Tilitystä vaalien alla

Olen jäämässä näissä vaaleissa eli nyt vuodenvaihteessa pois Helsingin kaupunginvaltuustosta. Vaikka jätän vaalit väliin ennen kaikkea henkilökohtaisista syistä (ks. Terveisiä hiljaisuudesta), tuntuu silti tärkeältä kertoa vähän myös niistä asioista, jotka olisivat voineet saada minut tekemään saman päätöksen ilman sairastumista – ja jotka epäilemättä myös nopeuttivat voimieni loppumista. Tämä kirjoitus on siis lievää tilitystä, mutta sisältää ehkä myös jotain, josta voi olla hyötyä tuleville uusille valtuutetuille.

Kuluneiden neljän vuoden aikana olen huomannut vastaavani aika lailla samalla tavalla aina kun minulta kysytään, millaista valtuutetun työ on. Se on äärettömän turhauttavaa, erittäin mielenkiintoista ja joskus vähän palkitsevaakin. Välillä on ollut myös kivaa, ennen kaikkea koska valtuustossa on monta ihanaakin ihmistä. Turhautumiseni on syntynyt lähinnä politiikan toimintakulttuuriin liittyvistä kummallisuuksista, kaupungin organisaation jäykkyydestä ja hitaudesta, valtapuolueen arvomaailmasta ja ihan silkasta demokratian puutteesta.

Viimeksi mainitusta kertoo muun muassa se, miten monet asiat tuodaan kaupunginvaltuuston kokoukseen käytännössä vaihtoehdottomina, valmiiksi pureskeltuina ”ota tai jätä” -päätöksinä. Tästä seuraa sellainen tunne, että jotta voisi todella muuttaa mitään, pitäisi pystyä vaikuttamaan suunnittelusta ja valmistelusta lähtien viranhaltijoiden työhön, olla tavalla tai toisella mukana jokaisessa kahvipöytä- ja käytäväkeskustelussa ja vielä pystyä varmistamaan, ettei asiaa myydä jossain yllättävässä poliittisessa pelissä. Tällaiseen ei tietenkään yleensä ole todellisuudessa sen paremmin aikaa kuin mahdollisuuksiakaan, ja valvottavia asioita on loputtomasti. Tässä on siis yksi tärkeä metatason keskustelun paikka. Minusta poliitikoille pitäisi tuoda pöydälle mieluiten vähintään kaksi tosiasiallista vaihtoehtoa, joista keskustella ja valita.

Jos haluaa todella paneutua asioihin ja saada aikaan muutoksia, voi tavallisen rivivaltuutetun tehtävästä helposti saada itselleen kokopäivätyön – josta ei kuitenkaan makseta kokopäivätyön palkkaa. Käytännössä valtuutettujen täytyisikin voida jakaa tehtäviä valtuustoryhmänsä sisällä ja jokaisen pitäisi pystyä keskittymään ennen kaikkea niihin teemoihin, jotka ovat itselle tärkeimpiä tai joihin liittyen on eniten annettavaa, ja joista voi joskus myös saada palkitsevuuden kokemuksia. Tämä vaatisi hyvin toimivaa ryhmädynamiikkaa, jonka eteen pitää tehdä töitä ja joka edellyttää myös napakkaa ja kokonaisuuksia hahmottavaa ryhmäpuheenjohtajaa. Toimiva ryhmä ja mielekäs työnjako eivät myöskään synny ilman avointa keskusteluilmapiiriä ja kiireetöntä tunnelmaa. Kiireettömyys taas ei taida kuulua politiikan tekemisen sanastoon ollenkaan. Aikaa pitää silti vaatia: aikaa kysymyksille ja kyseenalaistamiselle, taustojen selvittämiselle, asiantuntijoille soittamiselle, faktojen tarkistamiselle.

Pahimmillaan nykyinen toimintakulttuuri ja jatkuva kiire kärjistävät sitä ylitunnollisuuden oireyhtymää, joka muutenkin vaivaa monia meistä 30+ naisista. Politiikassa se, että tekee parhaansa ei tunnu koskaan riittävän. Jotta voi kokea onnistumisen iloa, täytyy oppia riemuitsemaan aivan pikkuruisista asioista. On varottava, ettei ala mitata omaa arvoaan ihmisenä politiikan tekemisestä saamansa myönteisen palautteen määrällä tai edes sillä, miten tyytyväinen itse on saavutuksiinsa – saati sillä, paljonko ääniä saa vaaleissa!

Itse elin viime kevääseen asti lähes jatkuvasti sellaisen tunteen kanssa, että lintsailen koko ajan vähän kaikesta. Minulla oli liian vähän aikaa lapsille kun kotona ollessani luin kokouspapereita tai sähköposteja, puhuin puhelimessa tai olin muuten olematta läsnä, ja toisaalta minulla oli liian vähän aikaa paneutua käsiteltäviin asioihin kun en voinut ihan joka ilta mennä jonnekin paikan päälle keskustelemaan asianosaisten kanssa – ja päivisin piti tehdä töitäkin jossain välissä, ja niitäkin tuli tehtyä ajatukset puoliksi jossain muualla.

Huomasin myös, että arkeni vähensi nollatasolle sietokykyni poliittisille hiekkalaatikkoriidoille: kun on kotona kolme kouluikäistä lasta, ei jaksa kuunnella ja katsella tuittuilua, mököttämistä, toisten keskeyttämistä, huutelua ja kinastelua enää illan kokouksissa. Itse asiassa kaupungintalolla käyttäydytään usein aika paljon huonommin kuin meillä kotona.

Vuoden verran toimin valtuuston ja kulttuurilautakunnan jäsenyyden lisäksi oman ryhmäni puheenjohtajana. Se oli sinänsä oikein mielekästä ja sopivan haastavaa, mutta arjen elämän ja ajankäytön näkökulmasta jo aika mahdotonta. Selviydyin kohtalaisesti vastaamalla kielteisesti käytännössä kaikkiin sellaisiin kiinnostaviinkin kutsuihin, jotka eivät liittyneet suoraan tehtävääni tai juuri käsittelyyn tulevaan asiaan. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että jäljelle jäivät vain vakavasti otettavat velvollisuudet, kun kaikki kevyempi yhdessäolo ja pelkkää edustamista tarkoittavat lounaat ja riennot oli karsittu pois. Suo siellä, vetelä täällä.

En tiedä, olisinko tehnyt tai ajatellut valtuustokautta aloittaessani mitään toisin, jos olisin tiennyt myöhemmin kirjoittavani näin. Ehkä olisin ainakin osannut suojata itseäni joiltain pettymyksiltä vähän paremmin. Joka tapauksessa näiden vuosien jälkeen minulla on realistisempi kuva sekä itsestäni että politiikan tekemisestä, kun seuraavan kerran asetun ehdokkaaksi. Missä vaaleissa ja minä vuonna, jää nähtäväksi. ”Kun” on kuitenkin todennäköisesti – kaikesta huolimatta – oikea sanavalinta.

Terveisiä hiljaisuudesta

Täällä on ollut huhtikuun jälkeen hiljaista, sekä täällä blogissa että täällä blogin kirjoittajan todellisuudessa. Jäin pian Trans-kirjani julkistamisen jälkeen sairauslomalle, josta tulikin pidempi kuin silloin arvasin. Vähältä piti, etten raportoinut asiasta heti ja ryhtynyt suorittamaan uutta rooliani blogitekstien muodossa. Voitin kuitenkin itseni ja lepäsin – ja jatkan lepäämistä vielä tovin.

Uusi roolini vaikuttaa olevan aika muodikas: sairastuin uupumukseen ja keskivaikeaan masennukseen. Masennuksesta ja uupumisesta puhutaan (vaihtelevilla sanoilla, hyvinkin erilaisiin asioihin viitaten) nykyään paljon. Monet depressiopotilaat ovat vuosien varrella yrittäneet muistuttaa, että kysymyksessä on kuolemanvakava sairaus, jota ei voi verrata siihen ajoittaiseen alakuloon, surumielisyyteen, väsymykseen tai huonolla tuulella olemiseen joka on osa jokaisen ihmisen arkea. Koska en edelleenkään ajatellut ruveta tunnollisesti suorittamaan potilaan roolia, en ryhdy toistamaan heidän argumenttejaan enkä esimerkkejään. Minulle on kuitenkin ollut niin paljon apua ja iloa muiden depression kokeneiden vertaistuesta ja saamistani lukuvinkeistä, että haluan laittaa vähän hyvää kiertämään.

Minulle ovat tehneet hyvää muun muassa tällaiset asiat:
- hitaus, jolle annoin tilaa jäämällä sairauslomalle
- terapia (ja se, että ystäväni yllyttivät ja auttoivat minut etsimään terapeutin mahdollisimman nopeasti)
- valo, jota löytyy välillä ulkoa, välillä kirkasvalolampusta
- ystävät, jotka eivät yritä liikaa ”piristää”, vaan ovat olemassa
- serotoniinitasoon vaikuttavat lääkkeet (niitä ei kannata pelätä)
- hiljaisuus, jota löydän esim. kirjastosta ja järven rannalta
- pasianssi, dekkarit, facebook ja laktoositon jäätelö

Dekkarien lisäksi olen vähitellen alkanut lukea muutakin. Tässä muutama kirja, joista olen löytänyt palasen itseäni:
- Rappe & Sjögren: Liian tunnollinen
- Hardwick: Hullun lailla
- Kristeva: Musta aurinko
- Heinimäki: Outo hartauskirja

Tietoa ja politiikkaa

Juhlin eilen tietokirjani (Trans – Sukupuolen muunnelmia) julkistamista Kiasmassa. Dj soitti sukupuolen moninaisuuteen liittyvää musiikki, minä esittelin kirjaa ja kirjoittelin nimmareita ja Transtukipisteen yhteisötyöntekijä Malla Suhonen kommentoi puheenvuorossaan kirjan merkitystä sukupuolivähemmistöjen kannalta. Tiesin toki itsekin, että tällaista yleistajuista tietoteosta on odotettu ja sitä tarvitaan: asiallista, sensitiivistä ja monipuolista suomenkielistä tietoa aiheesta on tähän asti saanut hakea kiven alta.

Toivottavasti kirjani avaa jonkun uuden oven ja saamme juhlia tulevina vuosina muidenkin uusien sukupuolivähemmistöjä käsittelevien teosten julkistamista. Tarvetta olisi esimerkiksi sukupuolimoninaisten lasten vanhemmille kirjoitetulle opaskirjallisuudelle. Olisi myös upeaa, jos joku nostaisi esille sukupuolen moninaisuutta suomalaisessa taidehistoriassa. Lisäksi haluaisin lukea esimerkiksi analyyseja eurooppalaisesta tasa-arvopolitiikasta sukupuolivähemmistöjen näkökulmasta.

Kaikkein tärkeintä kuitenkin olisi, että tieto muuttuisi myös teoiksi.

Tänäänkin osallistun yksiin julkkareihin: Korjaamolla esitellään kirja nimeltä Vasemmisto etsii työtä. Olen ehtinyt lukaista siitä vasta johdannon ja yhden luvun, mutta jo sen perusteella voin sanoa, että tätäkin on odotettu. Tärkeää analyysia, hyviä kysymyksiä, tarpeellista teoretisointia. Miten tämäkin ajattelu vietäisiin poliittisten tekojen tasolle?

Ei-kenenkään-demokratia

Kävin eilen illalla Pro kuntapalvelut –verkoston demokratia-aiheisessa keskustelutilaisuudessa. Keskusteluun johdattelivat tietämisen politiikasta viime joulukuussa väitellyt Pia Bäcklund ja Demos-ajattelija Roope Mokka sekä kommentaattorina Pirjo Tulikukka Helka ry:stä. Koska sekä aihe että alustajat olivat näin hyvät, oletin että paikalla olisi kohtuullinen joukko myös poliitikkoja, mutta olin itse asiassa ainoa valtuutettu koko salissa. Kaikki oli kutsuttu.

Demokratia on sellainen meta-aihe, joka jatkuvasti hukkuu päivänpolttavien asioiden alle. Valtuustossa ei ole koko kauden aikana varsinaisesti keskusteltu kuntademokratiasta tai helsinkiläisten osallisuudesta omana aihekokonaisuutenaan, saati siitä, miten nykytilannetta pitäisi korjata ja parantaa.

Kuvaavaa on, että Helsingin hallinnossa asia ei kuulu oikeastaan kenellekään, eikä meillä ole minkäänlaista osallisuuden parantamiseen tähtäävää strategiaa eikä toimenpideohjelmaa. Erilaisia pieniä hankkeita toteutetaan siellä täällä kaiken aikaa ja kaupungin tietokeskuksessa tehdään paljon hyviä tutkimuksia, mutta tutkimustulokset eivät tavoita poliitikkoja, kukaan ei koordinoi kokonaisuutta eikä kenenkään vastuulla tunnu olevan miettiä demokratiaa laajassa mittakaavassa ja pitkällä tähtäimellä.

Tarttis tehrä jotain. Miksi? Siksi, että muuten meistä ja meidän lapsistamme tulee entistä selvemmin vain asiakkaita, kuluttajia ja alamaisia. Siksi, että nykyiset rakenteet eivät tue osallisuutta, ja ilman osallisuutta ei ole todellista demokratiaa. Siksi, että nykytilanne on turhauttava paitsi kuntapolitiikkaan pettyneille helsinkiläisille, myös poliitikoille ja viranhaltijoille. Siksi, että liian monilta on unohtunut, että demokratia tarkoittaa kansanvaltaa.

Paperiset perusoikeudet

Komissio ja Eurooppa-neuvosto ovat kuulemma tänä keväänä päättämässä, ollaanko tekemässä uutta syrjinnän vastaista EU-direktiiviä, joka kattaisi kaikki elämänalueet ja kaikki eri syrjintäperusteet. Nykytilannehan on hyvin erikoinen: etniseen taustaan perustuva syrjintä on selkeästi kielletty kaikilla elämänalueilla, sukupuoleen perustuva sen sijaan käytännössä vain palveluissa ja työelämässä, ja esimerkiksi vammaisuuteen tai seksuaaliseen suuntautumiseen perustuva syrjintä ainoastaan työelämässä. Kaikki ovat siis tasa-arvoisia, mutta toiset vähän tasa-arvoisempia kuin toiset.

Syrjinnän vastaista työtä tekevät järjestöt ovat vaatineet muutosta jo vuosia. Myös Euroopan parlamentti on peräänkuuluttanut uutta direktiiviä useaan otteeseen. Vieläkään asian etenemiseen ei valitettavasti voi luottaa: ilmassa on merkkejä siitä, että osa syrjintäperusteista haluttaisiin kuitenkin jättää direktiivin ulkopuolelle. Seksuaalisen suuntautumisen lisäksi löysässä hirressä riippuvat ikä ja uskonnollinen vakaumus.

Lissabonin sopimuksen mukana EU:n jäsenvaltiot ovat hyväksymässä sen, että perusoikeuskirja muuttuu oikeudellisesti sitovaksi. Ihmisoikeudet, mukaan lukien syrjimättömyys, ovat tämän jälkeen entistä vahvemmin ja yksiselitteisemmin EU:n toiminnan perustaa. Miten on mahdollista, että samaan aikaan komissio joutuu harkitsemaan näin käsittämätöntä kompromissia syrjinnän vastaisen lainsäädännön kohdalla? Ovatko perusoikeudet ok vain niin kauan kuin ne pysyvät paperilla eikä niitä tarvitse soveltaa ihmisten arkeen?