Tilitystä vaalien alla

Olen jäämässä näissä vaaleissa eli nyt vuodenvaihteessa pois Helsingin kaupunginvaltuustosta. Vaikka jätän vaalit väliin ennen kaikkea henkilökohtaisista syistä (ks. Terveisiä hiljaisuudesta), tuntuu silti tärkeältä kertoa vähän myös niistä asioista, jotka olisivat voineet saada minut tekemään saman päätöksen ilman sairastumista – ja jotka epäilemättä myös nopeuttivat voimieni loppumista. Tämä kirjoitus on siis lievää tilitystä, mutta sisältää ehkä myös jotain, josta voi olla hyötyä tuleville uusille valtuutetuille.

Kuluneiden neljän vuoden aikana olen huomannut vastaavani aika lailla samalla tavalla aina kun minulta kysytään, millaista valtuutetun työ on. Se on äärettömän turhauttavaa, erittäin mielenkiintoista ja joskus vähän palkitsevaakin. Välillä on ollut myös kivaa, ennen kaikkea koska valtuustossa on monta ihanaakin ihmistä. Turhautumiseni on syntynyt lähinnä politiikan toimintakulttuuriin liittyvistä kummallisuuksista, kaupungin organisaation jäykkyydestä ja hitaudesta, valtapuolueen arvomaailmasta ja ihan silkasta demokratian puutteesta.

Viimeksi mainitusta kertoo muun muassa se, miten monet asiat tuodaan kaupunginvaltuuston kokoukseen käytännössä vaihtoehdottomina, valmiiksi pureskeltuina ”ota tai jätä” -päätöksinä. Tästä seuraa sellainen tunne, että jotta voisi todella muuttaa mitään, pitäisi pystyä vaikuttamaan suunnittelusta ja valmistelusta lähtien viranhaltijoiden työhön, olla tavalla tai toisella mukana jokaisessa kahvipöytä- ja käytäväkeskustelussa ja vielä pystyä varmistamaan, ettei asiaa myydä jossain yllättävässä poliittisessa pelissä. Tällaiseen ei tietenkään yleensä ole todellisuudessa sen paremmin aikaa kuin mahdollisuuksiakaan, ja valvottavia asioita on loputtomasti. Tässä on siis yksi tärkeä metatason keskustelun paikka. Minusta poliitikoille pitäisi tuoda pöydälle mieluiten vähintään kaksi tosiasiallista vaihtoehtoa, joista keskustella ja valita.

Jos haluaa todella paneutua asioihin ja saada aikaan muutoksia, voi tavallisen rivivaltuutetun tehtävästä helposti saada itselleen kokopäivätyön – josta ei kuitenkaan makseta kokopäivätyön palkkaa. Käytännössä valtuutettujen täytyisikin voida jakaa tehtäviä valtuustoryhmänsä sisällä ja jokaisen pitäisi pystyä keskittymään ennen kaikkea niihin teemoihin, jotka ovat itselle tärkeimpiä tai joihin liittyen on eniten annettavaa, ja joista voi joskus myös saada palkitsevuuden kokemuksia. Tämä vaatisi hyvin toimivaa ryhmädynamiikkaa, jonka eteen pitää tehdä töitä ja joka edellyttää myös napakkaa ja kokonaisuuksia hahmottavaa ryhmäpuheenjohtajaa. Toimiva ryhmä ja mielekäs työnjako eivät myöskään synny ilman avointa keskusteluilmapiiriä ja kiireetöntä tunnelmaa. Kiireettömyys taas ei taida kuulua politiikan tekemisen sanastoon ollenkaan. Aikaa pitää silti vaatia: aikaa kysymyksille ja kyseenalaistamiselle, taustojen selvittämiselle, asiantuntijoille soittamiselle, faktojen tarkistamiselle.

Pahimmillaan nykyinen toimintakulttuuri ja jatkuva kiire kärjistävät sitä ylitunnollisuuden oireyhtymää, joka muutenkin vaivaa monia meistä 30+ naisista. Politiikassa se, että tekee parhaansa ei tunnu koskaan riittävän. Jotta voi kokea onnistumisen iloa, täytyy oppia riemuitsemaan aivan pikkuruisista asioista. On varottava, ettei ala mitata omaa arvoaan ihmisenä politiikan tekemisestä saamansa myönteisen palautteen määrällä tai edes sillä, miten tyytyväinen itse on saavutuksiinsa – saati sillä, paljonko ääniä saa vaaleissa!

Itse elin viime kevääseen asti lähes jatkuvasti sellaisen tunteen kanssa, että lintsailen koko ajan vähän kaikesta. Minulla oli liian vähän aikaa lapsille kun kotona ollessani luin kokouspapereita tai sähköposteja, puhuin puhelimessa tai olin muuten olematta läsnä, ja toisaalta minulla oli liian vähän aikaa paneutua käsiteltäviin asioihin kun en voinut ihan joka ilta mennä jonnekin paikan päälle keskustelemaan asianosaisten kanssa – ja päivisin piti tehdä töitäkin jossain välissä, ja niitäkin tuli tehtyä ajatukset puoliksi jossain muualla.

Huomasin myös, että arkeni vähensi nollatasolle sietokykyni poliittisille hiekkalaatikkoriidoille: kun on kotona kolme kouluikäistä lasta, ei jaksa kuunnella ja katsella tuittuilua, mököttämistä, toisten keskeyttämistä, huutelua ja kinastelua enää illan kokouksissa. Itse asiassa kaupungintalolla käyttäydytään usein aika paljon huonommin kuin meillä kotona.

Vuoden verran toimin valtuuston ja kulttuurilautakunnan jäsenyyden lisäksi oman ryhmäni puheenjohtajana. Se oli sinänsä oikein mielekästä ja sopivan haastavaa, mutta arjen elämän ja ajankäytön näkökulmasta jo aika mahdotonta. Selviydyin kohtalaisesti vastaamalla kielteisesti käytännössä kaikkiin sellaisiin kiinnostaviinkin kutsuihin, jotka eivät liittyneet suoraan tehtävääni tai juuri käsittelyyn tulevaan asiaan. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että jäljelle jäivät vain vakavasti otettavat velvollisuudet, kun kaikki kevyempi yhdessäolo ja pelkkää edustamista tarkoittavat lounaat ja riennot oli karsittu pois. Suo siellä, vetelä täällä.

En tiedä, olisinko tehnyt tai ajatellut valtuustokautta aloittaessani mitään toisin, jos olisin tiennyt myöhemmin kirjoittavani näin. Ehkä olisin ainakin osannut suojata itseäni joiltain pettymyksiltä vähän paremmin. Joka tapauksessa näiden vuosien jälkeen minulla on realistisempi kuva sekä itsestäni että politiikan tekemisestä, kun seuraavan kerran asetun ehdokkaaksi. Missä vaaleissa ja minä vuonna, jää nähtäväksi. ”Kun” on kuitenkin todennäköisesti – kaikesta huolimatta – oikea sanavalinta.

Ei-kenenkään-demokratia

Kävin eilen illalla Pro kuntapalvelut –verkoston demokratia-aiheisessa keskustelutilaisuudessa. Keskusteluun johdattelivat tietämisen politiikasta viime joulukuussa väitellyt Pia Bäcklund ja Demos-ajattelija Roope Mokka sekä kommentaattorina Pirjo Tulikukka Helka ry:stä. Koska sekä aihe että alustajat olivat näin hyvät, oletin että paikalla olisi kohtuullinen joukko myös poliitikkoja, mutta olin itse asiassa ainoa valtuutettu koko salissa. Kaikki oli kutsuttu.

Demokratia on sellainen meta-aihe, joka jatkuvasti hukkuu päivänpolttavien asioiden alle. Valtuustossa ei ole koko kauden aikana varsinaisesti keskusteltu kuntademokratiasta tai helsinkiläisten osallisuudesta omana aihekokonaisuutenaan, saati siitä, miten nykytilannetta pitäisi korjata ja parantaa.

Kuvaavaa on, että Helsingin hallinnossa asia ei kuulu oikeastaan kenellekään, eikä meillä ole minkäänlaista osallisuuden parantamiseen tähtäävää strategiaa eikä toimenpideohjelmaa. Erilaisia pieniä hankkeita toteutetaan siellä täällä kaiken aikaa ja kaupungin tietokeskuksessa tehdään paljon hyviä tutkimuksia, mutta tutkimustulokset eivät tavoita poliitikkoja, kukaan ei koordinoi kokonaisuutta eikä kenenkään vastuulla tunnu olevan miettiä demokratiaa laajassa mittakaavassa ja pitkällä tähtäimellä.

Tarttis tehrä jotain. Miksi? Siksi, että muuten meistä ja meidän lapsistamme tulee entistä selvemmin vain asiakkaita, kuluttajia ja alamaisia. Siksi, että nykyiset rakenteet eivät tue osallisuutta, ja ilman osallisuutta ei ole todellista demokratiaa. Siksi, että nykytilanne on turhauttava paitsi kuntapolitiikkaan pettyneille helsinkiläisille, myös poliitikoille ja viranhaltijoille. Siksi, että liian monilta on unohtunut, että demokratia tarkoittaa kansanvaltaa.

Reilua kauppaa reilulla enemmistöllä

Jätimme eilen valtuustossa harvinaislaatuisen aloitteen. Aloitteen viesti oli, että allekirjoittaneet haluavat Helsingin ryhtyvän toimenpiteisiin Reilun kaupan kaupunki -arvonimen saamiseksi. Harvinaislaatuisen aloitteesta teki se, että mukana oli yhteensä viisi kokonaista valtuustoryhmää ja lisäksi joukko yksittäisiä valtuutettuja ryhmistä, jotka eivät olleet asiasta yksimielisiä. (Virallisesti tällaista ryhmien yhteistä aloitetta ei tosin tunnisteta, vaan kaikki aloitteet kirjataan vain yhden valtuutetun nimiin. Mitähän se kertoo hallinnon käsityksestä politiikan tekemisestä?)

No, minun lisäkseni aloitteen joka tapauksessa allekirjoittivat sekä demarien, vihreiden, keskustan että skp:n & asukaslistan ryhmäpuheenjohtajat. Oli mukava tunne tehdä välillä jotain ihan aidosti yhdessä!

Mutta mistä siis on kysymys? Reilun kaupan kaupunki on arvonimi, jonka avulla kaupunki voi osoittaa kantavansa sosiaalista ja eettistä vastuuta. Suomessa arvonimen myöntää Reilun kaupan edistämisyhdistys ry. Reilu kauppa takaa viljelijöille oikeudenmukaisen korvauksen tuotteistaan. Sertifioiduilla tiloilla työntekijöille on taattava lainmukaiset palkat ja työajat, hyvät työolosuhteet ja oikeus kuulua ammattiyhdistykseen. Lapsityövoiman käyttö on kiellettyä ja ympäristömääräyksiä ja ihmisoikeussopimuksia on noudatettava. Melko karua, että tällaisten asioiden takaamiseksi tarvitaan tässä maailmassa vielä erityisiä sertifikaatteja, mutta näin se on.

Arvonimen saaminen taas edellyttää muun muassa, että kaupunki nimeää edustajansa kannatustyöryhmään, käyttää reilun kaupan kahvia ja teetä kaupungintalolla ja järjestää tilan tiedotuspisteelle, josta saa reilun kaupan tiedotusmateriaalia. Kaupungille nämä ovat pikkuruisia asioita, mutta merkitsevät paljon sekä viljelijöille kehitysmaissa että reilun kaupan ajatuksen näkyvyydelle.

Se, että halusin koordinoida tällaisen aloitteen kertoo, että kuulun niihin ihmisiin, joiden mielestä kaupassa tehdyillä valinnoilla on oikeasti merkitystä. Ostaminen ja ostamatta jättäminen on politiikkaa. Kaupan pyörittäminen on politiikkaa. Samoista syistä minulle oli luontevaa asettua ehdokkaaksi HOK-Elannon edustajiston vaaleissa. Jos sinulla on vihreä osuuskauppakortti, muista äänestää. Yksi hyvä numero on 994.

Helsingin talousarvio

Kaupunginvaltuuston budjettikokouksessa käydyt keskustelut eivät näytä ylittäneen uutiskynnyksiä, harmi kyllä. Minusta oli esimerkiksi mukava huomata, että muutamassa muussakin ryhmäpuheenvuorossa kiinnitettiin huomiota joihinkin budjetin valmistelun älyttömyyksiin, kuten siihen, että viime vaiheessa "neuvotellaan" sellaisista asioista kuin päivähoidon arvioitua suuremmat lisämäärärahat. Jos lapsia on enemmän kuin on ennustettu, pitäisi summaa korottaa pohjaesitykseen automaattisesti, eikä leikkiä poliittisia neuvotteluja.

Oma keskiviikon puheenvuoroni löytyy täältä.

Suuri murros ja muita tosiasioita

Akatemiatutkija Mika Pantzar analysoi tänään HS-vieraskynässään pelotteluun perustuvaa suomalaista talouskeskustelua. Tulevan suuren ja pelottavan murroksen – globalisaatio, eläkepommi jne. – takia on ikään kuin pakko tehdä suuria rakenteellisia muutoksia. (Näin siis siitä huolimatta, että kansainvälisten tutkimusten mukaan suomalaiset ovat tyytyväisiä ja taloutemme tehokasta.) Uhkaavasta murroksesta puhumista leimaa Pantzarin mukaan keskittyminen lyhyen aikavälin muutoksiin: esimerkiksi globalisaatio nähdään uutena ilmiönä, vaikka muun muassa työnjaon syvenemistä voidaan jäljittää ainakin 1600-luvulle asti. Pantzar arvelee murrospuheen olevan seurausta eliittien aseman muuttumisesta: ”yhden totuuden sanelupolitiikasta ollaan siirtymässä suostuttelu- ja taivuttelupolitiikkaan”. Uhkakuvien maalaaminen on siis tehokas tapa tehdä politiikkaa.

Vieraskynää päivällä lukiessani mietin eilistä valtuustoryhmän kokousta. Pohdimme taas kerran erinäisiä hankkeita, joiden tavoitteena on liikelaitostaa, yhtiöittää tai kilpailuttaa kaupungin tuottamia palveluita. Asetelma näitä hankkeita koskevissa poliittisissa keskusteluissa on täsmällisen epäsymmetrinen: esittelijän ei tarvitse millään tavalla perustella sitä, miksi vapaille markkinoille siirtyminen on hyvä asia – se vain on. Markkinat hoitavat, se toimii parhaiten ja varsinkin käsillä olevan murroksen tuolla puolen se on ainoa vaihtoehto. Sen sijaan meillä vastarannan kiiskillä olisi velvollisuus perustella mieluiten tieteellisen eksaktisti, vailla mitään ideologisia sävyjä, miksi kyseenalaistamme tällaiset tavoitteet.

Mika Pantzarin vaihtoehtoinen visio, ”virheitä sietävä yhteiskunta” kuulostaa minusta oikein hyvältä. Virheitä sietävän yhteiskunnan tavoitteena ei ole tehokkuuden maksimoiminen, vaan ”kohtalainen tehokkuus ja vahva, monimuotoisuutta ylläpitävä elinvoimaisuus”. Tällaiseen suuntaan vievällä murroksella ei voi uhkailla tehokkaasti, mutta toimisiko suomalaisiin joku muukin retoriikka? Esim: älä anna yhden totuuden mallin pitää sinua pilkkanaan. Tai: talous on vain väline.

EVVK?

Otin eilen vastaan uuden haasteen. Minut valittiin Helsingin vasemmistoliiton valtuustoryhmän puheenjohtajaksi. Edellinen puheenjohtaja Sirpa Puhakka joutui jättämään tehtävän, kun aloitti työnsä puoluesihteerinä. Yritän olla tehtävän arvoinen ja oppia nopeasti. Valtuustokauttahan on nyt jäljellä enää runsas vuosi, joten puheenjohtaja-aikaani leimaavat varmasti ihan jonkin verran tulevat kunnallisvaalit. Sitä ennen ehtii kuitenkin tapahtua paljon, seuraavaksi ensi vuoden budjettineuvottelut.

Hesarissa kirjoitettiin eilen siitä, miten huonosti helsinkiläiset tuntevat kunnallispolitiikkaa. Toimittaja oli kysellyt sadalta vastaantulijalta ympäri kaupunkia muun muassa kunnallispoliitikkojen nimiä. Minusta on yhdentekevää, tunteeko kuntalainen nimeltä yhden vai viisikymmentä valtuutettua tai tunnistaako hän kuvasta Suvi Rihtniemen. Tärkeää olisi, että jokainen kuntalainen tuntisi jonkun kuntansa poliitikoista ja kokisi, että tähän voi aina tarvittaessa olla yhteydessä.

Kunnallispolitiikan rakenteiden huonossa tuntemisessa ei ole kysymys siitä, että “ihmisiä ei vain kiinnosta”, niin kuin eilinen hesarin juttu tuntui viestivän. Kuntatasolla tehdään päätöksiä, jotka vaikuttavat suoraan kuntalaisten arkeen ja elämän edellytyksiin. Julkista liikennettä, kaupunkiympäristöä, kirjastoja, terveydenhoitoa, kouluja jne. koskevat asiat kyllä kiinnostavat ihmisiä. Toinen asia on, miten isona annetaan ammottaa sen kuilun, joka nyt tuntuu yksittäisen ihmisen ja päätöksiä tekevien tahojen välillä – tai arkisen todellisuuden ja politiikan toimintatapojen välillä. Kysymys on demokratiasta, ja sen toimivuus on meidän kaikkien vastuulla.

Eilen oli kesän jälkeen ensimmäinen valtuuston kokous. Ennen varsinaista kokousta keskustelimme parin tunnin ajan energiapolitiikasta ja Helsingin Energiasta erikseen valtuutettuja varten järjestetyssä seminaarissa. Keskustelu oli minusta hyvää ja monipuolista, vaikka olinkin pettynyt siihen, ettei alustajien joukkoon ollut kelpuutettu yhtään ympäristöjärjestöjen edustajaa. Tässäkin tilaisuudessa valtuusto keskusteli aiheesta, jonka uskon kiinnostavan helsinkiläisiä aika laajasti ja eri näkökulmista. Yhdelle kysymys on ehkä vain riittävän energiansaannin varmistamisesta, toiselle siitä, millaisen vastuun Helsinki kantaa nimenomaan energian säästämisestä ja energiatehokkuuden lisäämisestä. Helsinki on myös osaltaan mukana kehittämässä uutta teknologiaa uusiutuvien energiamuotojen käyttöä varten. Ilmastonmuutoksen torjumisen luulisi jo kiinnostavan jollain tasolla ihan jokaista ihmistä. Sekin on myös kunnallispolitiikkaa.

"Totuus on tuolla ulkona"

Keskustelimme tänään tukiryhmäni terassitapaamisessa mm. tiedosta ja viestinnästä. Puhe sivusi myös sitä, miten suuri vaikutus medialla on meidän kuvaamme maailmasta. Osa vaikuttamisesta tapahtuu ihan ilmitasolla, esimerkiksi sen kautta, millaiset poliittiset kannat pääsevät esille lehtien pääkirjoituksissa ja mielipideosastoilla. Iso osa on kuitenkin jotain, joka tapahtuu enemmän tai vähemmän piilotasolla. Emme välttämättä huomaa kysyä, miksi tämä asia saa sivutolkulla palstatilaa ja tuo ei ylitä uutiskynnystä ollenkaan, tai kenen valitsemilla sanoilla mitäkin aihetta kulloinkin kuvaillaan. Kieli ei peilaa todellisuutta vaan myös tuottaa todellisuuksia – kieli vaikuttaa siihen, miten me maailmaa ja itseämme katsomme.

Kaikista viestintään, julkiseen keskusteluun tai tiedon ja vallan välisiin suhteisiin liittyvistä ongelmista ei tietenkään voi syyttää mediaa tai edes ns. valtamediaa. Silti pitää ottaa vakavasti se, että Suomessa meidän kuvaamme todellisuudesta hallitsevat pari suurta mediataloa. Niiden haastamiseksi ei varmastikaan ole olemassa yhtä suurta ratkaisua, vaan vaihtoehtoiset viestinnän tavat ovat pieninä palasina maailmalla.

Yksi osa tätä on se kommunikaatio, joka tapahtuu netissä (blogeissa, keskustelupalstoilla, erilaisissa virtuaalisissa verkostoissa jne.). Minä ajattelin, että voisin ruveta käsittelemään MySpace-sivullani vähän kerrallaan vasemmistoliiton uutta hyvää poliittista tavoiteohjelmaa, jonka en usko koskaan saavan palstatilaa esimerkiksi hesarissa. Se ei pelastaisi maailmaa, mutta voisi olla pieni palanen sellaista keskustelua, jota ei ehkä käydä muualla.

P.S. Amnesty-aktivisti Jussi Förbom pitää kiinnostavaa blogia siitä, miten Kiinan ihmisoikeustilanne muuttuu ja mihin suuntaan matkalla kohti Pekingin olympialaisia: blogi.amnesty.fi/peking2008

Osa 2

Aloitin poliittisten kolumnien kirjoittamisen nettipäiväkirjaani lokakuussa 2006 pohtimalla äänioikeuden historiaa. Sama aihe saa toimia siltana vanhasta päiväkirjasta uuteen blogiin. Osallistuin nimittäin tänään eduskunnassa NYTKIS ry:n järjestämään Kaikkien demokratia? -seminaariin, jossa keskusteltiin nimenomaan niistä ryhmistä, jotka jäivät vaille äänioikeutta vuoden 1906 uudistuksessa. Seminaarissa keskityttiin erityisesti kansallisiin vähemmistöihin, mutta puhuttiin myös vammaisuudesta ja sivuttiin mm. köyhyyttä ja asunnottomuutta.

Olin seminaarista tosi iloinen, koska aiheesta ei ole tähän asti puhuttu käytännössä ollenkaan, vaikka koko maa on viettänyt sekä eduskunnan että äänioikeuden juhlavuosia. Yritin itsekin herättää tuota keskustelua syksyllä ennen vaaleja, mutta se ei syystä tai toisesta ottanut tulta alleen. Ilmeisesti yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden juhlimista ei haluttu pilata kriittisellä tarkastelulla.

Dosentti Antti Häkkisen mukaan vuonna 1906 äänioikeuden ulkopuolelle jäi käytännössä joka seitsemäs täysi-ikäinen suomalainen. Tästä määrästä huolimatta rajausta pidettiin ennen kaikkea periaatteellisena. Häkkinen aloittikin puheenvuoronsa toteamalla, että demokratinen järjestelmä sinänsä ei takaa vähemmistöjen oikeuksia.

Tämä olisi syytä pitää mielessä tänäkin päivänä: vaikka ääni- ja vaalioikeus kuuluu Suomessa nykyään myös jokaiselle asunnottomalle, prostituoidulle, toimeentulotuen saajalle, romanille ja vammaiselle, ei oikeus automaattisesti tarkoita tosiasiallista mahdollisuutta. Aivan liian monille ihmisille yhteiskunnallinen osallistuminen on käytännössä liian korkean kynnyksen takana, ja joillekin ihan konkreettisen kynnyksen. Toimiva demokratia edellyttää ihmisten moninaisuuden tunnistamista. Ihminen A voi tarvita tuekseen erityistoimia voidakseen esteettä tehdä saman kuin ihminen B ilman erityistä tukea, apua tai huomiota.

Seminaarin paneelikeskustelussa pohdittiin mm. kysymystä kiintiöistä. Oli kuvaavaa, että kiintiöitä vastustivat niiden ryhmien edustajat, joiden asema yhteiskunnassa on tukevin ja kannattivat ne panelistit, jotka tiesivät kantapään kautta, että ilman erityistoimia ei esimerkiksi eduskuntaan saada kenties seuraavaan sataan vuoteen yhtään romanikansanedustajaa. Viime eduskuntavaaleissa ehdokkaina oli koko maassa ennätykselliset kuusi romania. Ketään ei valittu.