Se oli vitsi (KU Viikkolehti 19.11.)

Taas meiltä kielletään kaikki hauska. Mainonnan eettinen neuvosto totesi kuunvaihteessa erään lonkerojuoman mainoskampanjan syrjiväksi ja hyvän tavan vastaiseksi, koska siinä annetaan stereotyyppinen kuva homoista. Siis siinä, joissa napapaitaan pukeutuva tyhmä ja naismainen blondi puhuu hassusti ruotsia ja kaataa piimää rinnuksilleen.

Lausunnossa viitataan kansainvälisesti sovittuihin perussääntöihin, joiden mukaan markkinoinnissa ei saa halventaa tai väheksyä tiettyä henkilöä tai ihmisryhmää. Mainostaja kieltää vastineessaan kaiken ja toteaa: ”Mainonta ei kohdistu mihinkään henkilöryhmään. Mainonta on ajatuksia herättävää ja oivaltavaa.”

Ajatuksia mainoskampanja on toden totta herättänyt, mutta oivaltavuutta en ihan heti hoksaa. Millaisia ahaa-elämyksiä herättää karrikatyyri, joka mainostajan mukaan nauraa ”stereotyyppisille käsityksille ruotsalaisista”? Ruotsalaismiesten naismaisesta homoudesta on saatu kicksejä jo kultaisella 1950-luvulla, kun homous oli vielä niin rikos, sairaus kuin syntikin.

Mainokselle annettu huomautus on sen sijaan synnyttänyt ihmisissä erinäisiä oivalluksia. ”En nähnyt mainoksessa mitään mikä olisi loukannut mua”, toteaa yksi pohdiskelija sosiaalisessa mediassa. Kun joku kertoo, että mainos tuntui hänestä kurjalta, kumoaa seuraava kirjoittaja tämän tunteen nerokkaan yksinkertaisella tosiasialla: ”Kun näin mainoksen ensimmäistä kertaa, siitä tuli mieleeni yksi homoystävistäni ja naurettiin sille molemmat.” Minä siis. Minä ja mun kaverit.

Ehkä oivaltavimmin asian kiteyttää kirjoittaja, joka toteaa: ”Toisilla on huumorintajua, toisilla ei.” Tässä vaiheessa minulta katkeaa verisuoni päästä. En kehtaa kertoa, miten sopimattomille asioille minäkin rakastan nauraa. Rakastan kuitenkin myös hyvää giniä ja arvaatte varmaan, miten paljon välillä harmittaa, kun se maksaa niin paljon ja Alkoonkin on pitkä matka. Tästä huolimatta en vaadi alkoholiveron poistamista tai viinaa lähikauppaan. Miksi? Koska halpa viina tuottaisi monelle ihmiselle aivan jumalattoman paljon enemmän kärsimystä ja huolta kuin minulle iloa.

Harva haluaa tosikon mainetta. Onneksi minulla ei Seta-veteraanina ole tältä osin enää mitään menetettävää. Kyseisten mainosten moittiminen on aiheellista täysin riippumatta siitä, kuinka paljon ne meitä naurattivat. Niiden kohteena oli nimittäin se tyttömäinen pieni poika, joka juoksee kaikki koulumatkansa pakoon lyöntejä ja potkuja. Kuka kävisi huikkaamassa hänelle, että homoilla pitäisi olla enemmän huumorintajua?

Ihmisen elämää (KU 21.5.)

YK:n pääsihteeri julkisti maaliskuussa väliraportin vuosituhattavoitteiden saavuttamisesta. Kahdeksasta vuonna 2000 sovitusta haasteesta muutamien kohdalla on päästy eteenpäin. Esimerkiksi hi-virustartuntojen leviäminen on hidastunut ja lapsikuolleisuus laskenut. Asetetut tavoitteet ovat silti vielä kaukana ja sovittu takaraja jo viiden vuoden päässä.

Köyhyyden ja nälän vähentämiseen tähtäävän ykköstavoitteen kanssa emme ainoastaan polje paikallamme, vaan nälkäisten ihmisten määrä on kasvanut viimeiset viisi vuotta entisestään.

Vuosituhattavoitteet eivät ole mahdottoman kunnianhimoisia, eivätkä sisällöltään uusia. Esimerkiksi peruskoulutus jokaiselle lapselle on ollut työlistalla jo nelisenkymmentä vuotta. Miten on mahdollista, että emme kaikessa viisaudessamme pysty takaamaan toisillemme kohtuullisia elämän ehtoja?

Tavoitteiden saavuttaminen edellyttää poliittisia päätöksiä, joiden tekemistä ei varsinaisesti estä mikään. Kummallisen avuttomuuden takana on asennevamma, jota pidämme yllä tarkastelemalla vaikeita aiheita mieluiten etäältä ja turvasta prosenttilukujen takaa. Maailmanlaajuiset tilastofaktat auttavat meitä pysymään matkan päässä ja unohtamaan sen, mistä itse asiassa on kysymys.

Kysymys on ihmisestä.

Jo 88 prosenttia maailman lapsista pääsee kouluun, mutta millainen tulevaisuus on sillä lapsella joka kuuluu 12 prosenttiin? Hän ei välttämättä elä Saharan eteläpuolella vaan ehkä romaniperheessä EU:n rajojen sisällä.

On kohtuullisen helppoa sitoutua edistämään odottavien äitien terveyttä, mutta kumman koville ottaa edes puhua vammaisten naisten lisääntymisoikeuksista ja seksuaaliterveydestä.

Entä kenen nälällä on väliä? Onko tutkittu esimerkiksi sitä, kuinka monia naisparien lapsiperheitä ”naisten euro” vetää köyhyysrajan alapuolelle, ja miten köyhyys kietoutuu syrjintään?

Kyllä, mainitut ovat kohtuullisen pieniä vähemmistöjä ja tilastollisessa vertailussa heillä on asiat kenties paremmin kuin joillakuilla muilla.

Vuosituhattavoitteissa on kuitenkin kysymys ihmisoikeuksista – yleisistä, luovuttamattomista ja perustavista. Jokainen lesboäiti ja jokainen romanilapsi on syntynyt vapaana ja yhdenvertaisena ihmisenä. Poliittisten päätösten tai ihmisoikeustyön kohteeksi ei pidä kuvitella keskimääräistä, tilastollista ihmistä. Keskimääräinen ihminen asuu kaukana eikä hänellä ole kasvoja.

Kohtuullisen elämän ehdot eivät kuuluu ”ihmisille” vaan jokaiselle ihmiselle yksikössä. Tämän lähemmäs mikään aihe ei voi tulla.

Homojen hommaa (KU-kolumni 19.3.2010)

Hollywoodissa on nyt aivan fab olla homo. Leikisti. Homoroolit ovat niin trendikkäitä että näyttelijöiden epäillään ottavan niitä vastaan ihan vain edistääkseen omaa uraansa. Elokuvassa I love you Phillip Morris tämän stuntin tekevät Jim Carrey ja Ewan McGregor.

Suosittelen muuten, nauratti ja itketti vuorotellen.

Yhdysvalloissa Phillip Morris nähdään vasta huhtikuussa, koska elokuvalle oli huomattavan vaikea löytää levittäjää. Jossain vaiheessa pelättiin, ettei sitä saada teattereihin ollenkaan vaan joudutaan menemään suoraan dvd-levitykseen. Miksi? No siksi että se on homoelokuva, joka ei kunnioita perinteisten homoelokuvien kaavaa.

Phillip Morris ei ole riipaiseva draama, jonka lopussa päähenkilö kuolee väkivallan tai HI-viruksen uhrina, opetettuaan ensin heteroystävänsä katsomaan elämää toisin silmin. Se on komedia, mutta sen huumori ei perustu sille nerokkaalle ja loputtomiin kierrätetylle ajatukselle että neitimäiset homot ovat hassunhauskoja. Päähenkilöiden sukupuoli on juonen kannalta oikeastaan sivuasia.

McGregor on kertonut, että elokuvan markkinoinnissa on menty välillä absurdiuden rajan tuolle puolen, kun homobaarissa pidetyssä pressitilaisuudessa on saatettu keskustella vakavaan sävyyn siitä, että elokuvahan ei sitten ole oikeasti homoelokuva.

The Independent -lehdessä pohdittiin aihetta viime viikolla. Miksi Phillip Morrisin pääosiin ei valittu homonäyttelijöitä? Koska Hollywoodissa ei ole homoja, vastaa toinen elokuvan ohjaajista John Requa viitaten siihen että näyttelijät eivät tänäkään päivänä uskalla tulla kaapista. Homoja ei haluta valita heterorooleihin. Hetero osaa näytellä homoa, mutta homon pelätään olevan heterona yleisön silmissä epäuskottava.

Taas vähän naurattaa ja itkettää, yhtä aikaa.

Voi miettiä, millaisessa todellisuudessa homon näytteleminen on julkisuustemppu, jos homoelokuvan levittäminen on riskaabelia ja näyttelijän homoseksuaalisuus arkaluontoinen salaisuus. Samalla voi pohtia, onko kysymys esimerkiksi Phillip Morrisin näyttelijävalinnoista kovin fiksusti muotoiltu: mistäs me siis varsinaisesti tiedämmekään että esimerkiksi Jim Carrey on hetero?

John Requa on optimisti ja odottaa, että jonain päivänä joku suurista Hollywood-tähdistä vielä tulee näkyvästi kaapista ja on niin vastustamaton ettei kukaan ole moksiskaan. Minä odotan sitä päivää kun kukaan ei oleta kenestäkään mitään ja myös heteroparisuhteesta kertomista voi sanoa kaapista tulemiseksi. En kuitenkaan pidättele hengitystäni.

Sumea sukupuoli

Vedin perjantaina hieman haasteellisen mutta antoisan paneelikeskustelun sukupuoleen ja sen moninaisuuteen liittyvistä käsitteistä. Ideana oli saada aikaan dialogia muun muassa siitä, miten voi puhua sellaisista sukupuoleen liittyvistä kokemuksista, joille ei ole olemassa sanoja. Onnistuimme tässä melko zeniläisessä tavoitteessa ihan kohtalaisesti.

Pöydälle nostettiin kysymyksiä käsitteiden määrittelemisestä, loukkaavien sanojen haltuunotosta, lääketieteellisen kielen vallasta ja elintilan luomisesta uusilla sanoilla. Ongelmallisten tai vaikeasti kääntyvien sanojen pitkästä listasta poimittiin muun muassa sellaisia kuin transsukupuolisuus, androgynia, transgender, transihmiset, gender, sex ja queer. Välillä kävimme syvissä filosofisissa vesissä todellisuuden ja kielen välisen suhteen äärellä. Totesimme kokemuksia nykyistä paremmin kuvaavan kielen kehittämisen olevan yhtä aikaa elintärkeä ja toisaalta mahdoton tavoite. Miten kieli voisikaan koskaan taipua kuvaamaan tarkasti jotain niin sumeaa kuin kokemus – ehkä varsinkaan silloin kun kokemus liittyy johonkin niin sumeaan kuin sukupuoli – kun kieli itsessään on juuri se "todellisuus", jonka rajoissa kokemuksiamme tulkitsemme? Tieteellisen eksaktin käsitteellisen tarkkuuden rinnalla (tai jopa sen sijaan) joskus tärkeää on nimenomaan riittävä "käsitteellinen sumeus", niin kuin paneeliin osallistunut tutkija Minna Uimonen asian muotoili.

Aika pitkään tarkastelimme niinkin tuttua sanaa kuin "sukupuoli". Akateemisessa keskustelussa paljon käytettyyn englantiin verrattuna suomi on tässä kohtaa aika mainio kieli. Suomeksi on mahdollista puhua sukupuolesta ottamatta kantaa sen biologisuuteen tai sosiaalisuuteen. Sukupuoli on myös eri asia ja eri sana kuin seksi (vrt. englanniksi sex), vaikka häilyvyyttä esiintyykin (esim. "sukupuolielämä"). Kuten keskustelussakin todettiin, "sukupuoli"-sanaa on myös kritisoitu: se liittää sukupuolen ensisijaisesti suvunjatkamiseen ja samalla tekee ihmisistä jollain tavalla puolikkaita. Toinen panelisti, tutkija Leena-Maija Rossi, huomautti sanan kuitenkin pakenevan kritiikkiä. "Puolen" ei välttämättä tarvitse viitata puolikkaaseen ja sitä kautta kahteen, vaan asioilla voi olla suomeksi moniakin puolia. "Suku" taas saa "perheen" tavoin kaiken aikaa uusia ja yhä laajempia merkityksiä meidän kielessämme ja mielessämme.

Kun koko keskustelun lähtökohtana oli tieto – ja kokemus – siitä, että kielen ja sukupuolen välinen suhde on vähintäänkin kitkainen, oli mukava nähdä, että aiheesta pystyttiin keskustelemaan avoimen moniäänisesti ja toisia kuunnellen. Puheenvuoroja käyttivät sekä tutkijat että ei-tutkijat, sekä transihmiset että cisihmiset. Yksi hyvä dialoginpätkä käytiin siitä, voivatko aihetta ulkopuolelta katsovat ihmiset tutkia ja ymmärtää esimerkiksi transsukupuolisuutta. Leena-Maija Rossi totesi minusta hyvin, että koko "ulkopuolisuuden" ajatus on sukupuolentutkimuksessa ongelmallinen, koska jollain hyvin merkittävällä tavalla olemme kaikki osallisia: kukaan ei ole ulkopuolinen sukupuolesta ja siihen liittyvistä kulttuurisista merkityksistä.

Sukupuoli-identiteetti, sukupuolen kokemus ja sen ilmaisu ovat asioita, jotka koskevat myös niitä meistä, jotka ovat "syntyneet oikeaan sukupuoleen". Olin talvella mukana keskusteluohjelmassa, jonka toimittaja – keski-ikäinen nainen – kysyi vieressäni istuvilta transnaisilta, miten tärkeää heille on tulla kohdelluiksi naisina. Lopullisesta ohjelmasta oli editoitu pois se, miten keskustelu jatkui heidän vastaustensa jälkeen. En nimittäin malttanut olla kysymättä, miten tärkeää toimittajalle itselleen on tulla kohdelluksi naisena. (Hän jätti vastaamatta, ja minulta asiaa ei kysytty.)

Keskustelun puheenjohtajan rooliin kuuluva loppuyhteenvedon tekeminen oli perjantaina se tilaisuuden haastavin osuus. Yleisössä istuva ystäväni oli kuitenkin käyttänyt yhden niin tärkeän puheenvuoron, että nostin sen kärjen yhteenvetoni lopetukseksi. Sukupuoleen liittyvän korrektin ja kunnioittavan kielen käyttäminen arjen kohtaamisissa ei ole kaikista tieteenfilosofisista syvyyksistä huolimatta kovin monimutkaista. Jos ei ole varma, millaiset sanat ovat kunnioittavia, asiaa voi kysyä asianosaiselta. Kysymys on loppujen lopuksi vain hyvästä käytöksestä.

Paperiset perusoikeudet

Komissio ja Eurooppa-neuvosto ovat kuulemma tänä keväänä päättämässä, ollaanko tekemässä uutta syrjinnän vastaista EU-direktiiviä, joka kattaisi kaikki elämänalueet ja kaikki eri syrjintäperusteet. Nykytilannehan on hyvin erikoinen: etniseen taustaan perustuva syrjintä on selkeästi kielletty kaikilla elämänalueilla, sukupuoleen perustuva sen sijaan käytännössä vain palveluissa ja työelämässä, ja esimerkiksi vammaisuuteen tai seksuaaliseen suuntautumiseen perustuva syrjintä ainoastaan työelämässä. Kaikki ovat siis tasa-arvoisia, mutta toiset vähän tasa-arvoisempia kuin toiset.

Syrjinnän vastaista työtä tekevät järjestöt ovat vaatineet muutosta jo vuosia. Myös Euroopan parlamentti on peräänkuuluttanut uutta direktiiviä useaan otteeseen. Vieläkään asian etenemiseen ei valitettavasti voi luottaa: ilmassa on merkkejä siitä, että osa syrjintäperusteista haluttaisiin kuitenkin jättää direktiivin ulkopuolelle. Seksuaalisen suuntautumisen lisäksi löysässä hirressä riippuvat ikä ja uskonnollinen vakaumus.

Lissabonin sopimuksen mukana EU:n jäsenvaltiot ovat hyväksymässä sen, että perusoikeuskirja muuttuu oikeudellisesti sitovaksi. Ihmisoikeudet, mukaan lukien syrjimättömyys, ovat tämän jälkeen entistä vahvemmin ja yksiselitteisemmin EU:n toiminnan perustaa. Miten on mahdollista, että samaan aikaan komissio joutuu harkitsemaan näin käsittämätöntä kompromissia syrjinnän vastaisen lainsäädännön kohdalla? Ovatko perusoikeudet ok vain niin kauan kuin ne pysyvät paperilla eikä niitä tarvitse soveltaa ihmisten arkeen?

Keskusta eläväksi ja homot eheiksi

Kaupunginhallitus jatkoi tänään keskustelua kaupungintalokorttelien elävöittämisestä. Kuten saimme lukea lehdestä viikko sitten, elävöittämistä toteuttamaan perustettu Helsingin Leijona Oy esitti Jugendsalin uudeksi vuokralaiseksi Radio Dein taustalla olevaa yritystä. Kaupunginhallitus päätti tuolloin jättää asian viikoksi pöydälle, koska se herätti niin paljon kysymyksiä ja kritiikkiä.

Kritiikki on aiheellista. Radio Dei ei ole mikä tahansa kanava eikä sen ylläpitämä kahvila olisi mikä tahansa kristillinen kohtauspaikka. Kanava ja sen kuulijat edustavat ennen kaikkea sellaisia kristittyjä, jotka kannattavat hyvin kirjaimellista raamatuntulkintaa ja vastustavat esimerkiksi naispappeutta. Kanavalla kuuluvat lähinnä karismaattiset ja herätyskristilliset äänenpainot ja äänessä ovat esimerkiksi äärihelluntailainen Patmos (eli saarnaaja Leo Meller) sekä Nokia Missio. Osa toimijoista ja haastateltavista edustaa hyvin samanlaista arvomaailmaa kuin Yhdysvaltojen äärikonservatiivinen uskonnollinen oikeisto.

Eikö kaikkien kukkien pitäisi sitten antaa kukkia? En kyseenalaista näiden kristillisyyden muotojen ja yhteisöjen olemassaolon oikeutta. Sen sijaan kyseenalaistan ajatuksen vuokrata Helsingin kaupungintalokorttelien helmi toimijalle, joka vähintään passiivisesti hyväksyy muun muassa homoseksuaalisuuden leimaamisen synniksi ja sairaudeksi, josta ihmisen pitäisi eheytyä. Radio Dei sidosryhmineen ei vastaa minun käsitystäni keskustan elävöittämisestä eikä varsinkaan kaikille avoimesta kaupunkitilasta. Tämän päätöksen jälkeen valtaosa minun ystäväpiiristäni ei tunne itseään enää tervetulleeksi Jugendsaliin.

Tässä jos missä kaupunginhallituksen olisi pitänyt käyttää sitä paljon puhuttua omistajaohjausta ja ottaa koko vuokrausasialle aikalisä. Jos vuokralaisia olisi etsitty rauhassa, olisi varmasti löytynyt useita sellaisia toimijoita, joiden konseptit olisivat vastanneet Helsingin Leijonan asettamia kriteerejä ja joiden taustayhteisöt ja arvot olisivat rajanneet vähemmän kaupunkilaisia Jugendsalin ovien ulkopuolelle. Enemmistö kaupunginhallituksesta ei kuitenkaan halunnut aikalisää. Meidän ryhmämme edustaja, Ojalan Outi, jätti päätökseen eriävän mielipiteen.

Sateenkaareva aikamatka

Osallistuin tänään Sateenkaariperheet ry:n 10-vuotisjuhlaseminaariin kurkistamalla puheenvuorossani kymmenen vuoden taakse. Puheenvuoroa varten piti kaivella vähän myös tietokoneen muistia, kun oma ei enää riittänyt. Siitä tuli kiinnostava pieni aikamatka.

Sateenkaariperheet perustettiin keskelle kiivaita keskusteluja hedelmöityshoitolaista ja parisuhdelaista. Niihin palaaminen ei ollut eikä ole emotionaalisesti ihan kevyttä. Onneksi tuota aikaa ei enää tarvitse elää uudestaan – ja toivottavasti adoptiolain muuttamista koskevat keskustelut käydään vähän vähempien vihapuheiden siivittäminä.

Ajan kulumisesta kertoo sekin, että yhdistyksen perustajajäsenissä ei vielä ollut ketään, jonka lapsi olisi saanut alkunsa lapsettomuusklinikalla. Olimme yksinhuoltajia, uusperheellisiä ja perheestä vasta haaveilevia. Tilanne muuttui kuitenkin nopeasti ja yhdistyksen ensimmäiset vuodet saivat todistaa varsinaista baby boomia. Se muutti myös tapaamisten luonnetta, kun yhteiskunnallisten keskustelujen lomassa puhuttiin välillä vauvauinnista, lastensairauksista ja erilaisista vaipoista. Minullakin on tallessa valokuvia joistain kokouksista, joissa lattialla tuhisi puoli tusinaa saman kokoisia vauvoja.

Ehkä eniten tässä aikamatkassa hätkähdyttivät ne asiat, jotka eivät ole muuttuneet tai joissa ei ole päästy kymmenessä vuodessa kovin pitkälle. Vieläkin jotkut sateenkaariperheet kohtaavat silkkaa syrjintää julkisissa palveluissa asioidessaan. Vieläkin perheiden monimuotoisuudesta keskustellaan välillä aivan asiattomaan sävyyn, muistamatta että kysymys on olemassaolevista, elävistä lapsista. Ja vieläkin jaksetaan epäröidä, että mitä jos homojen lapsista tuleekin homoja!

Ikään kuin se sitten olisi kaamein mahdollinen uhkakuva. Paljon kaameampi uhkakuva minusta on se, että konservatiivisten ja homofobisten heteroperheiden lapsista tulee homoja. Se on tilastollisesti paljon todennäköisempää, ja lapselle paljon kaameampaa. Ehkä kaikkein kaamein uhkakuva on kuitenkin se, että homo- ja transfobisten aikuisten lapsista tulee homo- ja transfobisia aikuisia. Sen estämiseksi tarvitaan vielä paljon työtä.

Uusi upea tutkimusraportti suomalaisista sateenkaariperheistä lapsiperhepalveluissa löytyy myös netistä.

Avaruuden lämpötiloista

Hesarin pääkirjoitus pohti tänään yhteisöllisyyden merkitystä ja Jokelan koulun karmeita tapahtumia näin: “Heikentyneiden perinteisten yhteisöjen tilalle on tullut internet, mahdollisuuksien avaruus. Sinne Pekka-Eric Auvinenkin tiistai-iltana avunhuutonsa lähetti, eikä kukaan vastannut. On turha syyttää uutta teknologiaa tai uutta tapaa hakea yhteyttä toisiin ihmisiin, mutta on syytä olla huolissaan, jos yhä useamman ihmisen tärkein yhteisö on tämä kylmä avaruus, jossa olet samanaikaisesti mestari etkä mitään.”

Ymmärrän kirjoittajan näkökulman ja olen aivan samaa mieltä siitä, että yhteisöllisyyden ja osallisuuden vähäisyys on kenen tahansa ihmisen mielen hyvinvoinnille iso riski. Elämä ei voi olla kovin mielekästi ilman yhteisöllisyyden tunnetta ja kokemusta, että ihminen voi vaikuttaa elämäänsä ja elinympäristöönsä. Internet-yhteisöjen näkeminen pelkkänä huolestuttavana kylmänä avaruutena on kuitenkin yhtä vakava ja vaarallinenkin yleistys kuin perheyhteisön näkeminen automaattisesti ja aina hoivan ja hellyyden tyysijana.

Internet on väline. Monenlaisissa elämäntilanteissa se voi olla paras mahdollinen väline yhteisöllisyyden ja osallisuuden toteuttamiseen. Näin on usein esimerkiksi vauvavuoden aikana: netissä toimivat imetystukilistat ja muut vanhemmuutta – myös vaihtoehtoisia vanhemmuuden tapoja – tukevat yhteisöt ovat monelle vanhemmalle korvaamaton tuki vauvaperheen arjessa. Toisaalta netin kautta voi myös irtautua hapantuneen maidon hajuista osallistumalla sellaisiinkin keskusteluihin, jotka eivät liity vauvoihin, ja joita moni mökkihöperöyttä pelkäävä päätyökseen vauvan kanssa elävä aikuinen kaipaa.

On myös tilanteita, joissa perinteisen lähiyhteisöt perhe mukaan lukien pettävät. Pienellä paikkakunnalla elävälle, juuri kaapista ulos tulleelle nuorelle internetin vertaistukipalsta voi olla se tärkein elämää pystyssä pitävä asia. Tänäkään päivänä ei ole tavatonta, että nuoren vanhemmat uhkaavat heittää lapsensa pois kotoaan kuultuaan tämän homoseksuaalisuudesta tai transsukupuolisuudesta. Tällaisessa tilanteessa tuo “kylmä avaruus” voi tarjota elävää lämpöä ja turvaa. Internet voi myös olla ainoa paikka, jossa itseään etsivä nuori voi olla oma itsensä.

Eiväthän suomalaiset mitään rasisteja ole, mutta

Tuorein selvitys poliisin tietoon tulleesta rasistisesta rikollisuudesta kertoo, että viime vuonna Suomessa kirjattiin taas huomattavasti edellisvuotta enemmän, yhteensä 748, rasistista rikosepäilyä. Yleisin rasistinen teko oli selvityksen mukaan yhä pahoinpitely (40% tapauksista), mutta myös mm. syrjintä ja kunnianloukkaus olivat tavallisia nimikkeitä.

Selvityksestä käy ilmi rasismin sukupuolittuneisuus: useimmiten rasistinen teko kohdistuu mieheen, ja suurin osa miehiin kohdistuneista teoista on pahoinpitelyjä. Naiset taas kohtaavat useimmiten syrjintää, kunnianloukkauksia ja kotirauhan rikkomista. Jälleen yksi muistutus siitä, miksi ns. syrjintäperusteita (kuten etninen tausta ja sukupuoli) ei voi tarkastella irrallaan toisistaan.

Selvityksessä korostetaan, että se käsittelee vain rikosepäilyjä eikä siis kerro koko kuvaa rasismista tai edes rasistisista rikoksista Suomessa. Iso osa rikoksista ei tänäkään päivänä koskaan päädy poliisin pöydälle. Selvityksessä ei myöskään analysoida, mistä kaikesta jatkuva kasvu kertoo. Voi vain toivoa, että edes pieni osa siitä selittyy myönteisesti: että yhä useammista rikoksista tehdään rikosilmoitus.