähiöstä ikivanhaan kulttuurimaisemaan järven rannalle. Vaikka tämä on myönteinen elämänmuutos, se ihana unelmat todeksi -hanke, alan tulla vähitellen tietoiseksi myös niistä asioista joista joudumme luopumaan. Yksi ei-niin-myönteinen muutos on se, että siirrymme kohtuullisen monikulttuurisesta miljööstä varsin monokulttuuriseen yhteisöön ja ympäristöön.
Siinä naapurikunnassa kävin 1980-luvulla kouluni tapaamatta tietääkseni koskaan yhtään maahanmuuttajaa, eikä kylän raitilla liikkunut romaniasuisia naisia, ei ensimmäistäkään. Kaikkien koulutovereideni äidinkieli oli suomi. Oma lapsuudenperheeni oli kenties seudun erikoisimpia, kun vanhempani eivät edes kuuluneet kirkkoon… Minun lasteni koulussa sen sijaan puhutaan kenties kymmeniä eri äidinkieliä ja jakaudutaan uskontotuntien ajaksi ainakin neljään eri ryhmään. Kulttuurisen ja kielellisen monimuotoisuuden lisäksi arkeen kuuluvat myös esimerkiksi sellaiset asiat kuin kehitysvammaisuus, perhemuotojen moninaisuus ja erilaiset oppijat.
Nuorimmaisemme kävivät viime viikolla tutustumassa tulevaan kouluunsa ja opettajaansa siellä maalla. Ope oli kiva ja muutamassa tunnissa lapset ehtivät saada monta uutta ystävää ja oppia pari uutta leikkiä. Aivan erityisen ihanaa oli kuitenkin kaiken kotoisuus ja ihmisenkokoisuus: ruokasalikin oli mukavan pieni ja kaiuton. Pikkuruisesta alakoulusta puuttuvat sekä ison helsinkiläisen peruskoulun vahvuudet että sen heikkoudet. Kumman sinä valitsisit jos vaihtoehdot olisivat a) 29 lapsen monikulttuurinen luokka tai b) 16 lapsen monokulttuurinen (tai ainakin ensisilmäyksellä monokulttuurisempi) yhdysluokka?
No, olemme kyllä jo ehtineet kuulla muuttavamme samaan kuntaan ainakin kahden tutuntutun miesparin kanssa. Ja nyt pääsiäislomalla ajoimme jälleen kerran kunnan keskustaajaman läpi rakkaalle remonttityömaallemme kun katseeni kiinnittyi johonkin, josta ilahduin jo ennen kuin edes tajusin mitä näin. Ja minä näin nuoren romaniasuisen naisen kävelyttämässä koiraa yhdessä valkolaisasuisen ystävättärensä kanssa.
Siinä naapurikunnassa kävin 1980-luvulla kouluni tapaamatta tietääkseni koskaan yhtään maahanmuuttajaa, eikä kylän raitilla liikkunut romaniasuisia naisia, ei ensimmäistäkään. Kaikkien koulutovereideni äidinkieli oli suomi. Oma lapsuudenperheeni oli kenties seudun erikoisimpia, kun vanhempani eivät edes kuuluneet kirkkoon… Minun lasteni koulussa sen sijaan puhutaan kenties kymmeniä eri äidinkieliä ja jakaudutaan uskontotuntien ajaksi ainakin neljään eri ryhmään. Kulttuurisen ja kielellisen monimuotoisuuden lisäksi arkeen kuuluvat myös esimerkiksi sellaiset asiat kuin kehitysvammaisuus, perhemuotojen moninaisuus ja erilaiset oppijat.
Nuorimmaisemme kävivät viime viikolla tutustumassa tulevaan kouluunsa ja opettajaansa siellä maalla. Ope oli kiva ja muutamassa tunnissa lapset ehtivät saada monta uutta ystävää ja oppia pari uutta leikkiä. Aivan erityisen ihanaa oli kuitenkin kaiken kotoisuus ja ihmisenkokoisuus: ruokasalikin oli mukavan pieni ja kaiuton. Pikkuruisesta alakoulusta puuttuvat sekä ison helsinkiläisen peruskoulun vahvuudet että sen heikkoudet. Kumman sinä valitsisit jos vaihtoehdot olisivat a) 29 lapsen monikulttuurinen luokka tai b) 16 lapsen monokulttuurinen (tai ainakin ensisilmäyksellä monokulttuurisempi) yhdysluokka?
No, olemme kyllä jo ehtineet kuulla muuttavamme samaan kuntaan ainakin kahden tutuntutun miesparin kanssa. Ja nyt pääsiäislomalla ajoimme jälleen kerran kunnan keskustaajaman läpi rakkaalle remonttityömaallemme kun katseeni kiinnittyi johonkin, josta ilahduin jo ennen kuin edes tajusin mitä näin. Ja minä näin nuoren romaniasuisen naisen kävelyttämässä koiraa yhdessä valkolaisasuisen ystävättärensä kanssa.
sunnuntai 15. maaliskuuta 2009
Valoisaa kirjailijaelämää
Olen unelma-ammatissani. Ainakin tämän kalenterivuoden ajan saan keskittyä seuraavan tietokirjani tekemiseen. Iloitsen tästä asiasta päivittäin, ja hyvin usein ääneen, minkä perheenjäseneni voivat tarvittaessa todistaa. Samaiset perheenjäsenet pitävät olemassaolollaan huolen siitä, että kovin hurjalla tavalla vapaata kirjailijaelämää en pääse viettämään – vaikka saatankin olla usein yöpaidassa vielä kun lapset tulevat iltapäivällä koulusta.
Aloitin työni tämän kirjan kanssa joulu-tammikuussa vähitellen ja varoen, koska palailin arkeen yli puolen vuoden sairauslomalta. Diagnoosini oli keskivaikea masennus. Lääkärini arvioi minut vielä lokakuussa työkyvyttömäksi, piti selvänä että tarvitsen kestävään kuntoutumiseen vähintään kahden vuoden terapiajakson ja suositteli lepoa ainakin vuodenvaihteeseen asti. Kela oli asiasta kuitenkin toista mieltä. Posti toi minulle samalla viikolla kielteiset päätökset sekä sairauspäivärahan jatkumisesta että kuntoutuksesta. Kelan asiantuntijat olivat siis viisaudessaan (minua koskaan tapaamatta) todenneet, että olin työkykyinen.
Haastateltavani olisivat saattaneet hämmästyä, jos olisin aloittanut työni yhtäkkiä heti marraskuussa. Olin vielä siinä tilassa, että tarvitsin rauhoittavia lääkkeitä pystyäkseni viemään tyttäreni hammaslääkäriin bussilla. Saatoin purskahtaa itkuun kaupan kassalla. En pystynyt keskittymään vielä kunnolla mihinkään, eikä mikään tuntunut kiinnostavalta. Ilman viikoittaista terapiaa en olisi uskaltanut lähteä suunnittelemaan edes vähittäistä työhön palaamista. Olin hauras vieras omassa elämässäni.
Samaan aikaan toisaalla eräs ystäväni aloitteli omaa terapiaansa. Myös hän sairastaa masennusta. Hänkin sai vastikään kielteisen kuntoutuspäätöksen, mutta perustelut olivat päinvastaiset kuin minulla: ystäväni on liian sairas. Toisin sanoen Kelan arvio on, ettei kannata tukea tämän ihmisen terapiaa, koska tästä ei välttämättä enää tule kunnon veronmaksajaa. En ole ihan varma, kumman saaman päätöksen perustelut olivat masentavammat.
No, minä sain marraskuussa uudet lääkkeet jotka sittemmin osoittautuivat hyviksi. Varsinaiset masennusoireet alkoivat vähitellen lieventyä ja kadota. Terapiaan olin jo sitoutunut, joten jatkoin sitä omalla kustannuksellani, vaikka viisihenkisessä perheessä olisi noille rahoille kieltämättä muutakin käyttöä. Muutama satanen kuussa lienee kuitenkin kohtuuhinta siitä, että äiti/vaimo pysyy toimintakykyisenä ja oppii toivottavasti jatkossa välttämään romahtamisen tai ainakin tunnistamaan merkit ajoissa.
Melankoliantäyteisen ja mustanpuhuvan kevään, kesän, syksyn ja alkutalven jälkeen tuntuu järjettömän upealta saada herätä aamu aamulta valoisampaan päivään. Tämän päälle on aivan bonusta, että saan aamukahvin keitettyäni ryhtyä tekemään työtä, jonka tunnen osaavani ja josta nautin.
Aloitin työni tämän kirjan kanssa joulu-tammikuussa vähitellen ja varoen, koska palailin arkeen yli puolen vuoden sairauslomalta. Diagnoosini oli keskivaikea masennus. Lääkärini arvioi minut vielä lokakuussa työkyvyttömäksi, piti selvänä että tarvitsen kestävään kuntoutumiseen vähintään kahden vuoden terapiajakson ja suositteli lepoa ainakin vuodenvaihteeseen asti. Kela oli asiasta kuitenkin toista mieltä. Posti toi minulle samalla viikolla kielteiset päätökset sekä sairauspäivärahan jatkumisesta että kuntoutuksesta. Kelan asiantuntijat olivat siis viisaudessaan (minua koskaan tapaamatta) todenneet, että olin työkykyinen.
Haastateltavani olisivat saattaneet hämmästyä, jos olisin aloittanut työni yhtäkkiä heti marraskuussa. Olin vielä siinä tilassa, että tarvitsin rauhoittavia lääkkeitä pystyäkseni viemään tyttäreni hammaslääkäriin bussilla. Saatoin purskahtaa itkuun kaupan kassalla. En pystynyt keskittymään vielä kunnolla mihinkään, eikä mikään tuntunut kiinnostavalta. Ilman viikoittaista terapiaa en olisi uskaltanut lähteä suunnittelemaan edes vähittäistä työhön palaamista. Olin hauras vieras omassa elämässäni.
Samaan aikaan toisaalla eräs ystäväni aloitteli omaa terapiaansa. Myös hän sairastaa masennusta. Hänkin sai vastikään kielteisen kuntoutuspäätöksen, mutta perustelut olivat päinvastaiset kuin minulla: ystäväni on liian sairas. Toisin sanoen Kelan arvio on, ettei kannata tukea tämän ihmisen terapiaa, koska tästä ei välttämättä enää tule kunnon veronmaksajaa. En ole ihan varma, kumman saaman päätöksen perustelut olivat masentavammat.
No, minä sain marraskuussa uudet lääkkeet jotka sittemmin osoittautuivat hyviksi. Varsinaiset masennusoireet alkoivat vähitellen lieventyä ja kadota. Terapiaan olin jo sitoutunut, joten jatkoin sitä omalla kustannuksellani, vaikka viisihenkisessä perheessä olisi noille rahoille kieltämättä muutakin käyttöä. Muutama satanen kuussa lienee kuitenkin kohtuuhinta siitä, että äiti/vaimo pysyy toimintakykyisenä ja oppii toivottavasti jatkossa välttämään romahtamisen tai ainakin tunnistamaan merkit ajoissa.
Melankoliantäyteisen ja mustanpuhuvan kevään, kesän, syksyn ja alkutalven jälkeen tuntuu järjettömän upealta saada herätä aamu aamulta valoisampaan päivään. Tämän päälle on aivan bonusta, että saan aamukahvin keitettyäni ryhtyä tekemään työtä, jonka tunnen osaavani ja josta nautin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
