Lihasta ja sen heikkoudesta (Viikkolehti 22.10.)

Kadehdin lihansyöjiä. Kammoan ajatusta muiden nisäkkäiden syömisestä niin paljon, etten ole tehnyt sitä pariinkymmeneen vuoteen. Jos minun pitäisi nyt kirjoittaa Ystäväni-kirjaan pahimmat pelkoni, yksi olisi ehdottomasti se, että juuttuisin viikoksi hissiin nuorten rahoitusalan ammattilaisten kanssa ja meillä olisi syötävänä ainoastaan karjalanpaistia.

Eniten kadehdin sellaisia lihansyöjiä, jotka ovat vierailleet broilerikanalassa tai teurastamolla ja tiedostavat joka aterialla, mitä syövät. Se osoittaa käsittämätöntä itsekuria ja hämmästyttävää toleranssia elämän sietämättömiä ristiriitaisuuksia kohtaan. En usko, että saavuttaisin samaa edes vuosien terapian avulla.

Kateuteni lähentelee ihailua. Tehotuotantoelämän läpikäyneiden nisäkkäiden syöminen vaikuttaa sivusta katsottuna niin monimutkaiselta filosofiselta prosessilta, että haluaisin itsekin pystyä johonkin vastaavaan.

Toisaalta myös pienimuotoinen ja mahdollisimman luonnonmukainen lihakarjan kasvatus saa tajuntani räjähtämään, koska tiedän monien ihmisten aidosti kiintyvän jokaiseen pihallaan tepastelevaan lammasyksilöön – ja silti pystyvän tappamaan ne.

Lihan syömisen ajatus sijaitsee aivoissani samassa eettisten kompromissien lokerossa kuin vakaumuksellisesti yksiavioisuuteen sitoutuneiden ja puolisoaan syvästi rakastavien ihmisen syrjähypyt. Mahdollista, mutta edellyttää ehkä jollakin tavalla muuntunutta tietoisuuden tilaa.

Kateuteni ei ole pelkästään teoreettista tai ironista, vaan realisoituu aidoimmilleen ravintoloissa, varsinkin ulkomaanmatkoilla. Harmittaa, kun vaihtoehtoja on niin vähän, vaikken ole edes vegaani. Olisi hauskaa maistella ruokia pöytäseurueen kesken ristiin, mutta muiden annokset rakentuvat nisäkkään palasten ympärille.

Tiedostan kulkeneeni siitä, missä aita on ollut matalin: lihan pudottaminen ruokavaliosta oli äärettömän paljon helpompaa kuin lihan syömisen jatkaminen. Karjalanpaistia olin inhonnut aina, mutta ratkaiseva käänne oli se, kun aloin hahmottaa paitsi tuotantoeläinten ”elämää” myös lihateollisuuden vaikutuksia maailman nälkäongelmaan ja ympäristön tilaan.

En ajattele, että syömiseni vaikuttaisi erityisen myönteisesti maailman nälkäongelmaan tai ympäristön tilaan, enkä pidä itseäni erityisen suurena eläinten ystävänä. Ruokavalioni ei ole eettisesti aukottoman looginen kokonaisuus eivätkä lapseni ole kasvissyöjiä. Yleensä en myöskään ihmettele ääneen lihansyöjien valintaa. Minä vain en syö lihaa, koska en pysty.

Haaveita ja hajuja (KU 19.2.)

Ystäväni ilmoitti rakentavansa ensi kesänä kanalan meidän takapihallemme. Hän kertoi miten ihanaa oli pienenä poikana hakea tuoreita lämpimiä munia mummon kanalasta. Itse olen aina haaveillut kutuista. Kanoista minulla ei ole lapsuusmuistoja, mutta naapurin kuttua sain jopa kokeilla lypsää. En tiedä sietäisikö laktoosi-intolerantikon vatsani kutunjuustoa, mutta olisipa hienoa tehdä sitä omien kuttujen maidosta.

Aikuisten oikeasti tämä on tietenkin lapsellista hippifiilistelyä. Eivät normaalit ihmiset hanki kanoja tai kuttuja. Normaalit ihmiset ostavat ruokansa kaupasta ja jättävät kotieläinten hoitamisen ammattilaisille.

Luin jostain, että elintarviketeollisuutta käsittelevä Robert Kennerin Food, Inc on vahva ennakkosuosikki parhaan dokumenttielokuvan Oscarin saajaksi. Pieni juttu, mutta ilahduttaa minua. Fantasioin salaa jatko-osasta, jossa leegio ajattelemattomia lihansyöjä-kulinaristeja havahtuu koomasta ja tajuaa ettei kysymys olekaan ikävistä yksittäistapauksista vaan systeemistä joka lemuaa.

Todellisuuden hahmottaminen on raskasta ja monimutkaista, silmien sulkeminen helppoa ja houkuttelevaa. Eikä ongelma rajoitu elintarviketeollisuuteen tai lihanjalostukseen (jotka jo sanoina kuvaavat millaisessa maailmassa suostumme elämään). Tieto lisää tuskaa, ajattelemattomuus tyytyväisyyttä.

16-vuotias esikoiseni haaveilee yksinkertaisesta maailmasta jossa olisi helpompi tehdä eettisiä valintoja – ihan kuin minäkin samanikäisenä. Mitä pitäisi vastata kun hän kysyy, miten näin mönkään menneessä systeemissä voi elää järkevästi? ”Ei hätää, kyllä sinäkin tähän totut ja vähitellen moraalisi alkaa joustaa kuin itsestään?”

Haluaisin olla lapsilleni elävä esimerkki siitä että myös pienten valintojen tekeminen kannattaa. Silloinkin kun omilla teoilla ei tunnu olevan vaikutusta laajempaan kuvioon, ne mahdollistavat mielekkään elämän, ovat keidas kaaoksen keskellä. Olen mieluummin lapsellinen kuin liian normaali.

Luuletko Sami että kanala mahtuisi tuohon porkkamaan viereen?

Sademetsää kumoon ruokakaupassa

Öljypalmu ja sen viljelyyn liittyvät ongelmat nousivat suomalaisten tietoisuuteen jokin aika sitten biopolttoainekeskustelujen mukana. Meille on kerrottu, että öljypalmua viljellään päiväntasaajan tuntumassa, trooppisten sademetsien ilmastovyöhykkeellä. Tiedämme, että plantaasien tieltä on hakattu valtava määrä sademetsää ja että tällainen viljely kiihdyttää ilmastonmuutosta ja uhkaa monia eläinlajeja sukupuutolla. Sen sijaan ainakaan minua ei ole muistutettu siitä, että osallistun palmuöljyn kysynnän kasvattamiseen myös ruokakaupassa. Valtaosa, 80 prosenttia, maailman palmuöljytuotannosta käytetään elintarviketeollisuudessa.

Luin asiasta viime viikolla tuoreesta raportista suomalaisen elintarvikesektorin palmuöljyn käytöstä ja sen ympäristövaikutuksista. WWF selvitti raporttia varten elintarvikevalmistajien palmuöljyn käyttöä ja muun muassa ympäristövastuupolitiikkaa. Tulokset ovat monella tavalla mykistäviä. Muun muassa lähes kaikki valmisruoat, levitteet, paistettavat pakasteet ja pikkuleivät sisältävät palmuöljyä. Vain yhdessä vastanneista yhtiöistä tiedettiin tarkkaan, missä heidän ostamansa öljy oli tuotettu. Alle kolmannes yhtiöistä oli tiedustellut palmuöljyn toimittajaltaan tuotannon ympäristövaikutuksia tai työntekijöiden työolosuhteita. Yli puolet ei nähnyt mitään syytä, miksi heidän tulisi osallistua alan ympäristövastuullisuuden kehittämiseen.

Siis lisää pohdittavaa margariinihyllylle ja pakastealtaalle.