Haaveita ja hajuja (KU 19.2.)

Ystäväni ilmoitti rakentavansa ensi kesänä kanalan meidän takapihallemme. Hän kertoi miten ihanaa oli pienenä poikana hakea tuoreita lämpimiä munia mummon kanalasta. Itse olen aina haaveillut kutuista. Kanoista minulla ei ole lapsuusmuistoja, mutta naapurin kuttua sain jopa kokeilla lypsää. En tiedä sietäisikö laktoosi-intolerantikon vatsani kutunjuustoa, mutta olisipa hienoa tehdä sitä omien kuttujen maidosta.

Aikuisten oikeasti tämä on tietenkin lapsellista hippifiilistelyä. Eivät normaalit ihmiset hanki kanoja tai kuttuja. Normaalit ihmiset ostavat ruokansa kaupasta ja jättävät kotieläinten hoitamisen ammattilaisille.

Luin jostain, että elintarviketeollisuutta käsittelevä Robert Kennerin Food, Inc on vahva ennakkosuosikki parhaan dokumenttielokuvan Oscarin saajaksi. Pieni juttu, mutta ilahduttaa minua. Fantasioin salaa jatko-osasta, jossa leegio ajattelemattomia lihansyöjä-kulinaristeja havahtuu koomasta ja tajuaa ettei kysymys olekaan ikävistä yksittäistapauksista vaan systeemistä joka lemuaa.

Todellisuuden hahmottaminen on raskasta ja monimutkaista, silmien sulkeminen helppoa ja houkuttelevaa. Eikä ongelma rajoitu elintarviketeollisuuteen tai lihanjalostukseen (jotka jo sanoina kuvaavat millaisessa maailmassa suostumme elämään). Tieto lisää tuskaa, ajattelemattomuus tyytyväisyyttä.

16-vuotias esikoiseni haaveilee yksinkertaisesta maailmasta jossa olisi helpompi tehdä eettisiä valintoja – ihan kuin minäkin samanikäisenä. Mitä pitäisi vastata kun hän kysyy, miten näin mönkään menneessä systeemissä voi elää järkevästi? ”Ei hätää, kyllä sinäkin tähän totut ja vähitellen moraalisi alkaa joustaa kuin itsestään?”

Haluaisin olla lapsilleni elävä esimerkki siitä että myös pienten valintojen tekeminen kannattaa. Silloinkin kun omilla teoilla ei tunnu olevan vaikutusta laajempaan kuvioon, ne mahdollistavat mielekkään elämän, ovat keidas kaaoksen keskellä. Olen mieluummin lapsellinen kuin liian normaali.

Luuletko Sami että kanala mahtuisi tuohon porkkamaan viereen?

Jaettua (kolumni KU:ssa 26.11.)

Suomalaisuus on aina ollut minulle vaikea asia. Nyt en viittaa niihin myötähäpeän ja turhautumisen tunteisiin, joita Glamour Dollssit ja hallituspolitiikka aika ajoin herättävät. En myöskään koe suomalaisena olemista käytännön tasolla ongelmalliseksi vaan osaan sen ihan hyvin. Vaikeus on teoreettisempi, ongelma on merkitysten tasolla: mistä suomalaisuudessa on kysymys?

Kansallisuus lipsuu käsistäni. Itsenäisyyspäivänä ja juhannuksena kiemurtelen enemmän tai vähemmän hämilläni siitä kuvastosta ja retoriikasta, joka lienee tarkoitettu jokaiselle suomalaiselle läheiseksi. Harvoin tunnen jakavani erityisesti mitään maannaisteni kanssa Prisman kassajonossa, mutta kerran löysin sielunsisaren moldovalaisesta homomiehestä. En tiedä miltä minusta tuntuu olla suomalainen.

Lapsuudenkotini ei ehkä ollut erityisen isänmaallinen – mitä se sitten tarkoittaakin. Ainakaan vanhempani eivät tarjonneet mitään erityistä kansallistunteellisuuden mallia. Koulun ja tiedotusvälineiden tarjoama isänmaa-suhteen malli taas tuntui aika pompöösiltä ja päälle liimatulta. Sinivalkoisten kynttilänjalkojen askarteleminen silkkipaperista ja kartongista ei herättänyt minussa suomalaisuuden tuntoa.

Yksi merkittävä tekijä hämmennykseni taustalla on ollut se, miten tulisesti isänmaallisuus on tavattu maustaa talvisodan hengellä. Otin lopulta yläasteella oikein projektiksi kasvattaa sisälläni vähän aidompaa kunnioitusta sotiemme veteraaneja kohtaan, koska en nyt varsinaisesti halunnut olla epäkunnioittavakaan. Mutta kovin päälle liimatuksi sekin harjoitus jäi eikä tarkentanut suomalaisuuteni kuvaa. He olivat aina joidenkin toisten isoisiä. Minun vaarini ei halunnut puhua sodasta mihinkään sävyyn.

Uusimmassa HS Teemassa historioitsija Marja Jalava kuvaa suomalaisuutta aatejärjestelmäksi, jonka tavoitteena on saada ihmiset samastumaan kansakuntaan. Jalavan ydinviesti on se – näin tulkitsen – ettei ole olemassa yhtä kaikkien jakamaa suomalaisuutta, vaan kysymys on perheyhtäläisyydestä. Siitä siis, että jokaisella on jotain yhteistä jokaisen muun kanssa, mutta mikään yksittäinen asia ei yhdistä kaikkia.

Kävin loppukesästä kävelyllä Aulangolla. Sää oli kuin suoraan matkailumainoksesta. Näköalatasanteella huikaisevan kauniin maiseman edessä suustani pääsi, että jos Finlandia-hymni ei olisi jo sävelletty, minä säveltäisin sen nyt. Noiden metsien laidalla ja järvien rannalla leikin lapsuuteni tärkeimmät leikit. Tuon horisontin ja nuo romanttistakin romanttisemmat männynkäkkyrät ovat verkkokalvoilleni kaivertaneet myös Edelfelt ja Gallén-Kallela kumppaneineen.

Aika monella suomalaisella taitaa olla samoja kuvia verkkokalvoillaan. Kyllä minä intuitiivisesti ymmärrän miksi tuota nimenomaista näkymää sanotaan kansallismaisemaksi. Vaikka saattaisi tuolla tasanteella kyllä huokaista syvään myös sisareni Max.

Rajansa kaikella (kolumni Kansan Uutisissa 23.10.)

Olen ymmärtämiseen taipuvainen ihminen. Välillä pitää tehdä vähän töitä sen eteen että saa sanottua ääneen: Ei kerta kaikkiaan, tämä ei ole oikein, ei vaikka ymmärtäisin kuinka.

Yhä useammat suomalaisvanhemmat siirtävät lapsensa pois sellaisesta koulusta jossa on paljon maahanmuuttajia, uutisoi Yle alkuviikosta. Eräs rehtori kertoi, että suomalaistaustaiset perheet alkoivat muuttaa pois alueelta siinä vaiheessa kun maahanmuuttajaoppilaiden osuus lähestyi neljääkymmentä prosenttia.

Uutinen kertoo tuttua juttua kasvavista kuiluista suomalaisten koulujen välillä. Samoin kuin asuinalueiden välisiä eroja, myös koulujen välisiä eroja kasvatetaan sekä poliittisilla päätöksillä että vanhempien valinnoilla. Mutta onhan vanhemmilla kuitenkin lupa valita?

Musiikkiluokalle tai montessorikouluun on ennenkin kuljettu matkojen päästä ja saa minun puolestani kulkea jatkossakin. Lähikoulun hylkäämiseen voivat johtaa myös perhesuhteet, liikenneyhteydet, eskaripaikat, harrastusmahdollisuudet ja niin edelleen. En menisi tuomitsemaan. Uutisen aiheena olevat vanhemmat eivät kuitenkaan hylkää tai valitse koulua, vaan koulukavereita. Tässä kohtaa alan vakavasti epäillä suvaitsevaisuuttani.

Ymmärtäjä minussa järkeilee, että vanhemmat pyrkivät ajattelemaan lastensa parasta. Mutta millaisessa todellisuudessa maahanmuuttajien suuri määrä saa kantaväestöön kuuluvan perheen vaihtamaan koulua?

Tolkulliset aikuiset ihmiset eivät ajattele, että luokkatoverin äidinkieli tai ihonväri sinänsä tekisi lapsen koulupäivästä ikävän tai koulunkäynnistä hankalaa. Kysymys lienee siis epäluottamuksesta koulun aikuisten ammattitaitoa tai työn tekemisen edellytyksiä kohtaan. Epäillään (syystä tai syyttä) että koulussa ei pystytä vastaamaan niihin haasteisiin, joita monien kielten, uskontojen ja tapakulttuurien kohtaaminen asettaa.

Tällainen jaloilla äänestäminen ei lisää koulutoimen voimavaroja. Reaktio vaikuttaa kuitenkin jollain tavalla ymmärrettävältä.

Mutta kun ei, ei näin! Tämä menee nyt niin väärin, että pakahdun halusta osoittaa sormella ja huutaa "Sun syy"! Ei kuitenkaan ole vanhempien vika, jos koulu ei hoida hommaansa. Eikä ole koulujen vika, jos poliitikot kieltäytyvät ajattelemasta nenäänsä pidemmälle. Eikä sitten toisaalta ole poliitikkojen syy jos yksittäiset vanhemmat tekevät vapaita valintoja millä perusteilla sattuu. Ei auta kiertää totuutta. Vastuu lapsista on kaikkien aikuisten yhteinen, maahanmuuttajia tai ei.

Ja siis aikuisten oikeasti: mistä nyt puhutaan? Tuleekohan kenellekään mieleen kutsua maahanmuuttajaksi lasta, jonka on synnyttänyt ruotsalainen äiti kun perhe on asunut suomalaisen isän töiden takia Ranskassa? Toisaalta osa minkä tahansa koululuokan "maahanmuuttajaoppilaista" on syntyperäisiä suomalaisia, joiden vanhemmat tai ehkä isoäiti on joskus muuttanut jostakin muualta.

Tosiasiassa "maahanmuuttajilla" tarkoitetaan useimmiten ihmisiä joiden suku on kotoisin Afrikan mantereelta tai Lähi-Idästä – tai ihmisiä jotka näyttävät siltä. Lasten luokkatoveritkin saa jaettua meihin ja muihin aika sutjakasti ihonvärin perusteella. Uskonto ja pukeutuminen helpottavat erottelua, mutta kyllä pelkkä värisävykin riittää. Muut-lokeron ihmiset taas eivät oikeastaan kuulu tänne; maahanmuuttaja-käsite kun taitaa itse asiassa tarkoittaa samaa kuin "ihminen väärässä paikassa".

Pilkun*****mista, sanoisi kenties maahanmuuttokriitikko, niitä lapsia on siellä joka tapauksessa kohta neljäkymmentä prosenttia. Ja vanhemmat siirtävät lapsensa minne haluavat eli kouluihin, joissa on mukavan vähän tai ei ollenkaan "maahanmuuttajia". Mutta mitä tapahtuu kun koulujen väliset erot saadaan laskuun ja asuinalueiden eriytyminen pysäytettyä? Mikä on keskimäärin siedettävä prosenttiosuus ja kuinka monennen polven "maahanmuuttajiin" sääntöä tulisi soveltaa?

Entä jos koulu olisikin paikka jossa tuetaan jokaisen lapsen kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen (Perusopetuslaki 2 §)? Paino sanalla jokaisen. Voisin valita sellaisen.

Juhlapuheeni HTS:n, KSL:n ja Vasemmistoliiton vaihtoehtoisessa itsenäisyyspäivän kulttuurijuhlassa tänään

Arvoisa juhlayleisö, ystävät, toverit,
niin kuin hyvin tiedätte, itsenäinen Suomi täyttää tänä vuonna 90 vuotta. Sen sijaan sitä ette kaikki tiedäkään, että minun esikoiseni täyttää helmikuussa 14. Puhun teille siitä.

Esikoiseni elää päivä päivältä selvemmin ja intensiivisemmin sellaista elämänvaihetta, jossa hän yrittää monin tavoin sijoittaa itsensä maailmaan. Hän hahmottaa aiempaa paremmin erilaisia viiteryhmiä ja ajattelutapoja, kokeilee erilaisia tyylejä ja peilaa itseään erilaisiin ihmisiin ja ilmiöihin. Esikoiseni elää tätä ikäänsä kulttuurissa ja ajassa, joka tuntuu korostavan valtavasti ihmisten yksilöllisyyttä, riippumattomuutta ja valinnan vapautta. Ajassa, jota kuvaavat viihde-elektroniikan ja kodinkoneiden vaihdettavat värikuoret, television kykykilpailut ja myspace- ja facebook-profiloituminen.

Esikoiseni on aikuistumassa maailmaan, jossa yksilöllisyyden toteuttaminen käy helposti ja hauskasti kuluttamalla. Mainostajat kertovat meille, että voimme ostaa itsellemme haluamamme statuksen ja saada siihen sopivat vaatteet kaupan päälle. Itse asiassa voimme myös ostaa vapauden ja kaupan päälle saamme ehkä turistimatkan. Kuluttamisen vapaus on rajaton, kun vain raha riittää.

Kaupallisen mainonnan häly – joka voimistuu aina näin joulun alla – peittää alleen koko joukon maksuttomia minäkuvan rakentamisen ja itsensä kohtaamisen välineitä: esimerkiksi luonnossa liikkumisen tai taiteesta nauttimisen kautta tulevia elämyksiä. Teini-iässä tältä hälyltä suojautuminen on tutkimusten mukaan kaikkein vaikeinta.

Kun itse olin 14-vuotias, kapinoin kouluni valtakulttuuria vastaan kuuntelemalla liian vanhanaikaista musiikkia, pitämällä aamunavauksia koe-eläinten suojelusta ja Etelä-Afrikan rotuerottelusta ja identifioitumalla vähintään yhtä vasemmistolaiseksi kuin vanhempani. Olin mielestäni hyvin yksilöllinen ja itsenäinen ja vapaa tekemään juuri minulle sopivia ratkaisuja. Kesti vuosia ennen kuin vähitellen havahduin siihen, miten kahlittu olin esimerkiksi oppimiini sukupuolirooleihin tai oletukseen, että kaikki ihmiset ovat heteroseksuaalisia – minä mukaan lukien. Enkä hetkeäkään usko, että osaan tosiasiassa nyt arvioida, mikä kaikki kahlitsee minua tänään.

Monet vapauden kahleet naamioituvat itsestäänselvyyksiksi ja ainoaksi totuudeksi. Miten ihminen voi tehdä yksilöllisiä valintoja jos tarjolla on vain yksi vaihtoehto? Se on vähintään yhtä vaikeaa kuin politiikan tekeminen tilanteessa, jossa uusliberalistinen oikeistolaisuus näyttäytyy neutraalina totuutena vailla ideologisia kytköksiä.

Miten ihminen voi löytää oman tapansa toimia, ajatella, rakastaa tai pukeutua jos näkyvillä olevien vaihtoehtojen joukossa ei ole yhtään sellaista tapaa, joka tuntuisi hyvältä ja luonnolliselta juuri minulle? Surullisen moni ihminen elää elämäänsä loppuun asti melankolian vallassa, pysyvässä kaipuussa, jonka kohdetta ei kuitenkaan osaa nimetä. Yhden melankolia syntyy tiedostamattomasta homoseksuaalisuudesta, toinen kaipaa pois muttei ole varma mistä: työstään, kaupungista vai ehkä parisuhteesta.

Entä miten voi vapautua jos ei koskaan huomaa niitä asioita, jotka kahlitsevat? Ja jos kukaan ei koskaan auta näkemään, miten voisi tehdä toisinkin?

Äsken mainitsemieni sukupuoliroolien ja hetero-oletuksen ohella meitä kahlitsevat tietenkin lukemattomat muutkin tekijät. Perhetaustamme ja koulutuksemme saavat meidät näkemään joitain asioita ja mahdollisuuksia kirkkaammin ja sulkemaan silmämme toisilta kokonaan. Mikä tahansa ominaisuus iästä ja etnisestä taustasta lähtien voi olla kahle maailmassa, joka ei toimi yhdenvertaisuuden periaatteen mukaisesti. Elämäntilanteet ja tulotaso avaavat ja sulkevat ovia. Rakennettu ympäristö rajoittaa vapauttamme liikkua, varsinkin jos liikumme esimerkiksi lastenrattaiden tai opaskoiran kanssa. Jo pelkästään äidinkielemme vaikuttaa siihen, miten hahmotamme maailman, mitä pystymme ymmärtämään ja millaisiin kategorioihin osamme jakaa ilmiöitä.

Hyvä juhlayleisö,
vapaus tehdä itsenäisiä yksilöllisiä valintoja ja elää oman minäkuvansa mukaista elämää ei synny ensisijassa vaihtoehtojen määrää lisäämällä. Joissain tilanteissa vaihtoehtojen suuri määrä voi itse asiassa huonontaa elämänlaatua. Kenenkään vapautta tai hyvinvointia ei lisää mahdollisuus tehdä valintoja useiden tupakkamerkkien tai eri pikaluottojen välillä. Kaikki ihmiset eivät myöskään ylipäänsä nauti jatkuvien valintojen tekemisestä ja osa ei pärjää ollenkaan itsenäisten valintojen kanssa vaan tarvitsee valintojen tekemiseen tukea. Ja moni meistä valitsee itsensä ja läheistensä kannalta väärin, toistuvasti. Myös valinnan vapaus voi olla kahle.

Todellinen vapaus edellyttää ihmisten välisen yhdenvertaisuuden toteutumista ja mahdollisuuksien tasa-arvoa. Yksilötasolla vapauteen ja itsenäisyyteen tarvitaan myös sosiaalista pääomaa, sivistystä, kriittistä ajattelua, uskallusta ja medialukutaitoa. Mikään näistä ei synny itsestään. Esikoiseni, samoin kuin jokainen kasvava lapsi ja jokainen aikuinen, tarvitsee tukea ja neuvoja, inspiraatiota ja elämyksiä ja mahdollisuuksia kokeilla. Ei ole vapautta ilman yhteisvastuuta. Yksilön vapautumiseen tarvitaan toista ihmistä.

Hyvää itsenäisyyspäivää.