Taas meiltä kielletään kaikki hauska. Mainonnan eettinen neuvosto totesi kuunvaihteessa erään lonkerojuoman mainoskampanjan syrjiväksi ja hyvän tavan vastaiseksi, koska siinä annetaan stereotyyppinen kuva homoista. Siis siinä, joissa napapaitaan pukeutuva tyhmä ja naismainen blondi puhuu hassusti ruotsia ja kaataa piimää rinnuksilleen.
Lausunnossa viitataan kansainvälisesti sovittuihin perussääntöihin, joiden mukaan markkinoinnissa ei saa halventaa tai väheksyä tiettyä henkilöä tai ihmisryhmää. Mainostaja kieltää vastineessaan kaiken ja toteaa: ”Mainonta ei kohdistu mihinkään henkilöryhmään. Mainonta on ajatuksia herättävää ja oivaltavaa.”
Ajatuksia mainoskampanja on toden totta herättänyt, mutta oivaltavuutta en ihan heti hoksaa. Millaisia ahaa-elämyksiä herättää karrikatyyri, joka mainostajan mukaan nauraa ”stereotyyppisille käsityksille ruotsalaisista”? Ruotsalaismiesten naismaisesta homoudesta on saatu kicksejä jo kultaisella 1950-luvulla, kun homous oli vielä niin rikos, sairaus kuin syntikin.
Mainokselle annettu huomautus on sen sijaan synnyttänyt ihmisissä erinäisiä oivalluksia. ”En nähnyt mainoksessa mitään mikä olisi loukannut mua”, toteaa yksi pohdiskelija sosiaalisessa mediassa. Kun joku kertoo, että mainos tuntui hänestä kurjalta, kumoaa seuraava kirjoittaja tämän tunteen nerokkaan yksinkertaisella tosiasialla: ”Kun näin mainoksen ensimmäistä kertaa, siitä tuli mieleeni yksi homoystävistäni ja naurettiin sille molemmat.” Minä siis. Minä ja mun kaverit.
Ehkä oivaltavimmin asian kiteyttää kirjoittaja, joka toteaa: ”Toisilla on huumorintajua, toisilla ei.” Tässä vaiheessa minulta katkeaa verisuoni päästä. En kehtaa kertoa, miten sopimattomille asioille minäkin rakastan nauraa. Rakastan kuitenkin myös hyvää giniä ja arvaatte varmaan, miten paljon välillä harmittaa, kun se maksaa niin paljon ja Alkoonkin on pitkä matka. Tästä huolimatta en vaadi alkoholiveron poistamista tai viinaa lähikauppaan. Miksi? Koska halpa viina tuottaisi monelle ihmiselle aivan jumalattoman paljon enemmän kärsimystä ja huolta kuin minulle iloa.
Harva haluaa tosikon mainetta. Onneksi minulla ei Seta-veteraanina ole tältä osin enää mitään menetettävää. Kyseisten mainosten moittiminen on aiheellista täysin riippumatta siitä, kuinka paljon ne meitä naurattivat. Niiden kohteena oli nimittäin se tyttömäinen pieni poika, joka juoksee kaikki koulumatkansa pakoon lyöntejä ja potkuja. Kuka kävisi huikkaamassa hänelle, että homoilla pitäisi olla enemmän huumorintajua?
torstai 25. marraskuuta 2010
torstai 28. lokakuuta 2010
Lihasta ja sen heikkoudesta (Viikkolehti 22.10.)
Kadehdin lihansyöjiä. Kammoan ajatusta muiden nisäkkäiden syömisestä niin paljon, etten ole tehnyt sitä pariinkymmeneen vuoteen. Jos minun pitäisi nyt kirjoittaa Ystäväni-kirjaan pahimmat pelkoni, yksi olisi ehdottomasti se, että juuttuisin viikoksi hissiin nuorten rahoitusalan ammattilaisten kanssa ja meillä olisi syötävänä ainoastaan karjalanpaistia.
Eniten kadehdin sellaisia lihansyöjiä, jotka ovat vierailleet broilerikanalassa tai teurastamolla ja tiedostavat joka aterialla, mitä syövät. Se osoittaa käsittämätöntä itsekuria ja hämmästyttävää toleranssia elämän sietämättömiä ristiriitaisuuksia kohtaan. En usko, että saavuttaisin samaa edes vuosien terapian avulla.
Kateuteni lähentelee ihailua. Tehotuotantoelämän läpikäyneiden nisäkkäiden syöminen vaikuttaa sivusta katsottuna niin monimutkaiselta filosofiselta prosessilta, että haluaisin itsekin pystyä johonkin vastaavaan.
Toisaalta myös pienimuotoinen ja mahdollisimman luonnonmukainen lihakarjan kasvatus saa tajuntani räjähtämään, koska tiedän monien ihmisten aidosti kiintyvän jokaiseen pihallaan tepastelevaan lammasyksilöön – ja silti pystyvän tappamaan ne.
Lihan syömisen ajatus sijaitsee aivoissani samassa eettisten kompromissien lokerossa kuin vakaumuksellisesti yksiavioisuuteen sitoutuneiden ja puolisoaan syvästi rakastavien ihmisen syrjähypyt. Mahdollista, mutta edellyttää ehkä jollakin tavalla muuntunutta tietoisuuden tilaa.
Kateuteni ei ole pelkästään teoreettista tai ironista, vaan realisoituu aidoimmilleen ravintoloissa, varsinkin ulkomaanmatkoilla. Harmittaa, kun vaihtoehtoja on niin vähän, vaikken ole edes vegaani. Olisi hauskaa maistella ruokia pöytäseurueen kesken ristiin, mutta muiden annokset rakentuvat nisäkkään palasten ympärille.
Tiedostan kulkeneeni siitä, missä aita on ollut matalin: lihan pudottaminen ruokavaliosta oli äärettömän paljon helpompaa kuin lihan syömisen jatkaminen. Karjalanpaistia olin inhonnut aina, mutta ratkaiseva käänne oli se, kun aloin hahmottaa paitsi tuotantoeläinten ”elämää” myös lihateollisuuden vaikutuksia maailman nälkäongelmaan ja ympäristön tilaan.
En ajattele, että syömiseni vaikuttaisi erityisen myönteisesti maailman nälkäongelmaan tai ympäristön tilaan, enkä pidä itseäni erityisen suurena eläinten ystävänä. Ruokavalioni ei ole eettisesti aukottoman looginen kokonaisuus eivätkä lapseni ole kasvissyöjiä. Yleensä en myöskään ihmettele ääneen lihansyöjien valintaa. Minä vain en syö lihaa, koska en pysty.
Eniten kadehdin sellaisia lihansyöjiä, jotka ovat vierailleet broilerikanalassa tai teurastamolla ja tiedostavat joka aterialla, mitä syövät. Se osoittaa käsittämätöntä itsekuria ja hämmästyttävää toleranssia elämän sietämättömiä ristiriitaisuuksia kohtaan. En usko, että saavuttaisin samaa edes vuosien terapian avulla.
Kateuteni lähentelee ihailua. Tehotuotantoelämän läpikäyneiden nisäkkäiden syöminen vaikuttaa sivusta katsottuna niin monimutkaiselta filosofiselta prosessilta, että haluaisin itsekin pystyä johonkin vastaavaan.
Toisaalta myös pienimuotoinen ja mahdollisimman luonnonmukainen lihakarjan kasvatus saa tajuntani räjähtämään, koska tiedän monien ihmisten aidosti kiintyvän jokaiseen pihallaan tepastelevaan lammasyksilöön – ja silti pystyvän tappamaan ne.
Lihan syömisen ajatus sijaitsee aivoissani samassa eettisten kompromissien lokerossa kuin vakaumuksellisesti yksiavioisuuteen sitoutuneiden ja puolisoaan syvästi rakastavien ihmisen syrjähypyt. Mahdollista, mutta edellyttää ehkä jollakin tavalla muuntunutta tietoisuuden tilaa.
Kateuteni ei ole pelkästään teoreettista tai ironista, vaan realisoituu aidoimmilleen ravintoloissa, varsinkin ulkomaanmatkoilla. Harmittaa, kun vaihtoehtoja on niin vähän, vaikken ole edes vegaani. Olisi hauskaa maistella ruokia pöytäseurueen kesken ristiin, mutta muiden annokset rakentuvat nisäkkään palasten ympärille.
Tiedostan kulkeneeni siitä, missä aita on ollut matalin: lihan pudottaminen ruokavaliosta oli äärettömän paljon helpompaa kuin lihan syömisen jatkaminen. Karjalanpaistia olin inhonnut aina, mutta ratkaiseva käänne oli se, kun aloin hahmottaa paitsi tuotantoeläinten ”elämää” myös lihateollisuuden vaikutuksia maailman nälkäongelmaan ja ympäristön tilaan.
En ajattele, että syömiseni vaikuttaisi erityisen myönteisesti maailman nälkäongelmaan tai ympäristön tilaan, enkä pidä itseäni erityisen suurena eläinten ystävänä. Ruokavalioni ei ole eettisesti aukottoman looginen kokonaisuus eivätkä lapseni ole kasvissyöjiä. Yleensä en myöskään ihmettele ääneen lihansyöjien valintaa. Minä vain en syö lihaa, koska en pysty.
lauantai 25. syyskuuta 2010
Oodi sukkahousuille (KU 17.9.)
Tavallinen arkipäivä kolmetoista vuotta sitten. Pieni poika haetaan päiväkodista. Hän osaa jo pukea itse, mikä nopeuttaa lähtöä huomattavan vähän. Kotimatkalla lapsi kulkee vaivalloisesti. Tarkistetaan, onko kengässä kivi tai jotain. Siellä on ”tai jotain”: utelias 3-vuotias on solminut sukkahousujen kärjet mykkyrälle ja toteaa, että näin on epämukava kävellä.
Ilman sukkahousuja esikoiseni olisi tätäkin kokemusta köyhempi. Kalsareiden lahkeet eivät toimi samalla tavalla, sukista puhumattakaan. Onneksi hän ehti kokeilla solmuja ajoissa ennen kuin saavutti sen maagisen rajapyykin, jonka jälkeen sukkahousuja käyttävät pojat on tuomittu saamaan huvittunutta ja kielteistä palautetta.
Jalkojen lisäksi sukkahousut sopivat tietenkin mainiosti päähän, kuten varmaan kaikki lapsiperheelliset ovat huomanneet. Eräässä perheessä tästä oivalluksesta syntyi rockmusiikkivideo nimeltä Sukkahousupupu. Pupun korviksi soveltuvat parhaiten pienten lasten paksut sukkahousut. Nylon-korvat ovat liian kevyet eikä niitä huitomalla saa tavaroita putoamaan pöydältä.
Ihonväriset ohuet sukkahousut ovat tytölle siirtymäriitti kohti aikuisuutta. Tiedostin tekeväni jotain hyvin merkityksellistä, kun elokuussa ostin ensimmäiset hiekanväriset nailonit omille tyttärilleni. Tunsin helpotusta huomatessani, että nekin menivät vielä suloisesti ruttuun nilkan kohdalta – niin kuin lasten sukkahousujen kuuluukin. Teini-iän lähestyminen herättää sekavia tunteita, varsinkin teini-ikäistyvien vanhemmissa.
Tytärten ekat ihonväriset nousivat mieleeni, kun astuin sisään Amos Andersonin taidemuseossa vastikään avattuun Tights-näyttelyyn. Kyseessä on islantilaisryhmän rakentama kokonaisuus, joka nimensä mukaisesti pelaa sukkahousuilla. Vaatekappaleen kautta käsitellään muun muassa naiseuden rakentamista ja rajanvetoa tai häilymistä biologian ja kulttuurin, aidon ja keinotekoisen välillä.
Yksi näyttelyn hienoimmista teoksista on sukkahousuversio evoluution portaista. Luonnollisen kokoisista pahvinaisista ensimmäinen kyyristeli salissa alastomana. Sukkahousut saivat hahmon nousemaan lähes kahdelle jalalle, joiden niin luonnollisen tasavärinen ja karvaton iho säteili himmeää hehkua. Evoluution viimeinen aste oli päästä varpaisiin kireään polyamidiin kiedottu timmi ja tehokas kloonisoturi. Kurittomat kiharatkin oli kesytetty sukkahousuilla.
Siinäpä niksi bad hair dayn varalle. Kansallisromanttinen versio syntyy kolmista sukkahousuista, joiden sääriosat voi letittää kahdelle sievälle palmikolle.
Ilman sukkahousuja esikoiseni olisi tätäkin kokemusta köyhempi. Kalsareiden lahkeet eivät toimi samalla tavalla, sukista puhumattakaan. Onneksi hän ehti kokeilla solmuja ajoissa ennen kuin saavutti sen maagisen rajapyykin, jonka jälkeen sukkahousuja käyttävät pojat on tuomittu saamaan huvittunutta ja kielteistä palautetta.
Jalkojen lisäksi sukkahousut sopivat tietenkin mainiosti päähän, kuten varmaan kaikki lapsiperheelliset ovat huomanneet. Eräässä perheessä tästä oivalluksesta syntyi rockmusiikkivideo nimeltä Sukkahousupupu. Pupun korviksi soveltuvat parhaiten pienten lasten paksut sukkahousut. Nylon-korvat ovat liian kevyet eikä niitä huitomalla saa tavaroita putoamaan pöydältä.
Ihonväriset ohuet sukkahousut ovat tytölle siirtymäriitti kohti aikuisuutta. Tiedostin tekeväni jotain hyvin merkityksellistä, kun elokuussa ostin ensimmäiset hiekanväriset nailonit omille tyttärilleni. Tunsin helpotusta huomatessani, että nekin menivät vielä suloisesti ruttuun nilkan kohdalta – niin kuin lasten sukkahousujen kuuluukin. Teini-iän lähestyminen herättää sekavia tunteita, varsinkin teini-ikäistyvien vanhemmissa.
Tytärten ekat ihonväriset nousivat mieleeni, kun astuin sisään Amos Andersonin taidemuseossa vastikään avattuun Tights-näyttelyyn. Kyseessä on islantilaisryhmän rakentama kokonaisuus, joka nimensä mukaisesti pelaa sukkahousuilla. Vaatekappaleen kautta käsitellään muun muassa naiseuden rakentamista ja rajanvetoa tai häilymistä biologian ja kulttuurin, aidon ja keinotekoisen välillä.
Yksi näyttelyn hienoimmista teoksista on sukkahousuversio evoluution portaista. Luonnollisen kokoisista pahvinaisista ensimmäinen kyyristeli salissa alastomana. Sukkahousut saivat hahmon nousemaan lähes kahdelle jalalle, joiden niin luonnollisen tasavärinen ja karvaton iho säteili himmeää hehkua. Evoluution viimeinen aste oli päästä varpaisiin kireään polyamidiin kiedottu timmi ja tehokas kloonisoturi. Kurittomat kiharatkin oli kesytetty sukkahousuilla.
Siinäpä niksi bad hair dayn varalle. Kansallisromanttinen versio syntyy kolmista sukkahousuista, joiden sääriosat voi letittää kahdelle sievälle palmikolle.
maanantai 7. kesäkuuta 2010
Ihmisen elämää (KU 21.5.)
YK:n pääsihteeri julkisti maaliskuussa väliraportin vuosituhattavoitteiden saavuttamisesta. Kahdeksasta vuonna 2000 sovitusta haasteesta muutamien kohdalla on päästy eteenpäin. Esimerkiksi hi-virustartuntojen leviäminen on hidastunut ja lapsikuolleisuus laskenut. Asetetut tavoitteet ovat silti vielä kaukana ja sovittu takaraja jo viiden vuoden päässä.
Köyhyyden ja nälän vähentämiseen tähtäävän ykköstavoitteen kanssa emme ainoastaan polje paikallamme, vaan nälkäisten ihmisten määrä on kasvanut viimeiset viisi vuotta entisestään.
Vuosituhattavoitteet eivät ole mahdottoman kunnianhimoisia, eivätkä sisällöltään uusia. Esimerkiksi peruskoulutus jokaiselle lapselle on ollut työlistalla jo nelisenkymmentä vuotta. Miten on mahdollista, että emme kaikessa viisaudessamme pysty takaamaan toisillemme kohtuullisia elämän ehtoja?
Tavoitteiden saavuttaminen edellyttää poliittisia päätöksiä, joiden tekemistä ei varsinaisesti estä mikään. Kummallisen avuttomuuden takana on asennevamma, jota pidämme yllä tarkastelemalla vaikeita aiheita mieluiten etäältä ja turvasta prosenttilukujen takaa. Maailmanlaajuiset tilastofaktat auttavat meitä pysymään matkan päässä ja unohtamaan sen, mistä itse asiassa on kysymys.
Kysymys on ihmisestä.
Jo 88 prosenttia maailman lapsista pääsee kouluun, mutta millainen tulevaisuus on sillä lapsella joka kuuluu 12 prosenttiin? Hän ei välttämättä elä Saharan eteläpuolella vaan ehkä romaniperheessä EU:n rajojen sisällä.
On kohtuullisen helppoa sitoutua edistämään odottavien äitien terveyttä, mutta kumman koville ottaa edes puhua vammaisten naisten lisääntymisoikeuksista ja seksuaaliterveydestä.
Entä kenen nälällä on väliä? Onko tutkittu esimerkiksi sitä, kuinka monia naisparien lapsiperheitä ”naisten euro” vetää köyhyysrajan alapuolelle, ja miten köyhyys kietoutuu syrjintään?
Kyllä, mainitut ovat kohtuullisen pieniä vähemmistöjä ja tilastollisessa vertailussa heillä on asiat kenties paremmin kuin joillakuilla muilla.
Vuosituhattavoitteissa on kuitenkin kysymys ihmisoikeuksista – yleisistä, luovuttamattomista ja perustavista. Jokainen lesboäiti ja jokainen romanilapsi on syntynyt vapaana ja yhdenvertaisena ihmisenä. Poliittisten päätösten tai ihmisoikeustyön kohteeksi ei pidä kuvitella keskimääräistä, tilastollista ihmistä. Keskimääräinen ihminen asuu kaukana eikä hänellä ole kasvoja.
Kohtuullisen elämän ehdot eivät kuuluu ”ihmisille” vaan jokaiselle ihmiselle yksikössä. Tämän lähemmäs mikään aihe ei voi tulla.
Köyhyyden ja nälän vähentämiseen tähtäävän ykköstavoitteen kanssa emme ainoastaan polje paikallamme, vaan nälkäisten ihmisten määrä on kasvanut viimeiset viisi vuotta entisestään.
Vuosituhattavoitteet eivät ole mahdottoman kunnianhimoisia, eivätkä sisällöltään uusia. Esimerkiksi peruskoulutus jokaiselle lapselle on ollut työlistalla jo nelisenkymmentä vuotta. Miten on mahdollista, että emme kaikessa viisaudessamme pysty takaamaan toisillemme kohtuullisia elämän ehtoja?
Tavoitteiden saavuttaminen edellyttää poliittisia päätöksiä, joiden tekemistä ei varsinaisesti estä mikään. Kummallisen avuttomuuden takana on asennevamma, jota pidämme yllä tarkastelemalla vaikeita aiheita mieluiten etäältä ja turvasta prosenttilukujen takaa. Maailmanlaajuiset tilastofaktat auttavat meitä pysymään matkan päässä ja unohtamaan sen, mistä itse asiassa on kysymys.
Kysymys on ihmisestä.
Jo 88 prosenttia maailman lapsista pääsee kouluun, mutta millainen tulevaisuus on sillä lapsella joka kuuluu 12 prosenttiin? Hän ei välttämättä elä Saharan eteläpuolella vaan ehkä romaniperheessä EU:n rajojen sisällä.
On kohtuullisen helppoa sitoutua edistämään odottavien äitien terveyttä, mutta kumman koville ottaa edes puhua vammaisten naisten lisääntymisoikeuksista ja seksuaaliterveydestä.
Entä kenen nälällä on väliä? Onko tutkittu esimerkiksi sitä, kuinka monia naisparien lapsiperheitä ”naisten euro” vetää köyhyysrajan alapuolelle, ja miten köyhyys kietoutuu syrjintään?
Kyllä, mainitut ovat kohtuullisen pieniä vähemmistöjä ja tilastollisessa vertailussa heillä on asiat kenties paremmin kuin joillakuilla muilla.
Vuosituhattavoitteissa on kuitenkin kysymys ihmisoikeuksista – yleisistä, luovuttamattomista ja perustavista. Jokainen lesboäiti ja jokainen romanilapsi on syntynyt vapaana ja yhdenvertaisena ihmisenä. Poliittisten päätösten tai ihmisoikeustyön kohteeksi ei pidä kuvitella keskimääräistä, tilastollista ihmistä. Keskimääräinen ihminen asuu kaukana eikä hänellä ole kasvoja.
Kohtuullisen elämän ehdot eivät kuuluu ”ihmisille” vaan jokaiselle ihmiselle yksikössä. Tämän lähemmäs mikään aihe ei voi tulla.
tiistai 11. toukokuuta 2010
Vihaan liikuntaa (KU 23.4.)
Liikunnan vihaaminen on ollut osa minäkuvaani melkein niin kauan kuin muistan. Ennen kouluikää saatoin polskia järvessä ja samoilla metsissä tuntitolkulla. Kiipeilin puihin, painin siskon kanssa, temppuilin renkailla ja hypin narulla. Sitten menin kouluun.
Silloin olisin epäilemättä halunnut kumittaa liikunnan lukujärjestyksestä kokonaan. Nyt olen valmis vaatimaan sille lisää aikaa.
Pitkään ajattelin, että traumaattinen liikuntasuhteeni johtuu siitä, että meillä kotona vain laulettiin ja soitettiin. Vähitellen huomasin, että koululiikunta on tappanut liikunnan ilon monilta muiltakin ja että tämä tunnistetaan jo ongelmaksi.
En edelleenkään harrasta liikuntaa. Saatan käydä pari kolme kertaa viikossa kiipeilemässä, joogaan mielelläni ja puutarha- ja remonttihommissa hikoileminen on aina hauskaa. Mutta liikuntaa en harrasta, sillä liikunta tarkoittaa minulle yhä pesäpalloa ja pituushyppyä.
Varmaankin yhtä monet ovat traumatisoituneet musiikkituntien surullisenkuuluisista laulukokeista. Minun äitini oppi koulussa ettei osaa piirtää. Taide- ja taitoaineiden opettaminen on aikamoinen taitolaji. Tunneilla kokataan, kudotaan ja rakennetaan myös identiteettiä ja ruumiinkuvaa. Muun muassa juuri siksi ne ovat niin korvaamattoman tärkeitä ja ansaitsisivat - kaikki - lisää huomiota ja aikaa.
Millainen koululiikunta olisi oikeasti edistänyt minun ruumiini ja sieluni terveyttä? Muistan että liikunta oli kivaa muutaman kerran lukukaudessa: silloin kun tanssittiin tai kiipeiltiin köysillä. Polttopallokin oli melkein hauskaa, ringissä kun sai liikkua juuri niin kuin kulloinkin huvitti kunhan väisti pallon. Useimmiten liikuntatunnit tuntuivat kuitenkin suoritusten mittaamiselta ja oman kehon vertaamiselta muihin, yleensä notkeampiin, vahvempiin ja nopeampiin.
Siis enemmän leikkisyyttä ja luovuutta kiitos, sekä päteviä, sensitiivisiä ja motivoituneita opettajia. Hienointa olisi jos taide- ja taitoaineet limittyisivät muun opetuksen kanssa niin, että oppilaiden ei tarvitsisi aina edes huomata liikkuvansa tai laulavansa.
Jotain on selvästi jo muuttunutkin, kun lasteni liikuntatunnit eivät kuulosta samalta kuin muistoni. He osaavat nauttia yhtä lailla pihaleikeistä tai aikidosta kuin perinteisistä koululiikuntalajeistakin. Yhden vein mukanani kiipeilyseinälle ja sain todistaa rakkautta ensi kosketuksella. Ehkä minunkin vihani tästä laantuu. Ainakaan se ei näytä kantavan kovin pahaa hedelmää.
Silloin olisin epäilemättä halunnut kumittaa liikunnan lukujärjestyksestä kokonaan. Nyt olen valmis vaatimaan sille lisää aikaa.
Pitkään ajattelin, että traumaattinen liikuntasuhteeni johtuu siitä, että meillä kotona vain laulettiin ja soitettiin. Vähitellen huomasin, että koululiikunta on tappanut liikunnan ilon monilta muiltakin ja että tämä tunnistetaan jo ongelmaksi.
En edelleenkään harrasta liikuntaa. Saatan käydä pari kolme kertaa viikossa kiipeilemässä, joogaan mielelläni ja puutarha- ja remonttihommissa hikoileminen on aina hauskaa. Mutta liikuntaa en harrasta, sillä liikunta tarkoittaa minulle yhä pesäpalloa ja pituushyppyä.
Varmaankin yhtä monet ovat traumatisoituneet musiikkituntien surullisenkuuluisista laulukokeista. Minun äitini oppi koulussa ettei osaa piirtää. Taide- ja taitoaineiden opettaminen on aikamoinen taitolaji. Tunneilla kokataan, kudotaan ja rakennetaan myös identiteettiä ja ruumiinkuvaa. Muun muassa juuri siksi ne ovat niin korvaamattoman tärkeitä ja ansaitsisivat - kaikki - lisää huomiota ja aikaa.
Millainen koululiikunta olisi oikeasti edistänyt minun ruumiini ja sieluni terveyttä? Muistan että liikunta oli kivaa muutaman kerran lukukaudessa: silloin kun tanssittiin tai kiipeiltiin köysillä. Polttopallokin oli melkein hauskaa, ringissä kun sai liikkua juuri niin kuin kulloinkin huvitti kunhan väisti pallon. Useimmiten liikuntatunnit tuntuivat kuitenkin suoritusten mittaamiselta ja oman kehon vertaamiselta muihin, yleensä notkeampiin, vahvempiin ja nopeampiin.
Siis enemmän leikkisyyttä ja luovuutta kiitos, sekä päteviä, sensitiivisiä ja motivoituneita opettajia. Hienointa olisi jos taide- ja taitoaineet limittyisivät muun opetuksen kanssa niin, että oppilaiden ei tarvitsisi aina edes huomata liikkuvansa tai laulavansa.
Jotain on selvästi jo muuttunutkin, kun lasteni liikuntatunnit eivät kuulosta samalta kuin muistoni. He osaavat nauttia yhtä lailla pihaleikeistä tai aikidosta kuin perinteisistä koululiikuntalajeistakin. Yhden vein mukanani kiipeilyseinälle ja sain todistaa rakkautta ensi kosketuksella. Ehkä minunkin vihani tästä laantuu. Ainakaan se ei näytä kantavan kovin pahaa hedelmää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
