Noloimmat mokat, KU 20.12.2009

Virheiden tekeminen on raskas laji. On päiviä, jolloin virheet tapahtuvat kuin itsestään. Arviointikyky pettää, sormi painaa väärää nappia, suusta pääsee sammakko ja unohdan tarkistaa kalenterin. Kaikki energia tuntuu menevän virheiden korjaamiseen. Vielä enemmän energiaa vie kuitenkin virheiden välttäminen ja mokaamisen pelko.

Poikien sarjassa pärjätään ilmeisesti hivenen paremmin, mutta monilla ikäisilläni naisilla on vaikeuksia sekä mokata että sietää omia virheitään. Me pyrimme täydellisyyteen ja sairastumme tunnollisuuteen – ja opettelemme terapiassa olemaan vajavaisia.

Erehtymättömyys on epäinhimillistä. Sitä paitsi virhe on luovuuden sydänystävä. Taiteen tai tieteen tekeminen ei oikein onnistu ilman riskien ottamista. Tehokkuusvaatimusten edessä jää moni onnistuminenkin kokematta kun ei ehdi erehtyä.

Monikulttuurisuusteemojen kanssa pitkään työskennellyt ystäväni analysoi, että suomalaisille on erityisen vaikeaa ottaa sellaisia riskejä, jotka liittyvät ihmisen henkilökohtaisen alueen rajoihin.

Esimies ei kehtaa nuhdella työajoista piittaamatonta alaistaan, koska tämä on tummaihoinen maahanmuuttaja – mitä jos häntä pidetään rasistina? Haluaisimme vieraiden kulttuurien käsikirjan, joka kertoisi mitä pitää tietää, kun kohtaa pakistanilaisen tai sudanilaisen ihmisen.

Mutta hitto vie, kun tosielämässä ihmiset eivät ole käsikirjaesimerkkejä vaan poikkeuksen poikkeuksia. Apua.

Sama pelko näkyy kaikkialla. Kukaan ei uskalla kysyä työkaverin vointia, koska kaikki tietävät tämän juuri haudanneen äitinsä. Hyvää tarkoittava hetero ei uskalla puhua homoista, kun ei ole varma mitä sanoja sopii käyttää. En kehtaa tarjoutua auttamaan näkövammaista ihmistä liikenneruuhkassa, kun on mahdollista, ettei hän tarvitsekaan apua.

Toisen reviirin kunnioittaminen on hieno asia. Joissain kohtaamisissa se ei kuitenkaan riitä ohjenuoraksi, ja monessa tilanteessa käyttäytymistä ohjaa enemmän omien kasvojen menettämisen pelko kuin halu olla loukkaamatta toista. Paniikissa ei ehdi miettiä kumpi onkaan lopulta tavoittelemisen arvoista: se, että tekee pöljästi ja käväisee häpeän puolella vai se, että kieltäytyy olemasta läsnä toiselle ja muuttuu oikeasti kasvottomaksi.

Mitä vähemmän tekee virheitä, sitä suuremmilta ne vähät tuntuvat. On kaksi vaihtoehtoa. Voi yrittää minimoida riskit ja hiipiä läpi elämän sukkasillaan tai sitten laittaa itsensä likoon. Tai ei, ensin mainittu ei oikeasti ole vaihtoehto. On pakko kokeilla ja mokailla. Kasvojutun voi tarkistaa katsomalla välillä peiliin.

Sumea sukupuoli

Vedin perjantaina hieman haasteellisen mutta antoisan paneelikeskustelun sukupuoleen ja sen moninaisuuteen liittyvistä käsitteistä. Ideana oli saada aikaan dialogia muun muassa siitä, miten voi puhua sellaisista sukupuoleen liittyvistä kokemuksista, joille ei ole olemassa sanoja. Onnistuimme tässä melko zeniläisessä tavoitteessa ihan kohtalaisesti.

Pöydälle nostettiin kysymyksiä käsitteiden määrittelemisestä, loukkaavien sanojen haltuunotosta, lääketieteellisen kielen vallasta ja elintilan luomisesta uusilla sanoilla. Ongelmallisten tai vaikeasti kääntyvien sanojen pitkästä listasta poimittiin muun muassa sellaisia kuin transsukupuolisuus, androgynia, transgender, transihmiset, gender, sex ja queer. Välillä kävimme syvissä filosofisissa vesissä todellisuuden ja kielen välisen suhteen äärellä. Totesimme kokemuksia nykyistä paremmin kuvaavan kielen kehittämisen olevan yhtä aikaa elintärkeä ja toisaalta mahdoton tavoite. Miten kieli voisikaan koskaan taipua kuvaamaan tarkasti jotain niin sumeaa kuin kokemus – ehkä varsinkaan silloin kun kokemus liittyy johonkin niin sumeaan kuin sukupuoli – kun kieli itsessään on juuri se "todellisuus", jonka rajoissa kokemuksiamme tulkitsemme? Tieteellisen eksaktin käsitteellisen tarkkuuden rinnalla (tai jopa sen sijaan) joskus tärkeää on nimenomaan riittävä "käsitteellinen sumeus", niin kuin paneeliin osallistunut tutkija Minna Uimonen asian muotoili.

Aika pitkään tarkastelimme niinkin tuttua sanaa kuin "sukupuoli". Akateemisessa keskustelussa paljon käytettyyn englantiin verrattuna suomi on tässä kohtaa aika mainio kieli. Suomeksi on mahdollista puhua sukupuolesta ottamatta kantaa sen biologisuuteen tai sosiaalisuuteen. Sukupuoli on myös eri asia ja eri sana kuin seksi (vrt. englanniksi sex), vaikka häilyvyyttä esiintyykin (esim. "sukupuolielämä"). Kuten keskustelussakin todettiin, "sukupuoli"-sanaa on myös kritisoitu: se liittää sukupuolen ensisijaisesti suvunjatkamiseen ja samalla tekee ihmisistä jollain tavalla puolikkaita. Toinen panelisti, tutkija Leena-Maija Rossi, huomautti sanan kuitenkin pakenevan kritiikkiä. "Puolen" ei välttämättä tarvitse viitata puolikkaaseen ja sitä kautta kahteen, vaan asioilla voi olla suomeksi moniakin puolia. "Suku" taas saa "perheen" tavoin kaiken aikaa uusia ja yhä laajempia merkityksiä meidän kielessämme ja mielessämme.

Kun koko keskustelun lähtökohtana oli tieto – ja kokemus – siitä, että kielen ja sukupuolen välinen suhde on vähintäänkin kitkainen, oli mukava nähdä, että aiheesta pystyttiin keskustelemaan avoimen moniäänisesti ja toisia kuunnellen. Puheenvuoroja käyttivät sekä tutkijat että ei-tutkijat, sekä transihmiset että cisihmiset. Yksi hyvä dialoginpätkä käytiin siitä, voivatko aihetta ulkopuolelta katsovat ihmiset tutkia ja ymmärtää esimerkiksi transsukupuolisuutta. Leena-Maija Rossi totesi minusta hyvin, että koko "ulkopuolisuuden" ajatus on sukupuolentutkimuksessa ongelmallinen, koska jollain hyvin merkittävällä tavalla olemme kaikki osallisia: kukaan ei ole ulkopuolinen sukupuolesta ja siihen liittyvistä kulttuurisista merkityksistä.

Sukupuoli-identiteetti, sukupuolen kokemus ja sen ilmaisu ovat asioita, jotka koskevat myös niitä meistä, jotka ovat "syntyneet oikeaan sukupuoleen". Olin talvella mukana keskusteluohjelmassa, jonka toimittaja – keski-ikäinen nainen – kysyi vieressäni istuvilta transnaisilta, miten tärkeää heille on tulla kohdelluiksi naisina. Lopullisesta ohjelmasta oli editoitu pois se, miten keskustelu jatkui heidän vastaustensa jälkeen. En nimittäin malttanut olla kysymättä, miten tärkeää toimittajalle itselleen on tulla kohdelluksi naisena. (Hän jätti vastaamatta, ja minulta asiaa ei kysytty.)

Keskustelun puheenjohtajan rooliin kuuluva loppuyhteenvedon tekeminen oli perjantaina se tilaisuuden haastavin osuus. Yleisössä istuva ystäväni oli kuitenkin käyttänyt yhden niin tärkeän puheenvuoron, että nostin sen kärjen yhteenvetoni lopetukseksi. Sukupuoleen liittyvän korrektin ja kunnioittavan kielen käyttäminen arjen kohtaamisissa ei ole kaikista tieteenfilosofisista syvyyksistä huolimatta kovin monimutkaista. Jos ei ole varma, millaiset sanat ovat kunnioittavia, asiaa voi kysyä asianosaiselta. Kysymys on loppujen lopuksi vain hyvästä käytöksestä.

Muuttoja ja muutoksia

Päätin viimeinkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja siirtää päiväkirjamerkintäni blogimuotoon. Vanhat merkinnät jäävät osoitteeseen www.aarnipuu.net/paivakirjamerkintoja.html mutta tästä kesästä eteenpäin kolumnoin täällä.

Pyrkimykseni on jatkossakin kirjoittaa ainakin muutaman viikon välein itseäni kiinnostavista poliittisista – sanan laajassa merkityksessä – aiheista. Olen nyt kuitenkin uudessa elämäntilanteessa: tartun tänä kesänä omaan väitöskirjatyöhöni apurahan turvin eli paneudun sukupuolettomuuden merkityksiin kristinuskossa. Nämä muutamat kuukaudet vaalien jälkeen olen ollut apurahakirjailija ja tehnyt tietokirjaa sukupuolen moninaisuudesta, myös apurahalla.

Apurahaelämässä on sen järjettömien ja ikävien puolien (sosiaaliturvan puutteet jne.) lisäksi myös joitain hyviä puolia: ei työaikoja, ei työnantajaa, ei työmatkoja. Myös perheen ja työn yhteensovittaminen on yhtäkkiä toisella tavalla mahdollista – vaikka myös toisella tavalla haastavaa. Toistaiseksi teen joka tapauksessa mielelläni töitä kotona ja nautin vapauden illuusiosta.